hihhulit HUOMIO ågain!

Noista mainitsemistasi "uskoontulosyistä" voi vetää sen johtopäätöksen, että niin kauan kun elämä "kohtelee" ihmistä silkkihansikkain, voi ihminen kuvitella voivansa itse olla oma herransa ja pärjätä omillaan. Vasta kun ihminen "saa tilaisuuden" joutua elämässään erilaisten vaikeuksien keskelle, alkaa hänelle valjeta todellinen todellisuus ja silloin ihminen voi löytää oikean elämän.

Nuo viittauksesi eri lahkojen kautta uskoon pakotetuista ei oikein toimi. Tällaista pakotusta on varmasti olemassa, mutta se ei johda uskoon vaan enemmänkin siitä irtautumiseen aikuisiässä. Sitä kautta voi jäädä jonkinlainen muodollinen uskonnollisuus eli opittujen hyvien asioiden noudattaminen.

Itse kasvoin varsin maltillisessa lestadiolaisessa kodissa (ei vanh.lest.). Elin turvallista elämää ja kai sain jonkin kipinän siitä, että on joku minua suurempi. 20 vuotta yritin kelvata tälle suuremmalleni elämällä siistiä ja mahd. moitteetonta elämää.

Siitä tuli kuitenkin vain stressi ja pakko, ei mitään hauskaa tai tavoiteltavaa. Vasta kun tämän suuremman edessä tunnustin, etten enää jaksaa enkä halua näin elää, annoin Hänelle luvan astua elämääni. Ja voin vakuuttaa, vaikken pystykään tieteellisesti todistamaan, että tämä lapsuuden tunne jostakin itseäni suuremmasta on tänään sisäinen ehdoton varmuus Hänestä. Siitä ei ole epäilystäkään.

Elän nyt sitä elämää, jota olisin voinut elää jo paljon kauemmin, jos vain olisin ymmärtänyt. Kaiken anteeksisaaneena, ihan niin heikkona kuin olenkaan, voin kuitenkin olla vapaa ja onnellinen.

>>-alkoholismi
-narkkari
-mielenterveysongelmainen(muillatavoin kuin uskis)
-hellariperheen lapsi(pakotettu)
-mormooniperseenlapsi(pakotettu)
-jt:npenakka(pakotettu)
-jne lahkon penska(pakotettu)
-hormoonikuurin ottanut "sälli"
-"kolhuja" elämässä saanut tapaus

uskoon tule vaikeuksien kautta, mutta hyvin usein niin kyllä tapahtuu. Se johtuu siitä että kun ihmisellä menee hyvin, silloin ei ole tarvetta etsiä mitään itseä suurempaa. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu vastustaa Jumalaa, eikä ihminen omasta halustaan lähde Jumalaa etsimään vaikka saisi selvänkin todistuksen hänestä.

Ihminen itse ei ymmärrä itsekkyyttään. Siksi Jumala sallii vaikeuksien tulla, jotta ne saa ihmisen nöyrtymään Jumalan edessä. Sinäkin tunnut olevan niin omaa älyä ja voimaa täynnä, että tuossa tilassa sinun on mahdoton todisteita Jumalasta nähdä, vaikka niitä sinulle näytetäänkin.

— Joh. 7:17: “Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta vai puhunko minä omiani”

Jos TAHDOT tehdä Jumalan tahdon, ts, lähteä etsimään Jumalaa hänen ehdoillaan, tulet tuntemaan totuuden. Mutta se edellyttää nöyrtymistä.

————————————

Risto Santala: Savesta astiaksi
— Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: "Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä".

On aivan väärin luulla, että ihminen, joka on iankaikkisuusolento, voisi elää ilman omantunnon- ja uskonelämää.

Tunnettu psykiatri C. G. Jung on esittänyt useassa yhteydessä merkillisen huomion: «Jokaisen 35 vuotta täyttäneen ihmisen ahdistuksiin kätkeytyy uskonnollinen kysymys, joka on hoidettava.« Jung on myös todennut, että «ainoat hänen potilaistaan, jotka ovat pysyvästi parantuneet, ovat henkilöitä, jotka ovat kokeneet uskonnollisen heräämisen«. —

Uskoontulolla tarkoitat varmaan lähinnä helluntailaisiksi kääntyneiden ihmisten kokemuksia, silloin usein tapahtuu ihmiselle jotain dramaattista muutosta, mutta eihän se ole paha asia jos ihmisestä tulee uskossa onnellinen, vai onko? Jos "uskoontulleita" ihmisiä, lähinnä näitä hellareita, ei lasketa niin muuten uskoon yleensä kasvetaan, se on pitempi prosessi, joka voi lähteä lapsuudenkodista tai omasta Jumalakaipuusta. En ole koskaan tullut uskoon, mutta uskon nykyään Jumalaan, en ole aina uskonut. Niin suuri asia ei ole ihmisestä kiinni.

Lukioiästä lähtien olin kiinnostunut idän uskonnoista, lähinnä buddhalaisuudesta eri muodoissa. Luin myös paljon taolaista kirjallisuutta jne. Kokeilin tiibetiläisiä mietiskelyjuttuja, mutta koin olevani liian laiska mm. siihen viiden liikkeen oppiin.

Välillä sitten vietin railakasta baarielämää, pyörin rokkariporukoissa, kunnes taas kyllästyin. Tympäännyin kohmeloisiin aamuihin, pikasuhteisiin ja kumppaneiden vaihtumiseen. Aloin harrastamaan liikuntaa jne.

Kun v. 1996 pääsin opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi, ajattelin että se on SE juttu elämässä. Niin se aluksi olikin. Seikkailulajien harrastusta, kiipeilyä, selviytymiskursseja, mielenkiintoisia pedagogioita jne. Silti koin etsiväni jotain syvempää ja pysyvämpää.

1999 muutin Turkuun ja aloitin avoliiton. Sitä kesti neljä vuotta ja koko sen ajan elämäni pyöri pääosin työni ympärillä. Olin nuorisotalolla, leireillä ja kadulla nuoria ohjaamassa. Koin olevani ennenkaikkea nuorisotyöntekijä ja vaikka minulla oli avovaimo, niin etsin sisältöä elämääni työstä.

Lopulta se johti siihen, että ihastuin toiseen naiseen. Tämä tapahtui 2004 keväällä. Erosin avovaimostani ja ajattelin uuden elämän koittavan. Toisin kävi. Ihastukseni kohde tekikin oharin.

Harjoittelin samana vuonna maratonille, tavoitteena Paavo Nurmi maraton. Kun ihastukseni kohde teki oharin, pääti bilettää koko kesän ja nauttia vapaudesta. Well, rahat riittivät kahdeksi viikoksi.

Eräänä perjantaina päätin kaivaa esiin Dalai Laman kirjan "Onnellisuuden taito" ja luin sen kerralla läpi. Seuraavana päivänä kävin pyöräilemässä 95 km:n lenkin ja päätin keskittyä urheiluun ja maratoniin. Päätin lähteä sunnuntaina Kuhankuonoon retkelle ja tehdä siellä kympin harjoittelulenkin maastossa, paistaa vähän makkaraa ja miettiä elämää.

Erään kallion päällä istuessani sain ajatuksen päähäni ja hiljaa mielessäni sanoin:"Sinä joka tiedät kaiken, jos olet olemassa, niin kerro hemmetissä, että mikä tämän kaiken tarkoitus on? Mihin nyt?"

Jatkoin matkaani ja törmäsin toiseen porukkaan. Siinä oli yksi nainen. Ensin minua harmitti, koska naisista koin saaneeni tarpeeksi. Mutta sitten hän alkoi kiinnostamaan. Erosimme ja jätin heidän autoonsa yhteystiedot. Hän otti minuun yhteyttä ja menimme treffeille. Siellä hän kertoi olevansa uskossa, kun puhuimme arvopohjastamme.

Seurustelun aikana meinasin pari kertaa luopua koko hommasta, usko tuntui jotenkin niin oudolta jutulta. Silti koin hänessä jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kokenut. Koin koko hommassa jotain sellaista, yliluonnolisen läsnäoloa välillä, kun keskustelimme, että sitä on vaikea kuvailla.

Vuoden verran otin asioista selvää, luin uudestaan Uutta testamenttia ja kuuntelin hengellisiä levyjä. Luin myös kristillistä kirjallisuutta jne. Vaimoni ei patistanut minua millään tavalla, minä itse otin asiat usein puheeksi. Hän kävi seurakunnan kokouksissa, mutta minä en.

Eräässä kokouksessa v. 2005 sitten päätin tehdä ratkaisun ja annoin elämäni Jeesukselle. Tulin uskoon. En kokenut mitään ihmeellistä, mutta seuraavana päivänä kaikki näytti kauniimmalta, luonto, ihmiset ja kaikki. Seuraavan viikon aikana koin, että sisin muuttui, tuli halu lukea Raamattua ja kertoa uskoontulosta.

Kyllä, koin ahdistuksia vanhoista asioista, alkoholin käytöstä jne. Luovuin alkoholista viikon päästä uskoontuloni jälkeen, kenenkään käskemättä. Menimme naimisiin pari kuukautta sen jälkeen. Kävimme myös kasteella.

Yhden ainoan kerran on ollut niin vahva kokemus Jumalan läsnäolosta, että putosin sohvalta lattialle ja makasin selälläni lattialla pystymättä liikkumaan kahteen tuntiin.

Ensin koin Jumalan läsnäolon ilona, mutta sitten koin putoavani syvään kuiluun. Rukoilin Jeesusta pelastamaan minut, vaimoni rukoili ja lopulta pystyin liikkumaan. Olin aivan poikki. Olo oli kuin Pietarilla hänen upotessaan mereen. Lopulta valtasi suuri ilo ja huojennus.

Tämän jälkeen ei vastaavia kokemuksia ole ollut ja tämäkin tapahtui v. 2005.

Ai niin, tapaamista edellisenä päivänä vaimoni oli rukoillut Jumalaa, että jos uskossa eläminen tarkoittaa yksinäisyyttä ja parisuhdettomuutta, hän ei enää halua olla uskossa. Jumala vastasi häelle (ei kuitenkaan selvin sanoin), "että oletko valmis parisuhteeseen? Pidä sitten kiinni, kohta mennää lujaa!" Vaimolleni tuli siis tällainen ajatus mieleen, hän ei kuullut mitään puhetta tms.

Tässäpä tarinani.