1.kor.13

Minulla on se kokemus, että rakastamisen oppiläksy on kaikkein vaikein. Kyllähän sitä itseään rakastaa, joskun vähän liikaakin. Läheisiäänkin on jotensakin helppo rakastaa, koska heiltähän yleensä myös saa jotain vastineeksi. Ystäviäkin on ehkä helppo rakastaa, jos saa vähän vastarakkautta takaisin. Mutta entäpä ne muut.

Ne ihmiset, joihin päivittäin törmää työpaikoilla, seurakunnassa, kaupoissa, liikenteessä, naapurissa - ne ihmiset, jotka ovat välillä tosi hankalia (sillä enhän minä omaa hankaluuttani näe), jotka eivät oikeastaan meistä pahemmin välitä. Ne hankalat ihmiset, jotka yrittävät estää menestyksemme, juoruavat ja panettelevat edessä ja takana päin, luovat ylimielisiä silmäyksiä, ohittelevat, etuilevat,
pettävät ja tämähän on vielä pientä. Entäpä ne ihmiset, jotka antavat nyrkin puhua, raiskaavat, tuhoavat, tappavat.

Jaksammeko me, jotka puhumme Jumalan sanasta ja Jumalan rakkaudesta ja armosta, rakastaa näitä ihmisiä. Olemmeko me yhtä armollisia vihamiehiämme kohtaan kuin Jumala on armollinen meidän vikojamme, erheitämme kohtaan?

Minä voin ainakin sanoa, etten jaksa rakastaa, joskus tuntuu, etten oikeastaan tiedä, mitä rakkaus on ja miten rakastaa. En oikeastaan välitä minkään vertaa siitä, meneekö se todella hankala ihminen helvettiin vai ei. Ei kiinnosta tai en ainakaan jaksa rukoilla sellaisen ihmisen puolesta, no, joskus olen sitäkin tehnyt, mutta seuraavassa vihanpuuskassa taas kironnut helvettiin.

Yllättikö ketään? Minua ei todellakaan yllätä, luulen, että se on yleisempää uskovaiseksi itseään kutsuvien keskuudessa kuin uskommekaan.
Sen tähden monen seurakunnan elämä on niin läpinäkyvää teeskentelyä, koska sen teeskentelyn aistii, sitä ei pysty peittämään. Ei todellakaan tarvitse kuin astua jonkun pastorin varpaille, niin ymmärtämys ja rakkaus on kyllä tipotiessään jopa uskovaisten kesken.

Minä ainakin tarvitsen Jumalan armoa aivan valtavasti, sillä minusta ei ole yhtään mihinkään ajatellen lähimmäisen rakastamista.
Mutta pitääkö minun ajatella, että vaikka olen syntinen, teen päivittäin syntiä ja vaikka haluaisin tehdä hyvää, teen silti pahaa, etten kelpaa Jumalalle. En pysty ajattelemaan niin, koska silloin koko uskoni perusta murentuisi.
Jumalan pelastussuunnitelmahan Poikansa kautta koskee juuri tätä, että minä, jolla ei ole mitään tuoda Jumalan eteen, olen silti Jumalalle kelpaava Jeesuksen veren turvin. Sillä Jumala katselee minua Jeesuksen sovitustyön kautta ja silloinhan minä kelpaan Hänelle.

Kyllähän Jumalaan uskovan tulee aina pyrkiä hyvään, mutta sekin pitää ymmärtää, että ilman Jumalan Voimaa emme siihen ainakaan yletä. Omat voimat ja ansiot, kun eivät kovin pitkälle vie.
Ja sekin pitää ymmärtää, että vaikka meillä olisikin Jumalan Pyhän Hengen voima, meillä kuitenkin on myös lihanmieli (niin kauan kuin täällä tallustamme), joka aika ajoittain pyrkii väkisinkin pintaan ja usein me lankeamme.
Jeesus kuitenkin nostaa, kantaa ja auttaa eteenpäin.

Sitäpaitsi olen ajatellut, että kyllä Jumala näkee sinne syvimpään sopukkaan asti, mitä siellä on ja miksi siellä on. Kyllä Jumala ymmärtää, mitä me elämässämme olemme joutuneet kokemaan, mikä on ehkä niin kovasti rikkonut sisintämme, että välillä on niin vaikea rakastaa ketään, hyvä jos edes itseä.

Mutta Jumalan ääretön rakkaus ja ymmärrys koskee mielestäni kaikkia hänen luotujaan. Hän ei hylkää eikä jätä, vaikka me olemme sitä mitä olemme ja sitä, mitä ei päivänvalokaan aina oikein kestä.

Jumalalla on aikaa meidän kanssamme, Hänellä on kärsivällisyyttä ja parantavaa rakkautta meitä kohtaan. Ja ehkä me sitten joskus huomaamme, että pystymmekin rakastamaan lähimmäistämme huolimatta siitä, onko hän ystävä vai vihamies.
Toisaalta ehkä lihallemme on parempi, ettemme edes huomaa sitä, milloin rakastamme lähimmäistämme.