Elämästäni poistui vasta vuoden sisällä ensin itsemurhan kautta 19v.poikani, sitten iäkäs äitini. Molempien eteen tein kovasti töitä, hoidin, kannoin huolta, huolehdin, tuin ja kannustin. Ajatuksissani päivittäin pohdin heitä ja olin tekemisissäkin päivittäin heidän kanssaan. Nyt on tullut valtava tyhjyys elämääni. Minulla on tytär ja mies kotona, mutta silti vain istun ja istun ja tuijotan tv:ta enkä tiedä miten tästä jatkan elämääni. Olen aivan tyhjä. En tiedä miten elämä tästä nyt jatkuu. Joku sanoo, että keksi joku harrastus, mutta kun mikään ei innosta, mitään en jaksa kuin pari kertaa aloittamisen jälkeen. Vain töissä ja kotiin, töissä ja kotiin...Kuinka kauan kestää, että löydän taas elämän ilon, elämisen mielekkyyden? Ennen näitä kuolemia minulla oli kovasti tekemistä aamusta iltaan, seuraavaksi päiväksi valmiina kaikkea mitä tehdä...nyt ei niin yhtään mitään. Vain valtava tyhjyys. Ja ikävä. Jotain tietysti puuhastelen tyttären ja mieheni kanssa, mutta on valtava tämä tyhjyys, mikä elämässäni nyt on. Tähän on vaikea sopeutua. Onko likimainkaan vastaavan kokeneita?
kuka
tietää
5760
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voimia paljon sinulle.
Menetin parin vuoden sisällä molemmat vanhempani. Äiti teki itsemurhan ja isä kuoli alkoholismiin. Myös minulla tyhjyyden tunne on valtava. Pohjaton ikävä, suru ja tyhjyys.
Varmaankin se on auttanut minua, että yrittää pitää tavallisista rutiineista kiinni ja yrittää tavata niitä läheisiä jotka ovat vielä täällä.
ja voimia sinullekin. Minun äitini menehtyi siis ihan normaalisti vanhuuteen, sydän petti 83v. Isä kuoli jo 17v. sitten aivoverenvuotoon, yllättäen, mutta siitä selvisin paljon helpommin kuin tästä mitä nyt koen. Ei varmaan paljon kannata panikoida eikä kiirehtiä tässä selviytymisessä. Yrittää vaan pitää rutiineista kiinni ja silleen.
Ensin menetin avioerossa 4 lasta exälleni eikä antanut edes tavata. Seuraavana vuonna ainut veljeni teki itsemurhan 37-vuotiaana. Vuoden päästä ainut tyttäreni hukkui 17-vuotiaana. Surin molempia ja varsinkin tytärtäni pitkään. Viime talvena löysin uuden miesystävän ja elämä tuntui jatkuvan. Päästin tyttärestäni irti ja annoin hänen jatkaa matkaansa. Laitoin kaikki adressit nyt vasta 8 vuoden jälkeen pois näkyviltä lipaston laatikkoon talteen.
Olin väsynyt ja miesystävä jätti minut sen takia ja 3 viikon päästä minusta löydettiin syöpä. Nyt olen vielä kaljuna, puolen vuoden sytostaatit takana. Eilen tuli tieto, että syöpä on tällä kertaa voitettu mutta se on sellainen, että uusi 90-prosenttisesti jossain vaiheessa.
Minäkin olin sen 8 vuoden ajan apaattinen, mikään ei kiinnostanut, yksi pitkä kihlaussuhdekin kaatui siihen, että olin masentunut ja surin "liian" pitkään tytärtäni. Nyt olen sitten ihan yksin. Kolme poikaani asuvat muualla ja käyvät silloin kun käyvät. Yksin sairastin sängyn pohjallakin koko ajan, ei ollut ketään apuna.
Mutta elämä voittaa! Nyt näiden vaikeuksien jälkeen osaan nauttia jokaisesta yksinäisestäkin päivästä. En sure menneitä enkä tulevia, elän vain tässä hetkessä, koska kukaan meistä ei huomista tiedä.
Näin kävi minulla. Sinulla onneksi on perhettä ympärillä, minä surin yksin tytärtäni kun ex-mies ei vieläkään suostu puhumaan minulle. Olen kulkenut terapiassa vuosikauden ja syönyt masennuslääkkeitä. Minäkin tein ennen kaikenlaista, hirveesti käsitöitä ja harrastin ym. Nyt ei minusta niihin ole, ei ole motivaatiota, kun ei ole perhettäkään. Mutta elämänhalu on palannut kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja painajaisunet tytöstä ovat loppuneet kun päästin hänestä irti. Hänellä on nyt hyvä olla. Ja kun minä kuolen, näen hänet. Ja kun ainakin nyt selvisin tästä syövästä, niin jään poikien luokse.
Voimia sinulle!
On asia joka on niin kova pala ettei siitä pääse koskaan yli. Itseasiassa en edes halua päästä asian yli. Miksi pitäisikään?
Mutta oppia elämään asian kanssa on ihan eri asia.Surusi on vielä niin tuore ettei minusta kannata edes olettaa että olisit päässyt surun yli.
Minusta arki oli se pelastus kuitenkin joka sai minut nousemaan ylös . Itselläni kesti kauan oivaltaa miten minun tapani on surra.
Viimeksi tänään sanoin ystävälle että olen jo sinut suruni kanssa. Olen hyväksynyt että välillä on hyviä päiviä ja taas on niitä paskoja.
Kun on huono kausi menossa, niin sitten vaan on. Silloin jää pyykite pesemättä ja usein vaan vaivun suoraan sänkyyn töistä päästyäni.
Mutta minä suon ne ajat jo itselleni.
Kenelle minä olen tilivelvollinen? En kenellekään. Suren juuri niin kuin suren ja piste.
Ei ole mitään ohjetta minkä mukaan voi surra oikein.
Tee kaikki se mitä haluat. Kirjoita, itke, lue, ulkoile, tai ota ihan vaan levon kannalta tekemättä mitään.
Kuuntele itseäsi. Tiedät taatusti mitä pitäisi tehdä ja mitä jaksat.Joku saa avun ulkopuolelta
ammattiauttajilta. Sekin on vaihtoehto.
Minä olen itse kirjoittanut, ja pääasiassa vaan miettinyt. vatvonut asioita päässäni edes takas. Jossain vaiheessa huomaan siirtyneeni toiseen ajatukseen. Puhun jonkunverran ystävien kanssa.
Kun masennun, tunnen suurta epätoivoa. Käperryn sänkyyni ja tunnen itseni yksinäiseksi. Kaipaus tuntuu toivottomalta. En halua että ihmiset unohtaa poikaani. Välillä haluan puhua pojastani, välillä en ollenkaan.
Suru on yhtä vuoristorataa. Ja surun läpi on vaan yksin kahlattava, koska ohjeita ei ole.
Voimia sinulle ja otan osaa suureen suruusi.
...että kun oppisi elämään tämän asian kanssa. Kirjoitit juuri niinkuin minäkin koen ja elän. Välillä haluan puhua pojastani, välillä en lainkaan. Opettelen myös kuuntelemaan itseäni, opettelen elämään omaa elämääni, en enää toisten elämää, sitä mitä oletan toisten ihmisten minulta odottavan. Ja se tuntuu helpommalta elämältä, kun ei aina ajattele ensin sitä mitä muut minulta haluavat. Olen tulossa jonkin verran itsekkääksi, ja se on varmaan hyväkin tässä asiassa.
Otan osaa sinunkin menetykseesi. Ikävä ja kaipuu ovat todellakin pohjalle asti lyöviä, kun ne päivät kohdalle tulevat. Ja ne hetket on vain elettävä läpi niinkuin ne tulee. Muuten ei pääse eteenpäin.