Hei!
Mitä voi ajatella, kun ajattelee kuolemaa ja pelkää, ettei pelastu?
Kun kohtaa kipuja tai ajattelee niitä, ja kuolemaa, alkaa pelätä, ettei Jeesus huolikaan.
Se on tietenkin sielunvihollisen valhe, mutta kun aina vaan tulee tunne, ettei pääsekään perille, eli aina vain uskoo sielunvihollisen valheen, eikä pääse siitä irti.
Näkee vain oman läpikotaisen pahuutensa, joka on totuus.
Mutta ei tule turvaa, että pääsee taivaan kotiin.
Välillä on usko. Vaikeuksien keskellä usko tuntuu katoavan taivaan tuuliin, alkaa pelkäämään. Niin heikko uskoni on, luottamukseni, että minut huolitaan taivaan kotiin.
Usko ei ole tunteista kiinni, mutta kun vaipuu vain alemmas ja alemmas.
Pelkää ettei pääse perille.
Jeesus ei tahtoisi, että pelkäisimme. Mutta ihminen, tai ainakin minä olen taipuvainen aina pelkäämään.
Sellaisesta pelosta tahtoisi päästä pois. Jotta kuolemankin edessä voisi olla turvallisin mielin.
Sitä uskoa ei voi itse saada aikaan tai muutoin saavuttaa. Itse on sellaiseen mahdoton. Miten sellaisen voisi saada. Siis uskon ja luottamuksen Jeesuksen armoon, sellaisen uskon ja luottamuksen joka voittaisi kaikki kivut ja kuolemankin.
Jos sellainen olisi helposti saatavilla jokainen varmaankin tahtoisi sellaisen heti.
Mutta sitä ei niin vain taida voidaa saada.
Ehkä tämä maailma olisi pullollaan menestysteologeja, jotka sanoisivat että sellaisen uskon voisi saada ihan helposti.
Toisaalta joku vanhan ajan pietisti voi väittää, että pitääkin vaikeroida oman pahuutensa keskellä, eikä saisikaan lohduttautua evankeliumilla itseään.
Ikäänkuin omalla vaikeroimisella ja voivottelulla voisi saavuttaa jotain, ehkä jopa Kristuksen armon.
Sekin on väärin.
Lapsenomainen usko kuolemankin keskellä olisi sitä mitä jokainen tahtoisi.
Usko siihen, että pääsee taivaan kotiin, Jeesusken ristin työn tähden.
Mutta miten vaikeaa sitä on uskoa!
Ainakin minun. Voi miten se pelottaakaan.
Tahtoisin, että Jeesus pitelisi minusta kiinni, niin kovin, niin kovin.
Onko jollakulla neuvoa tällaiseen asiaan?
Mitä "tehdä" tai ajatella, kun alkaa pelkäämään kuoleman ja kipujen edessä.
Enhän voi tehdä mitään, sellaisten asioiden edessä ei ihminen voi tehdä mitään.
Tämä taitaa olla tärkein kysymys mitä elämässä on.
Voitko lisätä mahdolliseen vastaukseesi oletko evankelisluterilainen ja hyväksytkö esim. Suomen Luther-säätiön toiminnan? Se olisi myös hyvä tietää.

Vastaukset 11
Vanhimmat
Lohdutuksen sana on Jumalasta.
Se ei riipu siitä, luottaako Luther-Säätiöön tai ei.
Meidän näet tulee seurata Kristusta.
Kristuksen me löydämme Jumalan sanassa ja pyhissä sakramenteissa. Se kaikuu vielä kirkossamme ja säätiössäkin.
Lue Davidin psalmeja. Ne ovat lohduttaneet minua ahdistuksen hetkellä.
Jumala antaa meidän syntimme anteeksi, minkä Hän on luvannut sanassaan. Hän vahvistakoon uskoasi, jotta luottaisit Hänen lupauksiinsa.
Luterilaisuudessa on hienoa just se, että voi nostaa katseensa Kristukseen. Älä tuskaile oman uskosi kanssa vaan katso Jumalan Karitsaa, joka on kantanut myös sinun syntisi.
LS:ssä olen.
Jos silti vain pelkää..
Mutta siinä pisteessä ei taida enää voi muuta tehdä kuin yrittää vain katsoa.
Silti vain vaipuu alemmas.
Armossaan, armossaan, vain tahdon elää.
Haavoissa Jeesuksen, ristillä kärsimien,
kuoleman voittaneen.
Armossaan, armossaan, vain eläisin.
Pidä kiinni Jeesukseni, anna anteeksi ja vie lopulta kotiin, iäiseen rauhaan, armossasi.
ovat vahvoja, ne ovat objektiivisia. Minun kannattaisi nyt käyttää imperatiivitonta puhetta, mutta se on vaikeaa.
Itselleni ehtoollinen on ollut tajuttoman suuri juttu. Se on jotain täysin minusta riippumatonta. Saan mennä armopöytään tunnustaen paatuneisuuteni, katumattomuuteni ja rakkaudettomuuteni. En ole taaskaan kulkenut Herran pelossa ja rakkaudessa, mutta silti Kristus antaa minulle totisen ruumiinsa ja verensä. (Ei nyt mitään ex opere operato-saivarteluja, kiitos.)
Tosiaan Kalliopohja on loistava kirja. Jumalan käsissä kaikki.
unohdin melkein suurimman lohdutuksen lähteen eli siis Pyhän Kasteen. Siinä sinulle on jaettu kaikki taivaan lahjat, vapautettu perkeleen ja synnin vallasta. Olet Kristuksen oma.
Se on tehty sinulle jo, todennäköisesti, aivan pienenä, joten et ole voinut sitä mitenkään ryssiä. Lapset ovat otollisimpia kastettavia.
Täysi Jumalan teko mihin sinulla ei ole mitään lisättävää.
Peruskysymys on siis - Miten saada usko siihen, että Jeesus on maksanut syntivelkasi?
- Raamattu vastaa: "Usko tulee kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana."
Uskon saa Jumalan Sanasta. Ei mistään muusta. Jumalan Sanan kuulemisesta, lukemisesta.
Mikään muu ei synnytä uskoa, eikä myöskään pidä uskoa yllä, eikä vahvista uskoa.
Mitä vähemmän kuulet ja luet Jumalan Sanaa, sitä heikommaksi usko käy. Alkaa tulla epäilyksiä. Ja omasta sydämestä ei löydy lohdutusta evankeliumilla - sen täytyy tulla ulkoapäin. Luettuna, kuultuna, julistettuna. Yhä uudestaan ja uudestaan.
Evankeliumissa on Jumalan voima. Jumalan Sana on Pyhän Hengen miekka - se työkalu, jota hän käyttää työskennellessään sydämessäsi.
Tuota evankeliumin sanaa kuullessasi Pyhä Henki vakuuttaa hiljaa sydämellesi "tämä on totta, ja koskee sinuakin".
Ole turvallisella mielellä, Jeesus on kantanut kuormasi. "Armollisen Jumalan tahto näet oli, että Jeesuksen oli kärsittävä kuolema jokaisen ihmisen puolesta." (Hepr.2:9) Jos olet ihminen - kuulut tähän synnin turmelemaan ihmisen sukukuntaan - silloin tämä koskee sinua: Jeesus kärsi kuoleman sinun puolestasi. Hän selvitti sinun asiasi Jumalan kanssa. Sinun syntisi eivät ole enää sinun taakkanasi, vaan ne olivat Jeesuksen pyhillä harteilla. Sinun ei tarvitse epäillä sitä, sillä sen, minkä Jumala lupaa, Hän myös pitää. Hän ei ole niin kuin ihminen, että valehtelisi.
Jumalan Sana sanoo, että yksi Jeesuksen antama uhri ristinpuulla teki sinut pysyvästi täydelliseksi Jumalan silmissä. "sillä hän on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi täydellisiksi ne, jotka pyhitetään." (Hepr. 10:14) Olet ainiaasti, pysyvästi täydellinen - et itsessäsi, vaan Jeesuksen tähden. Mitä voisi lisätä pysyvästi täydelliseen?
Sellainen on sinun Herrasi ja Vapahtajasi Jeesuksen Kristuksen työ ristillä. Nyt Jumala lupaa mustaa valkoisella, että jokainen, joka turvautuu kaiken heikkoutensa ja syntikurjuutensa keskeltä Hänen Poikaansa, pelastuu. Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu." (Room. 10:13)
Kirjoitat, että pelkäät. Mieti yllä olevaa jaetta. Huutaako sellainen, joka ei ole pelästynyt? Sillä, joka ei ole pelästynyt omaa synnin turmelemaa tilaansa, ei ole tarvetta huutaa Jeesusta avukseen.
Kun huudat avuksesi Herran nimeä, silloin sinä olet se, mikä olet - itsessäsi kadotettu, kurja syntinen - ja Jeesus on se, mikä hän todella on - syntisten Vapahtaja, ja ainut välimies Jumalan ja ihmisen välillä. Hän, joka aivan varmasti pitää kiinni jokaisesta löytämästään lampaasta. "Eikä kukaan voi riistää heitä minun kädestäni" - sanoi Jeesus (Joh. 10:29).
Suosittelen luettavaksi myös yhtä kristillistä kirjaklassikkoa, joka käsittee suoraan kysymyksiäsi. Toinen on Bo Giertz :n kirjoittama Kalliopohja. Se on romaani, jossa ensimmäisessä osassa kerrotaan kuolinvuoteellaan sielun hädässä olevasta ihmisestä, joka oli vähitellen unohtanut mihin hän uskoo, ja joka näkee vain tuomiota ja kadotusta edessään. Erinomainen kirja! Se löytyy ainakin näistä kirjastoista: http://monihaku.kirjastot.fi/frank/frankcgi.py?view=Maakuntakirjastot&author=giertz&title=kalliopohja&keyword=&ident=&mat_type=all&organization=flat&s1=ALL&dosearch=Hae
--------
Olen siis evankelisluterilainen, ja arvostan Luther-säätiön toimintaa
enemmän tutkittuun tietoon kuin vanhojen kirjojen kertomuksiin, olkoonkin että jälkimmäiset ovat laajalle levinneet ja useimmille täällä on niitä opetettu lapsesta asti.
Silloin selviää, ettei ihmistä uhkaa mikään piinallinen kadotustuomio, tosin ei ole luvassa ikuista iloakaan. Mutta niin on parempi. Olemattomuudessa ei kenelläkään ole kärsimystä.
tässä pari lohduttavaa kohtaa Raamatusta, jotka auttoivat minua silloin kun vielä kannoin huonoa omaatuntoani tekemisistäni ja tekemistä jättämisistäni:
"jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu" (Jooel 2:32, Apt 2:21, Room 10:13 - tämä lupaus on siis kirjattu Raamattuun jopa 3 kertaa).
Joh 6:39. Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä. 40. Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä."
Nykyään olen oppinut hiljaisen rukouksen kautta lisää Jumalasta, enkä enää tunne pelkoa tai huonoa omaatuntoa - Jumala kyllä tuntee meidät ja heikkoutemme eikä halua työntää meitä pois luotaan. Eihän Jeesus tullut tänne tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttaan pelastuisi (Joh. 3:17).
Herran Jeesuksen nimessä ja veressä, ja silloin vihtahousu lähti.
Kiitos Raamatun sanalla lohduttamisesta ja rohkaisemisesta.
Olen lukenut Bo Giertzin Kalliopohjan jo aiemminkin.
Se on hyvä kirja.
Olen lukenut aika paljon muitakin hyviä kirjoja, siis luterilaisia, ei "liberaaleja".
Vaikka lukee hyviä kirjoja, kuulee hyviä saarnoja ja lukee lohduttavia sanoja Raamatusta, keskittyy eri oppeihin, varsinkin syntisen vanhurskauttamiseen, ja vaikka kuulisi synninpäästön sanat useaan kertaan peräkkäin toisenkin julistamana henkilökohtaisesti useastikin ja turvaa kasteeseensa ja käy usein ehtoollisella, niin silti voi tulla syviä pelkoja oman pelastuksen suhteen. Ainakin minulle voi käydä niin, ainakin hädän tullessa vastaan. En tiedä muista. Sana lohduttaa aina, kun sitä kuulee, mutta voi mennä hetki ja pelot tulevat taas, ajatuksiin nousee: pääsenkö taivaan kotiin, pääsenkö. Onhan siinä valtavan suuresta asiasta kyse, koko ihmisen sielusta, iankaikkisuudesta, siirtymisestä ajasta iankaikkisuuteen.
Silloin, kun on hyvä olla, on helpompi uskoa, että pääsisi taivaan kotiin.
Mutta silloin kun tulee esimerkiksi kipuja, koviakin kipuja, tai alkaa tulla kuolema lähelle, tai pelkää sitä omalle kohdalleen, niin silloin ainakin minun ajatuksiani voi alkaa syvästi vaivaamaan, että pelastunko ja pääsenkö taivaan kotiin Jeesuksen, Jumalan ainokaisen Pojan, tykö. Kolmiyhteisen Jumalan tykö. Ja kuolema voi tulla koska vain. Ehkä myös keskityn liikaa kuolemaan, mutten oikein voi sille mitään. On kyse niin isosta asiasta.
Kipuja ja kuolemaa kohdatessa ainakin minulle tulee hyvin helposti mieleen kysymys, jota alkaa esittämään Jumalalle, taivaan Isälle: oletko hyljännyt minut, hylkäätkö minut, pääsenkö taivaan kotiin, ja voin olla hyvin peloissanikin. En välttämättä kysy taivaan Isältä "miksi hylkäät", vaikka niinkin voin joskus jollakin tavoin ajatella. Minähän olen syntinen, enkä sen tähden pääsisi taivaan kotiin. En ansaitsisi taivasta. Mutta Jeesuksen tähden pääsisin sinne. Jumala on itse avannut meille pääsyn taivaan kotiin. Hän tahtoo meidän tulevan sinne.
Joskus on vain vaikea uskoa, että pääseekö itse sinne kuitenkaan. Onhan siinä varmasti mukana myös itsesuojeluvaistoa, sillä iankaikkinen kadotus on niin hirveä asia. Masennuksen keskellä tuollaiset ajatukset myös valtaavat mielen hyvin helposti.
Silloin kun on hyvä olla, on helpompi uskoa.
Mutta esimerkiksi kipujen ja kuoleman ollessa lähellä tai tuntee niiden olevan lähellä, voi alkaa paljon helpommin pelätä.
En tietenkään puhu menestysteologiasta, että kristityllä pitäisi mennä aina hyvin.
Varmastikin jokainen ymmärtää sen.
Vaan kirjoitan siitä miten kamalalta tuntuu, kun alkaa pelätä, ettei pelastuisikaan. Kipujen ja kuoleman lähellä se tuntuu vielä kamalammalta. Silloin elämää loppuu, eikä voi enää mitään "tehdä". Se on sitten siinä kaikki tämän elämän osalta.
Nuo Raamatun kohdat ovat hyviä, joissa sanotaan, että joka Herraa/Jumalaa avuksensa huutaa, pelastuu. Niistä löytää lohdutusta.
Voi ajatella, että Jumala kuulee huutoni, koska huudan Hänen puoleensa. Tai itseasiassa en jaksa huutaa, vaan vain syvyyksistä yritän toivoa, että päästäthän kotiin, taivaan Isä. Huutamiseksi sen voi kuitenkin ajatella. "Huudanhan" sieluni puolesta.
Kiitos vielä kirjoituksista ja vaivannäöstä.
että vaikka itse kipujen ja kuoleman lähellä joutuisin epätoivoon pelastukseni suhteen, niin silti pelastuisin.
Jeesus ottaisi silti taivaan kotiin.
Luulisi niin.
Ei tarvitse rakentaa oman uskon varaan, vaan ristin työn varaan.
Hän huolii, vaikka itse pelkäisimme kovastikin toista tai vaikka itse joutuisimme jopa epätoivoon kuoleman tullessa vastaan.
Kuoleman lähellä tulevien (mahdollisten) pelkojen kokeminen vain on aika hirvittävää, eikä sellaisia tietenkään tahtoisi. Mutta asia on niin iso ja syviä pelkoja voi tulla.