Rakkaani, avomieheni kuoli yllättäen 13.10 lauantaina. Yhdessä oltiin vajaa 6 vuotta.
Hän oli juuri heinäkuussa kerennyt täyttään 30v.
Miten voin enää jatkaa elämää? En voi käsittää etten näe enää koskaan rakastani!
Suru uutinen mulle tultiin kertomaan lauantai iltana seittemän aikoihin enkä sitä vieläkään usko todeksi. Mieheni oli ollut viimeset pari päivää yläkerran naapurilla ja yhtäkkiä tipahtanut pöydän alle. Miten nuori, terve mies voi noin kuolla? En voi ymmärtää... Mieheni otti kyllä alkoholia mutta en jaksa uskoa että hän siihen kuoli. Hyvät kohtalokaverit, kertokaa miten ootte selvinnyt? Kuinka kauan suru kestää? Koska sen käsittää ettei se rakas tule enää takasin?
Hän oli juuri heinäkuussa kerennyt täyttään 30v.
Miten voin enää jatkaa elämää? En voi käsittää etten näe enää koskaan rakastani!
Suru uutinen mulle tultiin kertomaan lauantai iltana seittemän aikoihin enkä sitä vieläkään usko todeksi. Mieheni oli ollut viimeset pari päivää yläkerran naapurilla ja yhtäkkiä tipahtanut pöydän alle. Miten nuori, terve mies voi noin kuolla? En voi ymmärtää... Mieheni otti kyllä alkoholia mutta en jaksa uskoa että hän siihen kuoli. Hyvät kohtalokaverit, kertokaa miten ootte selvinnyt? Kuinka kauan suru kestää? Koska sen käsittää ettei se rakas tule enää takasin?
Vastaukset 16
Vanhimmat
otan osaa suruusi. oma mieheni kuoli äkillisesti kolme kuukautta sitten (39 vuotiaana). ensireaktio oli minullakin järkytys ja epäusko, surun tunteet tulivat vasta noin viikon kuluttua tapahtuneesta. asian lopullisuuden tajuaminen kesti kauan -vieläkin joku osa minusta odottaa, että hän tulisi kotiin.. ihmiset reagoivat eri tavalla suruun. itse olen antautunut surulle vähän kerrallaan, en ole halunnut murtua vaan keskittyä eteenpäin menemiseen. alussa tunsin huonoa omaatuntoa, siitä, että en osannut itkeä "oikeissa paikoissa" (esim. silloin kun miehen omaiset kokoontuivat suremaan meille). yksin olen syvimmät itkuni itkenyt. välillä kaikki tuntuu tosi pahalta, välillä on helpompaa. kannattaa iloita pienistäkin iloista ja vaikka nauraa jos naurattaa, kyllä niitä pahoja hetkiäkin on riitävästi. voimia!
suureen suruusi! Järkytys ei häviä vielä hetkeen aikaan.
Tiedän kuitenkin, että elämä jatkuu, vaikka nyt juuri ei sinusta siltä tuntuisikaan.
Voimia sinulle!!
tilanteessa kohta 5kk sitten.avomieheni kuoli äkillisesti ja traagisesti vain 25vuotiaana.
suru on syvää yhä ja vain aika antaa etäisyyttä.sulla on vielä shokki koska menetyksestä ei ole kuin hetki kulunut.mielessä kymmeniä kysymyksiä ja epäusko että se on oikeasti totta.kaikki ne tunteet joita tuolla lisäyksessä kirjoitit ovat normaaleita,jopa se että naurattaa.kaikki se kuuluu suruun ja mitään siitä ei tarvitse hävetä.itse itkin hysteerisesti,sitten olin vihaa täynnä.nyt 5kk jälkeen pystyn jo välillä iloita pienistä asioista.päivääkään ei ole silti kulunut ettenkö olisi ikävöinyt ja ajatellut rakasta.en osaa neuvoa sinua,voin vain sanoa että vielä tulee päivä jolloin se ei enään satu niin paljon ja voi muistaa rakasta hymyillen.muista se että rakkaus ei koskaan kuole,te tapaatte sitten kun on sinun aikasi poistua sinne rajan taa jossa hän varmasti on sinua vastassa.koita jaksaa,voimia on toisinaan niin vähän.kirjoita ja anna kaiken tulla ulos,täältä löytyy monta ihmistä jotka ovat kokeneet saman.
tule ja liity suomen nuoret lesket yhdistykseen,ei tarvitse olle naimisissa että voi sinne liittyä.siellä meitä on paljon ja tukea saat suruusi.minua se on ainakin lohduttanut näinä kuukausina.www.nuoretlesket.fi
Otan osaa!
MInun pikku sisareni 24v kuoli myös äkillisesti yllättäen 15.9. Nuori, täysin terve ihminen..kaatui seisovilta jaloiltaan, eikä enää noussut : ( Me molemmat eletään varmaan shokki vaihetta, että en siihen selviytymiseen kyllä osaa vastata... koska minustakin tuntuu tuolle: ( Olenkin kirjoittanut tähän samaan osioon ja kysellyt myös ihmisiltä miten selvitä. Itse menin kriisiterapiaan, se on ehkä VÄHÄN tuonut todellisuutta. Asiasta puhuminen ja sen vatvominen.. uskoisi olevan hyväksi, että suruprosessi pääsee alkamaan.
Paljon voimia!
Tuon puoleisessa elämässä. Hän odottaa sinua henkimaailmassa. Eli siellä sitten tapaatte taas!
Voimia sinulle!
Olen menettänyt 17-vuotiaan tyttäreni ja minulla meni 8 vuotta ennen kuin pystyin "luopumaan" hänestä ja päästämään irti. Aika on se joka helpottaa, mutta se vie pitkään, tosi pitkään. Tässä vaiheessa on tietysti turha sanoakaan, että joskus se helpottaa. Sinulla on surutyö vasta edessä päin. Se on kuin vuoristorataa pitkään. Juuri kun luulee, että helpottaa, niin silloin tippuu alas ja juuri kun luulee, ettei enää selviä, niin nousee ylös.
Voimia, voimia paljon ja halauksia! Toivottavasti sinulla on läheisiä, jotka pitävät sinusta huolta, ettet jää yksin.
Voimahalaus Sinulle,kohtalotoverini.Itse menetin mieheni yllättäin,kaksi vuotta sitten.Itselläni oli ensimmäinen puoli vuosi sumua,josta en muista paljon mitään.Yritin vain jotenkin selviytyä.Mieli suojelee ihmistä,nyt jälkikäteen voin sen sanoa.Surua pystyy suremaan vain palasia kerrallaan.Onneksi luonto on tehnyt sen niin,muuten sitä särkyisi kokonaan...Kyllä sinä selviät.Älä pelästy,vaikka mielesi olisi kuin vuoristorata,se on ihan normaalia suremisessa.Oletko tietoinen Suomen Nuoret Lesket-sivuista netissä?Itselleni on ollut helpottavaa jutella muiden surevien kanssa.Siellä voi "puhua samaa kieltä",niin me yksin jääneet asian ilmaisemme.Jokaisella on suuri suru kannettavana.
Voimia sinulle!!!
Joku kysyi että onko mulla läheisiä jotka tukee?
Niitä onneks on, muuten en selviäisi!
Hautajaiset on 2.9 Forssassa(Jonne mieheni halusi itsensä haudattavan, ja on sieltä kotoisin.)
Hän puhui aina joskus kuolemastaan että miten toimitaan jne..Jos hän kuolee. Mutta ei hän ollut silti itsetuhoinen. Poliisit nyt alustavasti epäilevät sydänkohtausta joka selviää sit aikanaan. Tällä hetkellä pystyn olemaan kotonamme, tässä tietokoneen ääressä. Mutta siskoni onneks seurana täällä. Yöt olen sukulaisilla, enimmäkseen äidilläni. Kolmea suloista kissaa käyn päivittäin hoitelemassa täällä kotonamme jotka olivat miehellenikin tärkeitä. Kuin omia lapsia. Kiitti muuten vinkistä liittyä nuoret lesket sivulle, liityin äsken. Ja sanoiko joku ettei tarvitse olla ollut naimisissa että voi liittyä?
Kysyit kuinka kauan surua kestää.Olen itse juuri aloittanut toisen vuoden vaimoni kuoleman jälkeen.Minä olen tosin sinua paljon vanhempi, mutta suru tuntuu varmasti yhtä tuskalliselta.Me olimme avioliitossa yli 52 vuotta, se on pitkä aika, ja siinä ehtii sulautua toisiinsa niin että tuntuu että aina olisimme olleet yhdessä. Kun vaimoni sairastui ja oli kykenemätön hoitamaan itseään eikä kotitöistä enää tullut mitään.Otin kaiken vastuulleni ja tein kaikki työt mitä tarvittiin.Siinä puuhassa meni yli kahdeksan vuotta.kun vaimoni sitten ei jaksanut enää elää, olisi luullut että se helpotti minua, mutta ei.
Itkin hänen poismenoaan muutaman kuukauden vaikka olen mies, enkä häpeä sitä tunnustaa. Nyt kun on ensimmäinen vuosi takanapäin, olen rauhoittunut,mutta hän on mielessäni joka päivä aamusta iltaan. Enää en itke mutta liikutun kun katselen valokuvia tai kun keskustelen jonkun kanssa.Uutta naissuhdetta en ole hankkinut vaikka olen vielä terve ja pystyn hoitamaan kaikki asiani itse. Olen uskovainen ja saan rukouksen kautta voimaa niin että selkiän päivästä toiseen.
Kokeile sitä, se auttaa.
OTAN OSAA - meillä useimmilla on varmaan jokaisella omanlainen kokemus siitä kun menettää läheisensä.
Minulla on nyt puolisen vuotta menny kun menetin läheisen ihmisen. ja ne ensimmäiset kuukaudet olivat hirveitä tuskan ja kivun aikoja. Mutta nyt alan olla sen pahimman yli päässy, mutta asian yli en takuulla pääse ikinä. vieläkin minä odotan hänen yhteydenottoja ja soittoja vaikka tiedän ettei niitä enää tule. ajattelen häntä päivittäin ja joskus iltaisin annan itkun tulla.. se helpottaa..
menen ensiviikon loppuna sielun messuun..
Voi yritä pärjätä.. hanki tietoja kuolisyystä jne.. se saa sinulle omaa varmuutta hyväksyä asioita.
minä myös menetin 28v veljeni seisovilta jaloilta kun työpäivä oli päättymässä.terve reipas nuori mies yhtäkkiä ei mitään ennakko varoituksia.kova tekemään töitä ja aina iloinen,,,,psykoterapiassa käyn ja sairastan koko ajan jotain entinen loppuu niin uus sairaus alkaa.keuhkokuumeet ym..mutta yritetään jaksaa vaikka vaikeaa on.otan osaa
kirjoitin kun niin paljon olen nyt kun 28v veljeni kuoli yllättäin niin kuullut monta samanlaista tarinaa.että mikä on nuorilla alle noin 30v miehillä nykyään kun ne menehtyy yhtäkkiä..minun veli joskus harvoin otti 1-2 siideriä saunassa ja joskus lähti kavereitten kans mutta juuri koskaan ei edes viinaan koskenut.mutta töitä teki kyllä melkosesti mutta siitä mistä piti ja hoiti vielä mummoa ja muita vanhuksia.
Viime sunnuntaina ,ei auttanut 3vko tehohoito/leikkaus,aivovaltimo repesi.Hän oli 50v hyväkuntoinen ja ikäisekseen nuoremman näköinen,ei tupakoinut joskus vähän viiniä,tuntuu että maailma pysähtyy.
Nopeeta on aika mennyt, toisaalta tuntuu kuin mieheni kuolema olisi tapahtunut juuri.
Hautajaisista selvittiin vaikka luulin sen olevan mahdotonta. Nyt asun jo uudessa asunnossa kissa "Vauvojemme" kanssa. Kesä tekee tuloaan mutta samalla se tekee myös mielen haikeaksi. Miten mä voin mennä esim. Uimarannalle jossa me usein yhdessä käytiin..Liikaa muistoja.. Vaikka kyllä niitä jokainen vuodenaika tuo.
Uutta suhdetta en voi koskaan enää edes ajatella aloittavani. Vaikka olenkin nuori. Mutta sitä varmasti hakis toisen piirteitä aivan liikaa.
Mitä tuntoja teillä muilla kun puolison kuolemasta kulunut enemmän aikaa?
Sekin vähän helpotti kun sain avomieheni kuolinsyyn tietää. Tietää että lähtö on ollut kivuton ja nopea...Ainakin uskon niin..