Miksi minut hylkäsit?

Evoluutio on pystytty osoittamaan tieteellisesti ja aukottomasti jo Darwinin aikaan. Miten esimerkiksi fossiililöydökset voitaisiin selittää ilman sitä? Fossiileja on löydetty jo antiikin aikana. Väitätkö että kaikki löydetyt fossiilit ovat ateistisen salaliiton tekemiä väärennöksiä?

Fossiililöydösten ajoittamiseen käytetyt menetelmät ovat tieteellisesti kestävällä pohjalla, ja voidaan varmuudella sanoa dinosaurusten eläneen 65 miljoonaa vuotta sitten ja että vanhimmat löydetyt ihmisluurangot ovat yli 60 miljoonaa vuotta nuorempia. Eli maapalloa ja sen elämää ei luotu "6 päivässä".

On olemassa lukuisia käytännön esimerkkejä evoluutiosta, kuten Australian pussieläimet (mm. kenguru), merinisäkkäät (mm. delfiini) ja ihmisen jalostamat koirarodut.

On myös pystytty syntetisoimaan aminohappoja sekä itseeän toistavia ribonukleiinin pätkiä matkimalla niitä olosuhteita, jotka vallitsivat maapallolla 5 miljardia vuotta sitten. Proteiinit koostuvat näistä pätkistä.

T
I
E
T
O

Edward O. Wilson: Elämän tulevaisuus.
Suomentanut Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita
Oy, Helsinki 2002, 222 s.

Lopullista vastausta kysymykseen elämän synnystä
ei ole vielä esitetty, mutta se tiedetään,
että elämän tulevaisuus on täysin turvattu, niin
perusteellisesti elämä on maapallolle juurtunut.
Vai mitä sanotte näistä esimerkeistä. Pyrolobus
fumarii -bakteeri menestyy parhaiten 105 asteen
lämpötilassa ja lisääntyy vielä 112 asteessa.
Toinen bakteeri, Deinococcus radiodurans, kestää
radioaktiivista säteilyä ainakin miljoonan radin
verran ? ihminen kuolisi viikossa 1000 kertaa
pienemmästä annoksesta.

Bakteereja ja sieniä on löydetty peruskalliosta kolmen kilometrin syvyydestä, missä ne elävät omaa, maapallon pinnan elämästä täysin riippumatonta elämäänsä.

Edward O. Wilsonin kirja Elämän tulevaisuus
lähtee liikkeelle näistä elämän säilymisen kannalta lohdullisista tiedoista. Tosin useimmille
tällainen lohtu lienee yhtä laiha kuin Wilsonille
itselleen. Ei meitä kiinnosta elämän tulevaisuus
sinänsä, vaan sellaisen elämän tulevaisuus, joka
on meille tutumpaa ja arvokkaampaa kuin peruskallion huokosissa lymyävä bakteeri.

Kuten kaikki tiedämme, tämän ?arvokkaamman?
elämän kirjo on tätä nykyä nopeasti kaventumassa
? ja syy on yksiselitteisesti 10 000 vuotta
jatkunut ihmislajin valta-aseman vahvistuminen.
Mikrobeja kookkaammilla elämän muodoilla on
pari niiden selviytymistä rasittavaa heikkoutta:
yksilömäärät ovat suhteellisen pieniä ja isokokoisten yksilöiden leviämiskyky on verraten
huono. Pieni yksilömäärä altistaa sukupuuttoon
häviämiselle, etenkin jos laji esiintyy vain
pienellä alueella, mikä on seurausta huonosta
leviämiskyvystä.

Toisin on mikrobeilla. Paitsi että mikrobeja
löytyy täysin odottamattomista paikoista, missä
niitä ei mikään uhkaa, mikrobit leviävät niin
tehokkaasti, että ne esiintyvät käytännölliseti
katsoen kaikkialla (usein tosin lepotilassa).
Kuvaava esimerkki on selvitys Paraphysomonas
siimaeliöiden lajimäärästä 0,1 cm2 näytteessä
englantilaisen lammikon pohjasedimenttiä.
Finlay ja Clarke (1999) tiirasivat tällaista näytettä 700 tuntia elekronimikroskoopilla.

Tulos:
näytteestä löytyi 80 % kaikista maailman tunnetuista tämän suvun lajeista! Wilsonin ja muiden biologien ei tarvitse olla huolissaan alle 1 mm mittaisista otuksista, jotka kyllä selviävät.
Monen huoli elämän tulevaisuudesta kohdistuu
ennen muuta omaan lajiimme. On paradoksaalista,
että ihmisen tulevaisuuden perimmäiset
uhkatekijät ovat samoja tekijöitä, joiden ansiosta
mikään ei näytä uhkaavan mikrobeja: meitä on
liian paljon ja meidän kykymme liikkua ja liikuttaa muita on liian suuri.

Vaikuttamisen mestari

Wilsonin ansioluettelo on pitkä ja vaikuttava.
Hänen ensimmäinen kirjansa oli vuonna 1967
yhdessä Robert H. MacArthurin kanssa kirjoitettu
The Theory of Island Biogeography. Kirjassa
esitetyllä ?saari-teorialla? oli mullistava vaikutus
eliömaantieteen ja ekologian kehitykseen.
Suojelubiologia (engl. conservation biology)
kas voi omaksi tutkimusalakseen 1970-luvulla
osaksi saari-teorian ansiosta, ja luonnonsuojelusovellutusten
myötä saari-teoria on tullut
tutuksi hyvinkin suurelle yleisölle. Saari-teorian
matemaattinen ydin on MacArthurin työtä,
mutta Wilsonin osuus on ollut ratkaiseva teorian
markkinoinnissa. Jotkut ehtivät kuopata saari-
Elämän tulevaisuus on turvattu ? mutta minkälaisen
elämän?

Wilsonin mammuttimainen Sociobiology: The
New Synthesis (1975) on perusteellistakin perusteellisempi selvitys sosiaalisten hyönteisten elämästä.

Kirjan lopussa esitetyt ajatukset ihmisen
sosiobiologiasta nostivat aikanaan myrskyn,
jonka mainingeissa vieläkin keinumme, kuten
Tieteessä tapahtuu -lehden tuoreet numerot
osoittavat. Tosin keskustelijat eivät tätä nykyä
ole niinkään biologeja kuin sosiologeja ja psykologeja ? mutta Wilsonin työn vaikuttavuutta
tämä ei vähennä!

Vuonna 1992 ilmestynyt The Diversity of Life
syvensi tietoisuutta käynnissä olevasta sukupuuttoaallosta, ja tätä samaa teemaa käsittelee myös Elämän tulevaisuus. On pitkälle Wilsonin ansiota, että biodiversiteetti kuuluu nykyään meidän kaikkien sanavarastoon, ja että siitä keskustellaan yhtä lailla tutkijoiden kuin poliitikkojen ja muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien kesken.

Elämän tulevaisuus ei esitä mitään aivan odottamatonta, mutta onnistuu kyllä
tarkastelemaan luonnon monimuotoisuutta ja
sen säilymistä uhkaavia tekijöitä uusista näkökulmista.

Kirja on kauttaaltaan mielenkiintoista
luettavaa, niin laajasti ja syvällisesti Wilson on
asiaansa perehtynyt.

Wilsonin saavutukset sekä tieteellisen että
yhteiskunnallisen vaikuttamisen aloilla ovat lähes
lyömättömät. On hämmästyttävää huomata,
miten usein hän on tarttunut tutkimusaiheisiin,
joiden merkitys on ulottunut laajalle oman tutkimuskentän ulkopuolelle.

Sattumasta ei ole kysymys,
vaan Wilson on itse raivannut tärkeinä
pitämiään asioita yleiseen tietoisuuteen.
Biodiversiteetti ja sen arvo
Tällä hetkellä elävien lajien lukumäärästä ei
voida esittää kuin karkea suuruusluokka-arvio,
10 miljoonaa, ja useimpien lajien biologiasta ei
tiedetä yhtään mitään. Ehkä merkillisintä on, että
edes tieteelle jo kuvattujen lajien lukumäärää ei
tunneta kuin osapuilleen (noin 1,7 miljoonaa).
Näin siksi, että minkäänlaista yleisesti hyväksyttyä ja käytettyä rekisteriä tutkituista lajeista ei ole olemassa.

Tieto on palasina tutkijoiden päässä, monenkirjavissa julkaisuissa ja taloudellisten
ongelmien kanssa painivissa museoissa.
Yllättäviäkin löytöjä tehdään kaiken aikaa: uusia
kädellisiä on löydetty aivan viime vuosina, ja
onpa maapallon meristä löydetty hiljattain kaksi
ennen tuntematonta elämän muotoa, pääjaksoa,
aiemmin tunnettujen 34 lisäksi.

Uusien lajien löytyminen lisää tiedossa
olevien lajien lukumäärää, ei tietenkään maapallon
eliölajiston todellista monimuotoisuutta.
Todellisuudessa lajien lukumäärä on nopeasti
vähenemässä. Wilson kertaa tiedot lajien häviämisen syistä, elinympäristöjen häviämisestä ja siitä, miten tulokaslajit jyräävät ison osan muuten säästyneestä lajistosta.

Pahin ?tulokaslaji? kaikista on ihminen, ja on ollut jo joitain kymmeniä tuhansia vuosia, melkein aina ja kaikkialla minne on onnistunut leviämään. Ihminen on muuttamassa luontoa siihen suuntaan mitä mikrobit edustavat: pieni osa lajeista hyötyy ihmistoiminnasta ja laajentaa elinpiiriään yhä laajemmalle; pääosa lajeista taantuu ja häviää.

Ihmiskunta käyttää jo 40 % maapallon perustuotannosta, mikä on järisyttävä luku kun ajatellaan,miten vaikeaa valtamerten perustuotantoa on kerätä ihmisen käyttöön. Ravinnontuotantoa on onnistuttu lisäämään, ja jopa Kiina kykenee tällä hetkellä ruokkimaan pienelle alalle ahtautuneen valtavan väestönsä. Mutta ilman
kustannuksia tämä ei ole onnistunut, ja loputtomiin sama kehitys ei jatku.

Vakavat ympäristöongelmat
kasautuvat Kiinassa ja kaikkialla
missä on sama perusongelma: liikaa ihmisiä.
Maapallo ei kerta kaikkiaan riitä ?kestävän kehityksen? toteuttamiseen, jos tällä tarkoitetaan
muun maailman nousemista Yhdysvaltain kulutustasolle.

Nykytekniikalla tähän tarvittaisiin
4 Maa-planeettaa lisää. Wilsonin perustelut luonnon monimuotoisuuden suojelulle ovat kahtalaisia, taloudellisia ja eettisiä. Ihmiskunnan hyvinvointi on tietysti
täysin riippuvainen monista muista lajeista, erityisesti niistä, joita käytämme ravinnoksi.

Mutta kokemus on osoittanut, että millä tahansa lajilla voi olla arvaamattomia, ihmisen arvokkaina pitämiä ominaisuuksia. Wilson kertoo esimerkin
trooppisesta puusta, josta kerätystä näytteestä
uutettu yhdiste pysäytti HI-viruksen lisääntymisen
? täysin odottamaton ja dramaattinen tulos.
Harmillista kyllä samaa puu-yksilöä ei enää
löydetty, eikä pitkään aikaan löydetty muitakaan
saman lajin yksilöitä. Lopulta pari puuta löytyi
? Singaporen kasvitieteellisestä puutarhasta.

Wilsonin keinovalikoimaan kuuluu biodiversiteetin
tehokkaampi käyttö talouden hyväksi.
Hän suosittelee geenitekniikoilla tuotettujen
lajikkeiden harkittua käyttöä. Wilson uskoo,
että näin kyetään entistä paremmin tuottamaan
lisää ravintoa maapallon nälkäisille ja toisaalta
vähennetään painetta monia luonnonympäristöjä
kohtaan. Näin on, mutta samalla tavallahan
ihmiskunta on voinut käyttää monia muita tekniikoita ihmiskunnan ja luonnon hyväksi ? ja
olisi voinut niin halutessaan ratkaista maailman
ongelmat jo moneen kertaan.

Nykymaailman taloudellinen järjestys ei valitettavasti salli kalliiden tekniikoiden kehittämistä ihmisten tai luonnon auttamiseksi.
Wilson on kirjoittanut suojeluetiikan perusteista
kirjassaan Biophilia (1984). Bio? lia
tarkoittaa synnynnäistä taipumusta tuntea vetovoimaa muita eläviä olentoja ja elämänmuotoja
kohtaan. Osa bio? liaa on elinympäristön valinta.

Monissa tutkimuksissa on havaittu, että pääosa
ihmisistä asuisi mieluiten savanni- ja puistomaisissa paikoissa, missä on hyvä näkyvyys,
tasainen ruohikkoinen maasto ja vettä lähistöllä.
Ihannetapauksessa asunto saisi sijaita vähän
korkeammalla, mistä olisi turvallista tarkkailla
ympäristöä. Ihmislaji on kehittynyt Afrikan savanneilla, minkä muistona meillä on mieltymys
savannimaisiin elinympäristöihin. Olipa tämä
selitys pätevä tai ei, mieltymys harvapuustoisiin
ympäristöihin tuntuisi selittävän ainakin
sen, miksi huomattava osa suomalaisista pitää
tasa-ikäistä talousmännikköä miellyttävämpänä
ympäristönä kuin luonnonmetsää.

Ratkaisu

Kirjan viimeinen luku on otsikoitu ?Ratkaisu?.
Wilson kuvaa strategian, jonka avulla voitaisiin
vielä säilyttää suurin osa jäljellä olevista
ekosysteemeistä ja lajeista. Strategiaan kuuluu
suojelun kohdistaminen erityisesti maapallon
monimuotoisuuden keskittymiin, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on vain 1,4 % mantereiden
pinta-alasta, mutta joissa esiintyy vajaat puolet
kaikista maapallon lajeista. Suojelun toteuttaminen näillä alueilla, joista meitä lähinnä sijaitsevat Välimeren alue ja Kaukasuksen vuoristo, ei ole kuitenkaan helppoa, sillä samoilla alueilla elää kasvava ihmisväestö.

Strategiaan kuuluu kaikkien vanhojen metsien
hakkuiden lopettaminen, mukaan lukien
(nimeltä mainiten) Suomen vanhojen havumetsien
hakkaaminen. Järvien ja kosteikkojen tila
on maailmanlaajuisesti erityisen kehno, mutta
edes valtamerten lajisto ei ole turvattu. Wilson
korostaa, että kaikki suojeluun lisättävä maa-ala
on avuksi, sillä juuri pinta-alasta on lopulta kysymys.

Vaikka edellä mainitut monimuotoisuuden
keskittymät saataisiin kokonaisuudessaan
totaalisuojelun piiriin, mikä ei käytännössä ole
mahdollista, maailmanlaajuista suojelun vajetta
tällä ei täytettäisi. Koko maapallon lajistoa ei voida mitenkään säilyttää murto-osalla maapallon
pinta-alasta. Monimuotoisuuden keskittymät
ovat kuitenkin erityisen tärkeitä siksi, että näillä alueilla elää paljon kotoperäisiä lajeja, jotka eivät esiinny missään muualla.

Wilsonin hahmotteleman ratkaisun keskeinen
keino on hyvin yksinkertainen: ostetaan suojelualueita.
Amerikkalaiset ja kansainväliset suojelujärjestöt
ovat jo ryhtyneet ostamaan ja vuokraamaan
sademetsiä Etelä-Amerikasta, Afrikasta
ja Kaakkois-Aasiasta. Köyhissä maissa maa on
halpaa, ja ratkaisu missä metsä säilyy vaikka rahat tulevat on ilmeisen houkutteleva. Wilsonin
laskujen mukaan kiireisen suojelun rahoitukseen
tarvittaisiin 30 miljardia dollaria, mikä on vain
tuhannesosa maailman kansantuotteesta.

Wilson keskittyy kuvaamaan suurisuuntaisia
hankkeita, kuten visionääristä Wildlandsprojektia
Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Tämän
hankkeen tavoitteena on yhdistää mantereiden
osat toisiinsa suurilla käytäväverkostoilla.

Meillä Suomessa RKTL:n professori Harto Lindén on
esittänyt samansuuntaista ajatusta käytävistä,
jotka yhdistäisivät metsäalueet Venäjän
Karjalassa kohti Suomenselän aluetta etelässä
ja kohti Ruotsia lännessä.
Massiiviset käytäväverkostot ovat tulevaisuuden
utopiaa, mutta vauraissa maissa tapahtuu
jo nyt sellaisia muutoksia maankäytössä, jotka
vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen ja
sen säilymiseen. Pohjois-Amerikassa rikkaat
yksityishenkilöt hankkivat suuria maa-alueita
omaksi ilokseen.

Kun ajatellaan miten nopeasti ja voimakkaasti varallisuus on kasaantunut pienelle joukolle väestöä, tällainen kehitys ei ole ollenkaan yllättävä. Jos varallisuutta on jo
yli kaikkien muiden mahdollisten tarpeiden,
miksi en ostaisi suomalaisen kunnan kokoista
yksityistä maatilaa?

Meillä Suomessakin on nähtävissä ensimmäisiä
merkkejä samanlaisesta kehityksestä.
Tuoreen lehtiartikkelin mukaan metsämaan
hinta on nousussa siitä syystä, että metsämaata
ostetaan muuhunkin tarkoitukseen kuin puun
tuotantoon.

Ei liene kestävän kehityksen periaatteiden
mukaista, että pieni rikas vähemmistö hamuaa
omaan omistukseensa suuren osan maan pinnasta.
Toisaalta muutos ei ole niin mullistava kuin
miltä se voi tuntua, jos maa on jo ennestään
yksityistä ? tässä vain toistuu se mikä muun
omaisuuden tapauksessa on jo tapahtunut, varallisuuden kasaantuminen entistä pienemmän
joukon käsiin.

Luonnon kannalta on oleellista, miten maata käytetään, ja kaikki palat, jotka ovat pois taloudelliseen tuottoon tähtäävästä maankäytöstä ovat eduksi.

Selvyyden vuoksi on syytä todeta, että
Wilsonin unelma ei ole maailma, missä amerikkalaiset miljardöörit omistavat puolet maapallon pinta-alasta. Wilsonin unelma on sellainen maan uusjako, missä puolet maapallosta olisi varattu ihmiselle, toinen puoli muulle elämälle.

Kaikkien panosta tarvitaan paremman maailman
rakentamisessa. Wilson ei tunnustaudu pessimistiksi, ja hänen laskunsa suojelun kustannuksista luovat toivoa. Kyllä ihmiskunnalla on varaa parempaan maailmaan. Kysymys ei ole rahasta vaan, Wilsonin sanoin, eettisistä päätöksistä.

?Kulttuuri, joka pystyy kuvittelemaan Jumalan
ja ryhtymään avaruuden asuttamiseen, löytää
varmasti keinon pelastaa tämän planeetan ja
sen loistavan elämän yhtenäisyyden.?
Kirjan viimeisen lauseen lainaaminen muistuttaa
sanomaan jotain käännöksen laadusta.

Suomennos on paikoin aika hyvää, paikoin taas
niin huonoa, että siitä ei voi muuta sanoa kuin
?juosten kustu?. Ehkä suomentaja ei huomannut
tarkistaa joidenkin tekstipätkien raakakäännöstä
(mikäli tämä kuuluu hänen työtapaansa).
En malta olla mainitsematta paria esimerkkiä.
?Murmelit elävät Vancouverin saaren vuorten
subalpiinisia niittyjä ympäröivillä kallioseinämillä, kesäisten lumipälvien keskellä ja hajanaisissa havupuissa. Niiden elinympäristö on kaukainen, joten ihminen ei yleensä häiritse
niitä.?

Tai entä tämä: ?Kun yksilöitä on alle
viisikymmentä, populaation koon satunnaisten
vaihteluiden suhteellinen voimakkuus kasvaa,
ja demogra? set hyppäykset ylös ja alas voivat
helposti saavuttaa rajan, jota matemaatikot
sanovat ?absorptiorajaksi?. Se on nolla, paikka
josta ei ole paluuta.? Ymmärrän kyllä, miten
vaikeaa kansantajuisenkin tieteellisen tekstin
hyvä kääntäminen on maallikolle, ainakin jos
asianomaisella maallikolla on kova kiire. Mutta
onko asiansa osaavista kääntäjistä tosiaan näin
kova pula?
KIRJALLISUUTTA
Finlay, B. J. and Clarke, K. J. (1999): ?Ubiquitous
dispersal of microbial species?. Nature 400,
828.
Hanski, I. and Gaggiotti, O. (2004): ?Metapop -
u lation biology: Past, present, and future?.
Teoksessa Hanski, I. and Gaggiotti, O.
(eds.), Ecology, genetics and evolution of
metapopulations. Academic Press, San Diego,
in press.
MacArthur, R. H. and Wilson, E. O. (1967):
The theory of island biogeography. Princeton
University Press, Princeton.
Wilson, E. O. (1973): Sociobiology: The new synthesis.
Harvard University Press, Cambridge,
MA.
Wilson, E.O. (1984): Biophilia. Harvard University
Press, Cambridge, MA.
Wilson, E. O. (1992): The diversity of life. Harvard
University Press, Cambridge, MA. [Elämän
monimuotoisuus, suom. Kimmo Pietiläinen,
Art House 1995.]
Kirjoittaja on akatemiaprofessori Ekologian ja systematiikan
laitoksen populaatiobiologian osastolla
Helsingin yliopistossa.