Kävin jokin aika sitten mielenkiintoisen keskustelun uudehkon tuttavani kanssa. Keskustelu valaisi aika paljon sitä väärinkäsitystä, joka täälläkin tulee aika usein mainituksi: moni uskovainen rakastaa ilmausta "ateisti kieltää jumalan".
Minä en ole koskaan "kieltänyt jumalaa" siinä mielessä kuin uskovainen asian käsittää: minulle ei ole koskaan ollut jumalia edes olemassa. Tätä tuntuu uskovaisen olevan hyvin, hyvin vaikea ymmärtää: siis jollekulle jumalaa ei ole olemassa, ei sen enempää kuin satujen sankarhahmojakaan.
Nyt siihen tuttavaani. Juttelimme niitä näitä tutustuaksemme ja hän kysäisi, mihin uskontokuntaan kuulun. Kuullessaan minun olevan uskonnoton hän kysyi, mikä oli saanut minut kieltämään jumalan. Hän kaivoi hartaasti esille jotakin tragediaa, joka olisi saanut minut luopumaan uskonnosta, mutta ei löytänyt.
Tuttavani kertoi minulle olevansa ateisti. Hän kertoi myös tarinan "ateistiksi ryhtymisestään". Hänen tyttärensä oli kuollut kymmenvuotiaana aivosairauteen, joten äiti oli ensin syyttänyt jumalaa sairaudesta ja sitten kieltänyt tämän - hän oli huutanut nyrkki pystyssä taivasta kohti, että "sinä et ole minulle enää olemassa". Kuitenkin hän puhui jumalasta kuten ennenkin ("He doesn't exist to me any more" - ison kirjaimen voi oikein aistia hänen puheestaan); ero oli vain siinä, että hän jollakin tavalla kielsi tämän olemassaolon. Nyt hän siis lukee itsensä ateistiksi.
Minä mietin asiaa aika pitkään. Siinä meitä oli omien sanojemme mukaan kaksi ateistia: toisella ei ole koskaan ole ollut jumaluskoa, toinen kieltää jumalansa "päin naamaa" eli uhittelee oliolle, jota kuitenkin pitää todellisena. Toivottavasti pääsemme juttelemaan asiasta uudemmankin kerran; kaverini on rauhallinen, analyyttinen ja fiksu eikä ollenkaan taipuvainen rähjäämään muiden kanssa näiden erilaisuuden vuoksi, joten keskustelu avaa silmiä eikä sulje niitä.
Ei siis ole mikään ihme, että uskovaiset eivät ihan oikeasti ymmärrä niitä, joilla ei jumaluskoa ole ollenkaan. Jos on pienestä pitäen kasvanut siihen, että jossakin on joku, ei päähän mahdu enää muuta. Tämän vuoksi tälläkin palstalla on liikettä tähän aikaan yöstä: jo peruskäsitteet ovat osapuolilla erilaiset, joten eihän siitä synny muuta kuin käsikähmää ja raamatunlausuntaa, ja pitemmälle vietynä kaikenmoisia ateismin kategorioita ilman päätä ja häntää.
Tekeekö asiasta muuten erilaisen se, että uusi kaverini on hindu?
Minä en ole koskaan "kieltänyt jumalaa" siinä mielessä kuin uskovainen asian käsittää: minulle ei ole koskaan ollut jumalia edes olemassa. Tätä tuntuu uskovaisen olevan hyvin, hyvin vaikea ymmärtää: siis jollekulle jumalaa ei ole olemassa, ei sen enempää kuin satujen sankarhahmojakaan.
Nyt siihen tuttavaani. Juttelimme niitä näitä tutustuaksemme ja hän kysäisi, mihin uskontokuntaan kuulun. Kuullessaan minun olevan uskonnoton hän kysyi, mikä oli saanut minut kieltämään jumalan. Hän kaivoi hartaasti esille jotakin tragediaa, joka olisi saanut minut luopumaan uskonnosta, mutta ei löytänyt.
Tuttavani kertoi minulle olevansa ateisti. Hän kertoi myös tarinan "ateistiksi ryhtymisestään". Hänen tyttärensä oli kuollut kymmenvuotiaana aivosairauteen, joten äiti oli ensin syyttänyt jumalaa sairaudesta ja sitten kieltänyt tämän - hän oli huutanut nyrkki pystyssä taivasta kohti, että "sinä et ole minulle enää olemassa". Kuitenkin hän puhui jumalasta kuten ennenkin ("He doesn't exist to me any more" - ison kirjaimen voi oikein aistia hänen puheestaan); ero oli vain siinä, että hän jollakin tavalla kielsi tämän olemassaolon. Nyt hän siis lukee itsensä ateistiksi.
Minä mietin asiaa aika pitkään. Siinä meitä oli omien sanojemme mukaan kaksi ateistia: toisella ei ole koskaan ole ollut jumaluskoa, toinen kieltää jumalansa "päin naamaa" eli uhittelee oliolle, jota kuitenkin pitää todellisena. Toivottavasti pääsemme juttelemaan asiasta uudemmankin kerran; kaverini on rauhallinen, analyyttinen ja fiksu eikä ollenkaan taipuvainen rähjäämään muiden kanssa näiden erilaisuuden vuoksi, joten keskustelu avaa silmiä eikä sulje niitä.
Ei siis ole mikään ihme, että uskovaiset eivät ihan oikeasti ymmärrä niitä, joilla ei jumaluskoa ole ollenkaan. Jos on pienestä pitäen kasvanut siihen, että jossakin on joku, ei päähän mahdu enää muuta. Tämän vuoksi tälläkin palstalla on liikettä tähän aikaan yöstä: jo peruskäsitteet ovat osapuolilla erilaiset, joten eihän siitä synny muuta kuin käsikähmää ja raamatunlausuntaa, ja pitemmälle vietynä kaikenmoisia ateismin kategorioita ilman päätä ja häntää.
Tekeekö asiasta muuten erilaisen se, että uusi kaverini on hindu?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Wikipedian mukaan:
"Nykyisin ateistit jaetaan usein positiiviseen ateismiin, jossa kielletään jumalien olemassaolo, ja negatiiviseen ateismiin, joka on uskon puutetta jumalien olemassaoloon, mutta josta puuttuu jumalien olemassaolon nimenomainen kieltäminen"http://fi.wikipedia.org/wiki/Ateismi
Kommentti:
Jumalolennoiksi ateistit rinnastavat kaikki ns yliluonnolliset olennot, kuten henkiolennot ja enkelit. Positiivisessa / vahvassa ateismissa sellaisten olentojen olemassaolo kielletään kokonaan. Negatiivisessa / heikossa ateismissa viitataan siihen, että todisteita sellaisten olentojen olemassaolosta ei ole (monilla ihmisillä niitä kuitenkin on runsaasti omakohtaisten kokemusten kautta).
miten minut luokitellaan, mutta kumman tärkeää se tuntuu joillekin olevan.
Jos jumalia on niin sitten on, jos taas ei, niin so what?
Kun tietää miten paljon uskontoja maailmassa on (tietääkö joku tarkkaa lukua), niin ei voi välttyä ajatukselta, että jumalien olemassaolo on ihmisen keino selittää oma olemassaolonsa ja merkityksensä.
Ja se, että on keksitty sielun kuolemattomuus, johtuu kaiketi siitä, että ihminen ei halua lakata olemasta. On ihan PAKKO olla jotain muuta elämän jälkeen.
Ja se taas, että väitetään vain oikeanlaisten uskovien (säännöt vaihtelevat erimerkkisten uskontojen sisällä) pääsevän sinne paratiisiin tai mikä-mikä-maahan milloinkin, johtunee taas siitä, että lupaus autuaasta elämästä kuoleman on kätsy konsti saada ihmiset tottelemaan vallanpitäjiä.
Näin minä tällä uskonnottomalla päänupillani olen asian ajatellut.
tämän homman suhteen:
" Jos on pienestä pitäen kasvanut siihen, että jossakin on joku, ei päähän mahdu enää muuta"
joo.. itsekin olen "pakotettu" ristitty ollut ja se on joskus muinoin aiheuttanut henkisiä ongelmia lähinnä sen takia että en ole voinut uskoa noita selityksiä "jumalista" todeksi niin millään ja sitten on ollut setä/täti vieressä selittämässä että täytyy uskoa tai joutuu helvettiin..
onneksi osasin karata jo nuorena näitä hihhuleita ja aloittaa oikeasti elämäni elämisen ilman orjuutusta.
eli minä vissiin sun tekstin perusteella kuulun kastiin "kiellän jumalan", vaikka se aina onkin itsestäni tuntunut huuhaalta ja mielenvikaiselta kumartaa olemattomia :D heh
pitäis varmaan alkaa palvomaan tuota langatonta hiirtä tuossa pöydällä..ai miksikö?.. no onhan se langaton...
orjuuta ketään, Hän vapauttaa, koska on Vapahtaja, ihmiset sen kyllä tekevät, ainakin yrittävät!
TV; Jumalanhullu