Taisteluryhmä Schulzen oudot seikkailut sodan lopussa antaisivat aihetta kohtalaisen kiintoisaan elokuvanpätkään. Suunnilleen näin sen käsikirjoitus menee.
Maaliskuun lopulla 1945 olivat länsiliittoutuneiden armeijat jo hyvää vauhtia matkalla Elbelle ja toivoivat tietysti pääsevänsä sitä kautta Berliiniin. Huhtikuun ensimmäisenä majuri Paul Schulze perusti Fallingbostelissa käytettävissä olevista testi-ja koulutusvaunuista oman taisteluryhmänsä. Tähän eläinjoukkoon kuului kaikkiaan kuusi Tiger I hybridiä ja viisi Panther-tankkia kokeiluryhmästä. Schulzen ryhmä tulisi siirtymään Weser-joelle täydentämään kuluneita joukkoja siellä.
Huhtikuun kuudentena ryhmä lähti liikkeelle, mutta Rethemissä se joutui hylkäämään yhden Tiikerin vaihteistovian takia. Myöhemmin taisteluryhmään liittyi motorisoitu jalkaväkikomppania. Huhtikuun kahdeksantena ryhmä järjestäytyi Wiedensahlin lähellä ja samana iltana Schulze päätti hyökätä brittien sillanpäähän Weserillä. Aamulla hänen Pantherinsa iskivät ja keskipäivään mennessä, kovien taisteluiden jälkeen, vain hänen oma vaununsa oli enää toimintakunnossa. Luutnantti Fehrmannin Tigerit yrittivät pian tämän jälkeen sitä mihin Pantherit eivät pystyneet. Taistelussa brittiläisten laskuvarjomiesten kanssa Frillen ulkopuolella Tiger F01 sai osuman PIAT-heittimestä ja vaurioitui. Muiden Tigerien suojaamana F01 vetäytyi takaisin muutamien vankien kanssa. Vaurioitunut vaunu lähettettiin takaisin korjattavaksi Fallingbosteliin.
Huhtikuun yhdentenätoista jäljellä olevat neljä Tigeria ja Schulzen Panther siirtyivät kohti Buckeburgia, jossa niitä vastaan tuli amerikkalaisten 5. Panssaridivisioona. Kahakassa menetettiin kaksi Tiger-vaunua, Schulzen oma Panther ja kaksi puolitelavaunua. Schulze pelastautui toisen Tigerin kyytiin, mutta Fehrmann jäi vihollisen vangiksi. Myöhemmin kersantti Bellofin Tigeriin tuli osuma eikä yksikään miehistön jäsen onnistunut pakenemaan.
Jäljellä oleva Tiger onnistui pääsemään Achumiin, missä se piiloutui palavien talojen taakse. Se kohtasi pian taas amerikkalaisten panssarikärjet ja ampui väijyksistä muutaman etummaisen vaunun ennenkuin pakeni.
Samana päivänä Schulze ja hänen ainoa jäljellä oleva vaununsa löysivät polttoainerekan ja päättivät yrittää päästä saksalaisten linjoille. Hän väisteli vihollisen ajoneuvokolonnia ja päätti käyttää Nienstedtin solaa. Seuraavana päivänä hänen vaununsa jyräsi yksinäisen sotapoliisien asettaman tiesulun. Lähistoltä hän vapautti 200 saksalaista sotavankia, joista vuorostaan osa liittyi hänen yksikköönsä. Aamuun mennessä tämä improvisoitu taisteluryhmä saapui Egestorfin laitamille ja täällä he saivat tietää, että paikka oli vihollisen miehittämä. Schulze keskeytti yrityksen varastaa polttoainetta viholliselta koska se osoittautui liian vaaralliseksi. Matkalla Bad-Nenndorfiin polttoaine loppui ja Schulze päätti hajoittaa yksikkönsä. Viimeinen vaunu tuhottiin.
Huhtikuun kahdenteentoista päivään mennessä oli aiemmin vaurioitunut Tiger FO1 saatu jälleen toimintakuntoon. Vaunu liitettiin osaksi Taisteluryhmä Grosania, jonka linjat olivat Ostenholzin eteläpuolella. Vaunu lähetettiin taistelemaan Esselin metsäalueelle. Tällä alueella se kohtasi kolme Comet-tankkia brittiläisestä 29. Panssarirykmentistä. Näitä vaunuja komensi luutnantti John Langdon. Etummaisena ollut tiedusteluauto tuhoutui ensimmäiseksi Tigerin tulituksessa. Heti tämän jälkeen yksi Cometeista sai osuman, mutta miehistön onnistui päästä ulos. Tiger perääntyi tämän jälkeen suojaan eivätkä britit lähteneet etenemään enää tuona päivänä.
Seuraavana aamuna samainen Tiger iski Langdonin joukkojen kimppuun uudestaan. Tykistön isku sai Tigerin perääntymään ja brittien vaunut lähtivät hiipimään parempiin asemiin tien lähelle. Kersantti Hardingin vaunu onnistui lopulta yllättämään Tigerin ja se ampui pari 77mm kranaattia vaunun kylkeen. Tiger leimahti nopeasti tuleen, mutta komentaja Franzenin ja hänen miehistönsä onnistui paeta. Miehistö ei kuitenkaan saanut vieläkään rauhaa. Muutamia päiviä myöhemmin heidän telavaununsa ajoi miinaan ja vain ampuja Karl Specht, ajaja Otto George ja komentaja Franzen selvisivät.
Lähteenä oli pääosin MBI:n Tiger Tanks. Kirjassa on muutamia kuvia näistä Schulzen vaunuista ja pitkä kuvaus niiden toimista. Tämä oli lähinnä lyhyt ja yksinkertainen kuvaus yksikön toiminnasta.
Maaliskuun lopulla 1945 olivat länsiliittoutuneiden armeijat jo hyvää vauhtia matkalla Elbelle ja toivoivat tietysti pääsevänsä sitä kautta Berliiniin. Huhtikuun ensimmäisenä majuri Paul Schulze perusti Fallingbostelissa käytettävissä olevista testi-ja koulutusvaunuista oman taisteluryhmänsä. Tähän eläinjoukkoon kuului kaikkiaan kuusi Tiger I hybridiä ja viisi Panther-tankkia kokeiluryhmästä. Schulzen ryhmä tulisi siirtymään Weser-joelle täydentämään kuluneita joukkoja siellä.
Huhtikuun kuudentena ryhmä lähti liikkeelle, mutta Rethemissä se joutui hylkäämään yhden Tiikerin vaihteistovian takia. Myöhemmin taisteluryhmään liittyi motorisoitu jalkaväkikomppania. Huhtikuun kahdeksantena ryhmä järjestäytyi Wiedensahlin lähellä ja samana iltana Schulze päätti hyökätä brittien sillanpäähän Weserillä. Aamulla hänen Pantherinsa iskivät ja keskipäivään mennessä, kovien taisteluiden jälkeen, vain hänen oma vaununsa oli enää toimintakunnossa. Luutnantti Fehrmannin Tigerit yrittivät pian tämän jälkeen sitä mihin Pantherit eivät pystyneet. Taistelussa brittiläisten laskuvarjomiesten kanssa Frillen ulkopuolella Tiger F01 sai osuman PIAT-heittimestä ja vaurioitui. Muiden Tigerien suojaamana F01 vetäytyi takaisin muutamien vankien kanssa. Vaurioitunut vaunu lähettettiin takaisin korjattavaksi Fallingbosteliin.
Huhtikuun yhdentenätoista jäljellä olevat neljä Tigeria ja Schulzen Panther siirtyivät kohti Buckeburgia, jossa niitä vastaan tuli amerikkalaisten 5. Panssaridivisioona. Kahakassa menetettiin kaksi Tiger-vaunua, Schulzen oma Panther ja kaksi puolitelavaunua. Schulze pelastautui toisen Tigerin kyytiin, mutta Fehrmann jäi vihollisen vangiksi. Myöhemmin kersantti Bellofin Tigeriin tuli osuma eikä yksikään miehistön jäsen onnistunut pakenemaan.
Jäljellä oleva Tiger onnistui pääsemään Achumiin, missä se piiloutui palavien talojen taakse. Se kohtasi pian taas amerikkalaisten panssarikärjet ja ampui väijyksistä muutaman etummaisen vaunun ennenkuin pakeni.
Samana päivänä Schulze ja hänen ainoa jäljellä oleva vaununsa löysivät polttoainerekan ja päättivät yrittää päästä saksalaisten linjoille. Hän väisteli vihollisen ajoneuvokolonnia ja päätti käyttää Nienstedtin solaa. Seuraavana päivänä hänen vaununsa jyräsi yksinäisen sotapoliisien asettaman tiesulun. Lähistoltä hän vapautti 200 saksalaista sotavankia, joista vuorostaan osa liittyi hänen yksikköönsä. Aamuun mennessä tämä improvisoitu taisteluryhmä saapui Egestorfin laitamille ja täällä he saivat tietää, että paikka oli vihollisen miehittämä. Schulze keskeytti yrityksen varastaa polttoainetta viholliselta koska se osoittautui liian vaaralliseksi. Matkalla Bad-Nenndorfiin polttoaine loppui ja Schulze päätti hajoittaa yksikkönsä. Viimeinen vaunu tuhottiin.
Huhtikuun kahdenteentoista päivään mennessä oli aiemmin vaurioitunut Tiger FO1 saatu jälleen toimintakuntoon. Vaunu liitettiin osaksi Taisteluryhmä Grosania, jonka linjat olivat Ostenholzin eteläpuolella. Vaunu lähetettiin taistelemaan Esselin metsäalueelle. Tällä alueella se kohtasi kolme Comet-tankkia brittiläisestä 29. Panssarirykmentistä. Näitä vaunuja komensi luutnantti John Langdon. Etummaisena ollut tiedusteluauto tuhoutui ensimmäiseksi Tigerin tulituksessa. Heti tämän jälkeen yksi Cometeista sai osuman, mutta miehistön onnistui päästä ulos. Tiger perääntyi tämän jälkeen suojaan eivätkä britit lähteneet etenemään enää tuona päivänä.
Seuraavana aamuna samainen Tiger iski Langdonin joukkojen kimppuun uudestaan. Tykistön isku sai Tigerin perääntymään ja brittien vaunut lähtivät hiipimään parempiin asemiin tien lähelle. Kersantti Hardingin vaunu onnistui lopulta yllättämään Tigerin ja se ampui pari 77mm kranaattia vaunun kylkeen. Tiger leimahti nopeasti tuleen, mutta komentaja Franzenin ja hänen miehistönsä onnistui paeta. Miehistö ei kuitenkaan saanut vieläkään rauhaa. Muutamia päiviä myöhemmin heidän telavaununsa ajoi miinaan ja vain ampuja Karl Specht, ajaja Otto George ja komentaja Franzen selvisivät.
Lähteenä oli pääosin MBI:n Tiger Tanks. Kirjassa on muutamia kuvia näistä Schulzen vaunuista ja pitkä kuvaus niiden toimista. Tämä oli lähinnä lyhyt ja yksinkertainen kuvaus yksikön toiminnasta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Schulzen joukon uhraukset eivät olleet turhia.
Etkö tiedä että tuo on pelkkää natsien valheellista propagandaa. Mene tyrkyttämään sitä jonnekkin muualle. Natsit eivät olleet mitään ylivertaisia niin kuin sinä ääliö yrität täällä mainostaa. Pelkkiä ylimielisiä pellejä eivätkä mitään muuta.
Tulitko sattumoisin lukeneeksi kirjoitustani? Vaihtoehtoisesti voit tietenkin sulkea silmäsi ja teeskennellä että minua ei ole olemassa.
"Etkö tiedä että tuo on pelkkää natsien valheellista propagandaa."
En.
"Mene tyrkyttämään sitä jonnekkin muualle."
Ehdotuksia?
"Natsit eivät olleet mitään ylivertaisia niin kuin sinä ääliö yrität täällä mainostaa."
Ihanko totta! Olet murskannut maailmani!
"Pelkkiä ylimielisiä pellejä eivätkä mitään muuta."
Eivätkä ilmeisesti ainoita....
#"Pelkkiä ylimielisiä pellejä eivätkä mitään muuta."
Eivätkä ilmeisesti ainoita....#
Toi on hyvä, mutta menee hukkaan ikävä kyllä. Ei näille kannata älyllisesti kettuilla, menee kaikki yli hilseen...
Tuosta Schulzen ryhmän F01 vaunun viimeisestä taistelusta vielä sen verran, että nämä tappavat laukaukset tulivat noin 90 metrin etäisyydeltä. Komentaja Franzeniin teki erityisen vaikutuksen Hardingin valinta jättää hänen miehistönsä henkiin, vaikka tämä helposti näki heidän pakenevan vaunusta.
Franzen loukkaantui vakavasti tuossa myöhemmässä miinaonnettomuudessa. Hän heräsi koomasta vasta 6. toukokuuta, juuri parahiksi todistamaan sodan päättymistä Euroopassa.