MILLOIN OLET ITKENYT

elämässä on ollu koittelemuksii ja surua, poikani kuolema ja paljon muuta.Voin sanoa olevani ex-herkkä.Mulle kyyneleet nousee silmiin kun kaipaan mieheni läheisyyttä,eilen tuli 40v yhteistä papin aamenen täyttämää vuotta täyteen.
Muuten meillä menee ihan ok,koira on hänen rakas joka osaa ottaa ja antaa huomion.
Mulla ei vaan ole voimia tehdå samoin.

koen etten voi mennä niin surkeaksi kuin tekisi mieli, tai luontainen säälintunne "edellyttäisi", on vain oltava vahva..

Itkua pitää pidellä sisällä, ja siksi pelkään omaa vointiani koskavia kysymyksiä; pelkään kasvojeni menettämistä.

Pirre* kirjoitti:

koen etten voi mennä niin surkeaksi kuin tekisi mieli, tai luontainen säälintunne "edellyttäisi", on vain oltava vahva..

Itkua pitää pidellä sisällä, ja siksi pelkään omaa vointiani koskavia kysymyksiä; pelkään kasvojeni menettämistä.

Lue lisää

Me ollaan ihmisinä erilaisia. Minulla on hyvä ystävä, joka on hyvin herkkä. Jo kertoessaan jotakin asiaa hän saattaa itkeä. Ehkä siinä me tasapainotamme toisiamme.

Pirre* kirjoitti:

koen etten voi mennä niin surkeaksi kuin tekisi mieli, tai luontainen säälintunne "edellyttäisi", on vain oltava vahva..

Itkua pitää pidellä sisällä, ja siksi pelkään omaa vointiani koskavia kysymyksiä; pelkään kasvojeni menettämistä.

Lue lisää

On luonnollista että suuren surun ja murheen kohdatessa ei voi itkeä siksi, koska energiaa täytyy alkaa heti säästämään jotta voi se taakan kantaa ja kaikki murheesta johtuvat vastoinkäymiset hoitaa.

Itku ei auta, on minunkin ajatukseni, vaikka tiedän että sen väitetään auttavan.

miljoona kirjoitti:

On luonnollista että suuren surun ja murheen kohdatessa ei voi itkeä siksi, koska energiaa täytyy alkaa heti säästämään jotta voi se taakan kantaa ja kaikki murheesta johtuvat vastoinkäymiset hoitaa.

Itku ei auta, on minunkin ajatukseni, vaikka tiedän että sen väitetään auttavan.

Lue lisää

Kuka mitäkin kestää ja miten surun kanssa oppii elämään.
Olen aina ollut ns.itkuherkkä.
Puolisoni nukkui ikiuneen reilu vuosi sitten.
Koskaan en ole itkenyt niinpaljon kuin sen jälkeen olen itkenyt ja itken kun siltä tuntuu.
En häpeä itkuani,kasvojeni menetystä antaa tulla vaan itkun se ainakin minua on helpottanut ja helpottaa.
Silti olen jaksanut hoitaa kaikki asiat kun ei ole vaihtoehtoja,ennen hoidimme yhdessä nyt joudunkin hoitamaan kaiken yksin.
Minulle ei tullut mieleen,että en voi itkeä menee energiat hukkaan,enkä jaksa kantaa taakkaani ja vastoinkäymisiä.
Niinhän sitä sanotaan ettei kellekkään anneta enempää ku jaksaa kantaa.
Itse en siihen usko enää.

Eihän se itku auta,mutta se helpottaa sisäistä oloa,olotilaa.
Kerro,miljoona,missä kohtaa tuolla päänupissa on kohta jota painamalla ei tule itkua.
Eiköhän se ole ihmisestä kiinni,itkeekö vaiko ei.

Eeva51 kirjoitti:

Kuka mitäkin kestää ja miten surun kanssa oppii elämään.
Olen aina ollut ns.itkuherkkä.
Puolisoni nukkui ikiuneen reilu vuosi sitten.
Koskaan en ole itkenyt niinpaljon kuin sen jälkeen olen itkenyt ja itken kun siltä tuntuu.
En häpeä itkuani,kasvojeni menetystä antaa tulla vaan itkun se ainakin minua on helpottanut ja helpottaa.
Silti olen jaksanut hoitaa kaikki asiat kun ei ole vaihtoehtoja,ennen hoidimme yhdessä nyt joudunkin hoitamaan kaiken yksin.
Minulle ei tullut mieleen,että en voi itkeä menee energiat hukkaan,enkä jaksa kantaa taakkaani ja vastoinkäymisiä.
Niinhän sitä sanotaan ettei kellekkään anneta enempää ku jaksaa kantaa.
Itse en siihen usko enää.

Eihän se itku auta,mutta se helpottaa sisäistä oloa,olotilaa.
Kerro,miljoona,missä kohtaa tuolla päänupissa on kohta jota painamalla ei tule itkua.
Eiköhän se ole ihmisestä kiinni,itkeekö vaiko ei.

Lue lisää

kuoleman edessä voi itkeä, eikä sitä itkua voi eikä saakaan pidätellä.
Olen itkenyt isäni kuolemaa aikoinaan, viisi vuotta sitten..ja itkut tulivat lupaa kysymättä.

Läheisen ihmisen poismenoa surressa itku on ikäänkuin sallittua..ei sitä kukaan ihmettelekään, päinvastoin, ellei itkua tulisi se voisi herättää ihmetystä..

Mutta kun läheinen on parantumattomasti sairas, ja tietää että on jaksettava viedä tämä arjen pyöritys läpi, silloin ei itkulle ole sijaa - eikä se auta..ei se ole kovuutta sairasta lähimmäistään kohtaan, vaan se on vahvuuden vaatimus itseään kohtaan.

Ei ole helppoa katsoa kuinka ennen helpotkin työt eivät onnistu enää, - ennen renkaiden vaihto oli pikkujuttu..nyt se ei enää onnistu.

Kun tietää miltä se hänestä tuntuu, tekisi mieli itkeä, mutta itku voisi aiheuttaa miehessäni masennusta..eli reippaana tässä vain eteenpäin.

Eeva51 kirjoitti:

Kuka mitäkin kestää ja miten surun kanssa oppii elämään.
Olen aina ollut ns.itkuherkkä.
Puolisoni nukkui ikiuneen reilu vuosi sitten.
Koskaan en ole itkenyt niinpaljon kuin sen jälkeen olen itkenyt ja itken kun siltä tuntuu.
En häpeä itkuani,kasvojeni menetystä antaa tulla vaan itkun se ainakin minua on helpottanut ja helpottaa.
Silti olen jaksanut hoitaa kaikki asiat kun ei ole vaihtoehtoja,ennen hoidimme yhdessä nyt joudunkin hoitamaan kaiken yksin.
Minulle ei tullut mieleen,että en voi itkeä menee energiat hukkaan,enkä jaksa kantaa taakkaani ja vastoinkäymisiä.
Niinhän sitä sanotaan ettei kellekkään anneta enempää ku jaksaa kantaa.
Itse en siihen usko enää.

Eihän se itku auta,mutta se helpottaa sisäistä oloa,olotilaa.
Kerro,miljoona,missä kohtaa tuolla päänupissa on kohta jota painamalla ei tule itkua.
Eiköhän se ole ihmisestä kiinni,itkeekö vaiko ei.

Lue lisää

Kaikki me ihmiset olemme erilaisia ja surut murheet ja tuskat ovat yksilöllisiä kokemuksia meille kaikille. Sinulla on ollut varmasti raskas ja surun täyteinen vuosi.

Kuolema ei ole aina kaikille se pahin vaihtoehto. Siis suurempi tuska ja suru voi olla elää kuin kuolla.

Pirre* kirjoitti:

kuoleman edessä voi itkeä, eikä sitä itkua voi eikä saakaan pidätellä.
Olen itkenyt isäni kuolemaa aikoinaan, viisi vuotta sitten..ja itkut tulivat lupaa kysymättä.

Läheisen ihmisen poismenoa surressa itku on ikäänkuin sallittua..ei sitä kukaan ihmettelekään, päinvastoin, ellei itkua tulisi se voisi herättää ihmetystä..

Mutta kun läheinen on parantumattomasti sairas, ja tietää että on jaksettava viedä tämä arjen pyöritys läpi, silloin ei itkulle ole sijaa - eikä se auta..ei se ole kovuutta sairasta lähimmäistään kohtaan, vaan se on vahvuuden vaatimus itseään kohtaan.

Ei ole helppoa katsoa kuinka ennen helpotkin työt eivät onnistu enää, - ennen renkaiden vaihto oli pikkujuttu..nyt se ei enää onnistu.

Kun tietää miltä se hänestä tuntuu, tekisi mieli itkeä, mutta itku voisi aiheuttaa miehessäni masennusta..eli reippaana tässä vain eteenpäin.

Lue lisää

mitä viestissäsi pirre tuot esiin.
Näinhän sen pitääkin olla mitä kirjoitat,sinulla on myötäelämisen taito.

Niin,oman sairauteni myötä tiedän miltä tuntuu,kun ennen voit tehdä yhtä sun toista...eipä onnistu enää.
Se masentaa niin h........i,mutta minkäpä teet.

Eeva51 kirjoitti:

mitä viestissäsi pirre tuot esiin.
Näinhän sen pitääkin olla mitä kirjoitat,sinulla on myötäelämisen taito.

Niin,oman sairauteni myötä tiedän miltä tuntuu,kun ennen voit tehdä yhtä sun toista...eipä onnistu enää.
Se masentaa niin h........i,mutta minkäpä teet.

Lue lisää

väheksyä millään tavalla sinun tuntemaa surua ja ikävää kohtaan, - tiijjän ihan varmaan ettei suru puolison menetyksestä kaikkoa vielä vuodessa, eikä kahdessakaan, - tai voin kuvitella niin.

Tovon voimia Sinulle Eeva51, jokainen päivä liikauttaa pikkiriikkisen kauemmaksi surun mustasta maailmasta, muuta keinoa ei ole kuin surra.

Pirre* kirjoitti:

väheksyä millään tavalla sinun tuntemaa surua ja ikävää kohtaan, - tiijjän ihan varmaan ettei suru puolison menetyksestä kaikkoa vielä vuodessa, eikä kahdessakaan, - tai voin kuvitella niin.

Tovon voimia Sinulle Eeva51, jokainen päivä liikauttaa pikkiriikkisen kauemmaksi surun mustasta maailmasta, muuta keinoa ei ole kuin surra.

Lue lisää

niin,että väheksyisit...meidän on vaan taaplattava tämä tie mikä meille annettu on ,kuka mitenkii.

Asiasta yheksänteen ,ootko käynynä puruveellä,vieläkö sielä käy muikunpyytäjät kauppaamassa kalaa?

Eeva51 kirjoitti:

niin,että väheksyisit...meidän on vaan taaplattava tämä tie mikä meille annettu on ,kuka mitenkii.

Asiasta yheksänteen ,ootko käynynä puruveellä,vieläkö sielä käy muikunpyytäjät kauppaamassa kalaa?

Lue lisää

Ei täälläkään enää kierrä muikkukauppiaita, niinkuin silloin muutama kymmen vuosi sitten.

Tuosta kalasatamasta eivät myy, tai EU direktiivienkään mukaan saisi/saa myydä kalaa suoraan. Meillä on niin hyvä naapuri, joka kalastaa yli oman tarpeen ja tuo meille kalaa niin paljon kuin jaksamme syödä; tänäkin aamuna neljä kiloa just verkoista päästettyjä muikkuja.

Ite olen viimeksi käynyt järvellä kun menimme laitamaan mökin syyskondikseen. En käynyt kertaakaan uistelemassakaan....tämä työni on semmoista ettei pääse oikein mihinkään.

No aika aikaa kutakin..

On tullu omat itkuni kovastikki tutuiksi, silloon aluus se oli sellaasta toivotonta hysteeristä tursaamista. Sitä oli niin täynnä sitä surua notta ei millään jaksanu aatella huomista, toivoo vaan notta ku ei sitä uutta päivää enää tulisikaan. Itte minäkin oon "haavani" nuallu ja välihin huutanu ja hakannu pajavasaralla pahaa oloani alasimehen. Ne "kohtaukset" tein aina yksin ollessani ja aina ne vei mua kohti valoa, kohti uutta valoa ja parempaa huomista päivää. Tiitu vaikka onkin pieni kooltansa on saanu ihimeitä aikahan ja ihan kaikiista paras terapeutti. Vieläkin joskuus iltaasin ja yksin ollessani jos alakas maalima aharistamahan ja tuloo sellaanen ikävän hetki, niin minulla on lääke siihen suruhun.
Mä laitan tuahoon lattialle maate selijälleni niin Tiitu tuloo ensin nualemahan mun korvaani ja sitten se alakas tukkimahan ittiänsä mun paitani alle tai housuun lahkeesta sisähän. Se saa mut aina nauramahan, päivän paistamahan ja suruut unohtuu siihen paikkahan.
En malta olla toimittamatta teille eräästä kesäästä kokemusta tuas marketis, ensin pikkuusen säälitti mutta sitten nauratti ja naurettihin yhyrees.
Lähärin ihan tavalliselle kauppa-asioolle polokupyörällä kesä ehtoona tuahon markettihin ruokaa hakohon. Niin siellä huomasin ku erääs ihan tuttu rouva siellä hyllyjen väliis tuhuras itkua, oikeen sitte niinkuun sanotahan möllötti surkeuttansa. Minä siinä ny naisihimiselle oikeen ensin osannu palijoa niin mitään sanoakaan kun enhän minä tienny jotta mikä se tyttöä aharistaa niin koviin notta oikeen kauppa reissuulla kärryjen kans pitää itkua tuhurustaa. Kysyyn sitten kuitenkin notta mikä ny on sattunu, ookko sä loukannu ittiäs, vai miksi ihan itkeä pitää. No se sai sitten hönkäästyä siinä tursaamisensa sekahan notta: "no ku poika lähtöö huomenna armeijahan" Sanoon siinä sille notta elä ny hyvä ihiminen sellaasta sure jotta se on hyvä ku sinulla on terves nuorimies siinä ja kykenöö lähtemähän. Sanoon vielä jotta nehän on näämä nykyysin jo enemän pualeen kotona lomalla. Ja soon normaalia notta joskuus niistä tenavista on luovuttava, eihän ne pääse ikinä oman elämän alakuhun jos ei kotoa päästetä erees yrittämähän.
Sanoon notta kyllä munkin mieleestäni tenavaan paikka on viitehenkymmenehen ikävuotehen asti tottapuhuin kotona ja oon sellaanen lämminhenkinen kannattaja sun periaatteellesi, ne kuitenki nämä nyky nuoret vaan jo tukkii pois nuorempina. ei ne enää oo samanlaasia ku me aikoonaan oltihin. Se sanoo notta mitä sää puhut? Ei hän ollu ku kahareksantoista ku lähti kotoaan ja alakoo nauramahan itkuusilla silimillänsä. Jotta ei ne oo kaikki murheet aina Jumalan laittamia, ihiminen on koko hyvä keksimähän niitä ittekki,hih.
terv. seppä ja Tiitu pikkuunen.

Akaton mies kirjoitti:

On tullu omat itkuni kovastikki tutuiksi, silloon aluus se oli sellaasta toivotonta hysteeristä tursaamista. Sitä oli niin täynnä sitä surua notta ei millään jaksanu aatella huomista, toivoo vaan notta ku ei sitä uutta päivää enää tulisikaan. Itte minäkin oon "haavani" nuallu ja välihin huutanu ja hakannu pajavasaralla pahaa oloani alasimehen. Ne "kohtaukset" tein aina yksin ollessani ja aina ne vei mua kohti valoa, kohti uutta valoa ja parempaa huomista päivää. Tiitu vaikka onkin pieni kooltansa on saanu ihimeitä aikahan ja ihan kaikiista paras terapeutti. Vieläkin joskuus iltaasin ja yksin ollessani jos alakas maalima aharistamahan ja tuloo sellaanen ikävän hetki, niin minulla on lääke siihen suruhun.
Mä laitan tuahoon lattialle maate selijälleni niin Tiitu tuloo ensin nualemahan mun korvaani ja sitten se alakas tukkimahan ittiänsä mun paitani alle tai housuun lahkeesta sisähän. Se saa mut aina nauramahan, päivän paistamahan ja suruut unohtuu siihen paikkahan.
En malta olla toimittamatta teille eräästä kesäästä kokemusta tuas marketis, ensin pikkuusen säälitti mutta sitten nauratti ja naurettihin yhyrees.
Lähärin ihan tavalliselle kauppa-asioolle polokupyörällä kesä ehtoona tuahon markettihin ruokaa hakohon. Niin siellä huomasin ku erääs ihan tuttu rouva siellä hyllyjen väliis tuhuras itkua, oikeen sitte niinkuun sanotahan möllötti surkeuttansa. Minä siinä ny naisihimiselle oikeen ensin osannu palijoa niin mitään sanoakaan kun enhän minä tienny jotta mikä se tyttöä aharistaa niin koviin notta oikeen kauppa reissuulla kärryjen kans pitää itkua tuhurustaa. Kysyyn sitten kuitenkin notta mikä ny on sattunu, ookko sä loukannu ittiäs, vai miksi ihan itkeä pitää. No se sai sitten hönkäästyä siinä tursaamisensa sekahan notta: "no ku poika lähtöö huomenna armeijahan" Sanoon siinä sille notta elä ny hyvä ihiminen sellaasta sure jotta se on hyvä ku sinulla on terves nuorimies siinä ja kykenöö lähtemähän. Sanoon vielä jotta nehän on näämä nykyysin jo enemän pualeen kotona lomalla. Ja soon normaalia notta joskuus niistä tenavista on luovuttava, eihän ne pääse ikinä oman elämän alakuhun jos ei kotoa päästetä erees yrittämähän.
Sanoon notta kyllä munkin mieleestäni tenavaan paikka on viitehenkymmenehen ikävuotehen asti tottapuhuin kotona ja oon sellaanen lämminhenkinen kannattaja sun periaatteellesi, ne kuitenki nämä nyky nuoret vaan jo tukkii pois nuorempina. ei ne enää oo samanlaasia ku me aikoonaan oltihin. Se sanoo notta mitä sää puhut? Ei hän ollu ku kahareksantoista ku lähti kotoaan ja alakoo nauramahan itkuusilla silimillänsä. Jotta ei ne oo kaikki murheet aina Jumalan laittamia, ihiminen on koko hyvä keksimähän niitä ittekki,hih.
terv. seppä ja Tiitu pikkuunen.

Lue lisää

...lääke sinulla suruun ja terapeutti ikävään.

Olen joskus ajatellut, kun sanotaan, että tuskan jälkeen tulee aina ilo,
niin itku ikäänkuin "huuhtelee" siinä välissä.

Elämä on rikasta, niinkuin ikivanhassa riepumattolaulussa,
"...jos nuo tummat raidat ottaisimme pois, ei noin kirkkaita nuo vaaleatkaan ois..."

iloa ja valoa teille molemmille

Älä itke enää. Miniäsi on ottanut ison askeleen. Ole onnellinen sillä heille on annettu mahdollisuus.

Paperinenäliina kirjoitti:

Älä itke enää. Miniäsi on ottanut ison askeleen. Ole onnellinen sillä heille on annettu mahdollisuus.

Niinhän se toivottavasti on.Tuntuu vaan niin raskaalta aatella ,mitä sitä on ite saanu aikaseksi.Ja pystyykö enää mitään korjaamaan.

äiti,anoppi ja mummu kirjoitti:

Niinhän se toivottavasti on.Tuntuu vaan niin raskaalta aatella ,mitä sitä on ite saanu aikaseksi.Ja pystyykö enää mitään korjaamaan.

olet saanut kannettavaksesi elämän antamia raskaimpia taakkoja.

Mutta joskus vain käy niin ettei kaikki lasten kohdalla mene niinkuin on luullut ja uskonut.

Toivon Sinulle voimia, ja uskoa että poikasi elämä selviää oikeille raiteille.