Äiti kuoli vajaa viikko sitten oltuaan sairaalassa pitkään. Vaikka jotenkin arvasin kuinka siinä käy, en kuitenkaan tiedostanut sitä kunnolla äidin vielä eläessä kovissa tuskissaan.
Suru, toivottomuus, sääli, helpotus, ahdistus ja huoli muista läheisistä ihmisistä ja hautajaisten järjestämisestä risteilee mielessäni.
Mitä kaikkea vielä täytyykään kestää ja tehdä.
Isä oli samaan aikaan samassa sairaalassa odottamassa sydämen ohitusleikkausta, missä äitini odotti ruumiinavausta. Kuinkahan se isä siitäkin selviää ja pääseekö edes hautajaisiin ja miten isä sen sitten kestää. Isä on ollut hyvin hankala ihminen, (tyypillinen virtahepo olohuoneessa) joka ei olisi tullut toimeen ilman äitiä. Nyt sen on pakko. Kaikesta katkeruudesta ja kaunasta isääni kohtaan huolimatta, säälin sitäkin. Ja ennenkaikkea säälin äitiäni, mitä kaikkea hän on kestänytkään ja erittäin tuskainen sairaus vielä kaiken muun kärsimysten lisäksi saa tuskan hulvahtamaan mustana aaltona ja tuntuu kuin itse saisin sydänkohtauksen sillä niin sydäntäni puristaa. Äiti pelkäsi koko elämänsä ajan oman äitinsä kuolevan ja nyt kävi niin, että mummuni joutui kokemaan kuitenkin ensin oman lapsensa kuoleman. Vanhempieni raha-asioiden selvittely myös kauhistuttaa.
Tuska tulee suurina aaltoina.
Mutta jotenkin se on kai vaan pakko kestää!
Suru, toivottomuus, sääli, helpotus, ahdistus ja huoli muista läheisistä ihmisistä ja hautajaisten järjestämisestä risteilee mielessäni.
Mitä kaikkea vielä täytyykään kestää ja tehdä.
Isä oli samaan aikaan samassa sairaalassa odottamassa sydämen ohitusleikkausta, missä äitini odotti ruumiinavausta. Kuinkahan se isä siitäkin selviää ja pääseekö edes hautajaisiin ja miten isä sen sitten kestää. Isä on ollut hyvin hankala ihminen, (tyypillinen virtahepo olohuoneessa) joka ei olisi tullut toimeen ilman äitiä. Nyt sen on pakko. Kaikesta katkeruudesta ja kaunasta isääni kohtaan huolimatta, säälin sitäkin. Ja ennenkaikkea säälin äitiäni, mitä kaikkea hän on kestänytkään ja erittäin tuskainen sairaus vielä kaiken muun kärsimysten lisäksi saa tuskan hulvahtamaan mustana aaltona ja tuntuu kuin itse saisin sydänkohtauksen sillä niin sydäntäni puristaa. Äiti pelkäsi koko elämänsä ajan oman äitinsä kuolevan ja nyt kävi niin, että mummuni joutui kokemaan kuitenkin ensin oman lapsensa kuoleman. Vanhempieni raha-asioiden selvittely myös kauhistuttaa.
Tuska tulee suurina aaltoina.
Mutta jotenkin se on kai vaan pakko kestää!
Vastaukset 10
Vanhimmat
läpi raskaan ajan! Koita jaksaa, kyllä selviät, kaikesta huolimatta. Tämä on tätä elämää, välillä niin tuskaista ja sitten jossain vaiheessa helpottaa, usko pois!
Osoitteessa http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=323
Surun kohtaaminen
Ihmisen mieli on rakentunut niin, että koemme erilaisia tunteita ja mielialamme vaihtelee. Mielialaamme vaikuttaa elämäntilanteemme ja ne kokemukset joita käymme läpi. Elämään kuuluu se, että olemme välillä iloisia ja toisinaan taas surullisia. Niiden väliinkin mahtuu vielä monenlaista tunnetilaa.
Surua koemme esimerkiksi jonkin menetyksen tai pettymyksen yhteydessä. Surun ja murheen kokeminen on terveen ihmisen normaali reaktio kohdattaessa ikäviä asioita. Surun voimakkuus vaihtelee yleensä sen mukaan, kuinka tärkeänä olemme kokeneet menetyksen tai pettymyksen aiheuttaneen asian.
Suremisessa saattaa olla myös häiriöitä. Jotkut ihmiset eivät osaa surra laisinkaan ja toiset taas surevat joka asiaa tai sitten eivät pääse surustaan millään eroon, vaan jäävät elämään siihen. Surusta selviämiseksi on ihmisen käytävä läpi surutyö.
Pienemmistä menetyksistä ja pettymyksistä koituneen mielipahan pystymme ohittamaan usein suhteellisen nopeasti ja suuntaamaan voimavaramme toisaalle. Yleensä työstämme asiaa, mietimme sitä eri näkökulmista ja sen merkitystä elämällemme. Usein hyväksymme lopulta vallitsevan asioiden tilan ja alamme löytämään muita kiinnostuksen kohteita ja tavoitteita elämällemme. Usein pystymme käsittelemään asian niin, että mielipaha menee ohi tunneissa tai päivissä (asiasta riippuen). Omilla asenteilla ja suhtautumisella on myös suuri merkitys näistä pienemmistä suruista selviämiselle.
Isommat menetykset tekevät isommat haavat. Tälläisen suuren surun voi aiheuttaa esimerkiksi läheisen ihmisen kuolema. Tällöin tarvitsemme enemmän aikaa ja tukea lähimmäisiltämme. Surutyöhön kuluva aika on yksilöllinen, toisilta menetyksestä ylipääsemiseen menee muutama kuukausi, toisilta saataa mennä vuosia ja he kokevat silti, että eivät ole päässeet siitä vieläkään yli. Yleensä suuresta menetyksestä yli pääsemiseen menee aikaa noin 1-2 vuotta.
Surutyössä ihmisen on käytävä läpi tietyt vaiheet. Niihin kuuluu surua, ahdistusta, toivottomuutta ja jopavihan tunteita. Usein surija kokee myös syyllisyyttä tai hakee syyllistä, jotta voisi selittää menetyksen helpommin itselleen. Viha saattaa kohdistua myös kuolleeseen ihmiseen: "Minkä menit tekemään... aiheutit minulle suuren surun ja ahdistuksen..." Menetys tuntuu vääryydeltä. Kuoleman kohdatessa on se myös aina kriisi. Se noudattaa tiettyjä vaiheíta, joista voit lukea artikkelisarjastamme Asiaa kriisistä:
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=86
Surusta toipumista ei voi hoputtaa. Se ottaa oman aikansa. Lähimmäiset ja ystävät ovat kuitenkin merkityksekkäitä ihmisiä surevalle. Heidän tehtävänsä on kuunnella, keskustella ja olla tukena surevalle. He voivat myös tuoda hänen elämään toivoa, viestin siitä, että elämä jatkuu ja yrittää vetää surevaa kohti valoisampia asioita. Kaikki tämä tapahtuu tietenkin surevan ehdoilla. Lähimmäisiltä vaaditaankin suurta hienovaraisuutta, jotta he osaavat tukea surevaa oikeilla tavoilla.
Kuolemaan suhtautuminen vaihtelee myös mm. kulttuurin, uskonnon ja olosuhteiden mukaan. Esimerkiksi pitkään sairastaneen iäkkäämmän ihmisen poismeno ei ole välttämättä niin kova shokki kuin yllättäen onnettomuudessa menehtyneen lapsen poismeno. Pitkään sairastaneen ihmisen kohdalla kuolema on ehkä hieman odotettukin ja sitä kautta surutyötä on tehty jo valmiiksi. Uskovaisilla ihmisillä taas kuoleman kohdatessa lohduttaa ajatus jälleennäkemisestä ja lähimmäisen siirtymisestä parempaan paikkaan, taivaan kotiin, pois maallisista kärsimyksistä. Nämä ja monet muut asiat vaikuttavat myös surutyön tekemiseen ja suremiseen.
Vähitellen surutyön kautta menetys muuttuu muistoksi, osaksi menneisyyttä. Sureva löytää uudelleen elämänilonsa ja suuntaa suremiseen aikaisemmin käyttämänsä voimavarat toisiin asioihin. On myös hyvä muistaa, että suru ei ole masennusta, mutta pitkittynyt sureminen tai surutyön puute saattavat laukaista masennuksen.
...noin vuosi sitten, sairastettuaan vain vähän aikaa. Hän oli jo yli 70 vuotias, mutta todella hyväkuntoinen ja täysin terve viime syksyyn asti. Suru helpottaa hiljalleen tai itseasiassa muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Ensin on kovin epätodellinen olo kunnes asian lopullisuuden ymmärtää. Itse olen itkenyt kumman vähän, itkua ei vaan tule, suren silti ja suru tulvahtaa edelleen aaltoina esim kesken kauppareissun, töissä, ihan missä vaan ja täysin varoittamatta. Alussa tämä "aalto" oli niin voimakas että pelkäsin tukehtuvani ja mietin että jos tämä tuska ei mene kohta ohi, en jaksa. Myös monet kysymykset ja selvittämättömät asiat isän kanssa painaa mieltäni, miksi miksi miksi? Anna ajan kulua, se menee kuitenkin yllättävän nopeasti. Alussa olin niin itsekäs että toivoin että menisi nyt edes kolme kuukautta äkkiä, jospa suru siinä ajassa vähän hellittäisi.
On jotenkin lohduttavaa lukea näitä kirjoituksia. Vaikka sen tiesinkin, etten ole ainut sureva. Se, että en ole yksin ei kuitenkaan auta kuin ihan vähän. Eihän kenelläkään ole ihan just samaa tilannetta.
Olen lukenut lähes kaikki nämä kirjoitukset tästä Kuolema ja suru -osiosta.
Ottaa vaan hitosti päähän tuon uskonnon tyrkyttäminen jokaiselle. Eiköhän jokainen päätä uskon asioistaan ihan itse. Vai onko tämä jotenkin otollinen maaperä tyrkyttää uskoaan sureville?
Mä en tule kuin vihaseksi siitä,
vaikka en mikään ateisti olekaan.
Eksyin tälle palstalle ihan vahingossa ja yllätyin itsekin viestien uskonnollisesta sävystä tai lähinnä sen tyrkyttämisestä. Itse olen täysin ateisti, en ole koskaan ajatellut elämää tai kuolemaa minkään uskonnon kannalta.
Itse kuulin kritiikkiä jopa isäni hautajaisissa siitä kun itkin niin vähän (en edes katsonut tarpeelliseksi mainita rauhoittavasta lääkityksestä, jota olin hautajaisiin ottanut), todella törkeää! Ihan kun itku olisi joku surun mittari, ei kukaan näe toisen ihmisen sisälle miltä hänen aito surunsa näyttää. Eikä missään ole annettu surulle jotain oikeaa mallia, jokainen suree tavallaan. Ei sinun kannata etsiä mitään ulospääsyä tai selkeää mallia surullesi, ei siihen auta muu kuin aika. Ja usko pois, kun saat mainitsemasi raha-asiat hoidettua ja muutkin ns käytännön jutut, sekin auttaa. Äidilläni, joka siis jäi leskeksi vuosi sitten, viimeinen käytännön asia järjestyi ihan vasta hetki sitten ja hän sanoi että nyt hän on vapaa aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä kun kaikki on nyt järjestyksessä.
Tuo uskonnon tyrkyttäminen on kyllä niin syvältä...
Niin kuin sanoin, en ole ateisti, mutta en ole mikään muukaan, olen vain.
Olin hetken seurakunnalla töissä, enkä missään ole nähnyt niin omahyväisiä ja ilkeitä ihmisiä kun ne niinsanotut uskovaiset olivat lähes poikkeuksetta. tuomitsevia meitä "tavallisia" ihmisiä kohtaan olivat, että vieläkin oikein puistattaa.
Ja niin minäkin olen aika huono itkemään, en tykkää itkeä, se ei helpota mua paljonkaan. Kurkkua vaan kuristaa, eikä saa puhuttua, jos itkettää. Olen kyllä jonku verran itkenytkin. Mutta sydän on ihan kuin puristuksissa, eikä se puristava tunne sillä itkulla ole mihinkään lähtenyt.
Ahdistaa se isäkin, kun sille pitäisi soittaa sinne sairaalaan, mutta en jaksais kuulla sen itsesäälin täyteistä ääntä. Ohitusleikkaus on tehty eilen. Just ennen kun se sai sen sydänkohtauksen, se haukkui mut ja haistatti veet ja nyt pitäis olla niin kuin mitään ei olisikaan.
mut kerron kuitenkin.
Enpä osannut minäkään itkeä , jolloin sinut luokitellaan vahvaksi, tai olet päässyt surusi yli, tai et välittänytkään vainajasta tarpeeksi.
No enjaksa välittää, suren juuri niin kuin se tulee, ajatelkoot kuka mitä vaan.
katkerruudella ei voita mitään. Ei tule itselle ollenkaan hyvä mieli, päinvastoin.
Kumma kuin me aikuiset neuvotaan pieniä lapsia miten pitää antaa anteeksi ja unohtaa ym. Nuoria amalla tavalla, ollaan niin viisaita.
Mutta kun se osuu omalle kohdalle, ollaan ihan yhtä typeriä . Toi löi lapiolla päähän , niin lyön takaisin -periaatteella. Ei me aikuiset osata kuitenkaan nielä ylpeytemme, meitä on loukattu, joten samalla mitalla takaisin vaan.
Mutta niin kuin otsikossa kirjoitinkin jo. MIkä minä olen ketään neuvomaan kun inhoon ja olen katkera muutamalle tyypille, enkä aijo antaa anteeksi, en aijo ryömiä, enkä pyytää anteeksi koska minussa ei ollut syytä.
Joten jatkan elämääni katkerana , eikä ole hyvä olla kuitenkaan..että' näin..periksi en anna..
Anteeksi antaminen voisikin olla helppoa jos joku pyytäisi anteeksi. Mutta narsistiset virtahepo olohuoneessa -tyyppiset ihmiset eivät koskaan myönnä itse tehneensä mitään väärin tai pahaa.
Oikein jännittää, että mitä isä nyt äidin kuoleman jälkeen alkaa puhumaan... jos siis itse selviää leikkauksesta ja sairaudesta yleensäkään kovin kauan aikaa. Yleiskunto kun on jo valmiiksi huono ja äidin kuolema painaa varmasti mieltä. Sillä ei ole nyt ketään, jota se voisi pompottaa mielensä mukaan. Äiti oli sen elämän punainen lanka. Pelkään sen yrittävän sitä pompottamista minuun. Ja sitten mua pidetään kamalana ihmisenä, kun/jos en sairasta ihmistä hyysää ja en voi juosta sen pillin mukaan.
minulle mieheni hautajaisten jälkeen, kun olimme poistumassa lasteni kanssa hautausmaalta, että kyllä Jeesus pitää teistä huolen. Voit vain kuvitella, oli lähellä, että vanha äitini ei löytänyt itseänsä hautakivien välistä kumollaan. Olisi niin mieli tehnyt tehdä pikku tyrmäys. Sillä hetkellä tuntui, että mikään ei voisi lohduttaa. En myöskään ole mikään uskonnon suurkuluttaja, kirkon jäsen normaalisti, mutta tekopyhyys saa sisimpäni kiehumaan. Joitakin lohduttaa uskontoon turvautuminen ja suotakoon se heille, mutta kaikkia se uskonto ei lohduta. Se on totuus!
Mieheni kuoli n.4 kk sitten eikä valoa tunnelin päässä. Tällä hetkellä tuntuu, että päinvastoin.
Se varmasti kestää kauan aikaa, että miehen kuolemasta toipuu. Voin vaan kuvitella...
Joo ei se jeesus paljo asioita ole tähän päivään mennessä hoitanut, saati sitten hautajaisia tai muita käytännön asioita. Ihan oon joutunu itse hoitamaan ja kantamaan kaiken vastuun kaikesta.
Jeesus ei ole meille leipää tuonut eikä pelkällä pyhällä hengellä eletä. Eikä se ole surua pois ottanut.