Paha aavistus.

nyt kävi elämässä kalpaten ja enkä ihan väärään osunutkaan. Varmaan joo kyllä minun ongelmahan se on jos sitä nyt ongelmana tahtoo pitää, pahoja aivastuksia ei sentään. Noh, ongelmana on joko minä tai sitten muut. Ja muuthan se on.

Mä en enää itseäni tapa, ei nyt kyllä ole haluakaan tai yritystä siihen kuten joskus aiemmin oli. Ehkä en vain uskalla enää. Elämä kyllä on paskaa, paskaa, potaskaa, K2CO3:ta. Kärsivä tarvitsee kärsivällisyyttä kärvistelläkseen vielä vähän, mjoooh.

No ehä mä kuitenkaan sitä uskalla tehdä. Tyydyn vain toivomaan, että joutuisin johonkin fataaliseen onnettomuuteen, jäisin auton alle tai lentokoneen moottori tippuisi taivaalta päälleni.

Toistaalta, ehkä pitäisi kun kuitenkin loppuelämäni vajoan vain tähän pohjattomaan onnen kaivon irvikuvaan. Minäkin kuulun niihin onnekkaisiin eli ponnekkaisiin eli onnenpotkimiin eli saappaalla päähänheitetyihin, joilla ei ole sitä eikä tätä, ei ihmissuhteita, ei elämänkumppania, ei ystäviä, ihmisten pelko kylläkin on, ei itsetuntoa, mutta kylläkin sosiaalisten suhteiden olemattomuudesta tulleita mielenongelmia ja pahaa oloa. Saas nährä miten käöy.. Varmaan taas kohtaa joutaa mennä itkemään tätä surkeutta ja elämän tyhjänä kilisevää merkityksettömyyttä. Saisi edes jotain iloa jostain asiasta, mutta kun ei, yhtä paskaa kaikki. Pitäs varmaan tehjä jotain.. mutta kun ei pysty.