Laitan tämän viestin vielä mt-palstan lisäksi tänne lääkeosastollekin.
Olen vuoden verran käyttänyt Efexoria ja se on auttanut pahimman vaiheen yli. Olen ollut jo 4 kuukautta takaisin työeämässä (koulussa). Itse asiassa en tunne itseäni kovinkaan masentuneeksi. Haluaisin päästä jossakin vaiheessa eroon lääkityksestä, mutten tiedä, voinko tehdä sitä...
Nukun yöt hyvin (mirtazapiinin avulla) ja hyvin levänneenä jaksan nousta yllättävän hyvin aamuisin kouluun. Totuus on se, etten ole ollut näin virkkuna aamuisin varmaan kymmeneen vuoteen. Siihen kymmeneen vuoteen on arvioitu ajoittuneen pitkäaikainen masentuneisuuteni, joka koitui vuosi sitten melkein kohtalokseni. Diagnoosissa lukee keskivaikea ja vaikea masennus. Mutta onko se diagnoosi aina olemassa?
Suositellaan, että lääkehoitoa jatketaan vähintään 6 kk oireiden hävittyä. Näissä kun on niin vaikea todeta sitä rajaa, milloin on normaali vai vielä masentunut mieliala.
Juuri Efexorista luopuminen pelottaa minua. Miten käy jaksamiselleni ja palaako ahdistuskohtaukset ja kuolemantoiveet? Syytä masennukselle on joskus vaikea nimetä. Itsellä siihen vaikuttanee ongelmat minäkuvassa ja epäonnistumisen kokemukset työuran ja perheen saavuttamisessa. Eli pelottaa kokea omat tunteet ilman mielialalääkitystä. Kestänkö ahdistumatta vain ajaudunko taas itsemurhan lähelle? Ahdistusta aiheuttaa epäonnistumisen ja yksin jäämisen tunteet. Monella ikäiselläni on jo useitakin lapsia ja puoliso. Ja minä olen vain yksin. Ei siinä mitään ongelmaa ole jos en vaivu ahdistuneisuuteen, mutta herkästihän se palaa siihen. Efexor on auttanut pahan jakson yli, mutta onko se korjannut välittäjäaineiden tilat normaaliksi, etten enää vaivu ahdistukseen? Vai onko venlafaksiini vain kemiallista synapsien harhauttamista, kuten amfetamiini? Eli perustuuko tyytyväisyys itseeni ja ei-ahdistuneisuus vain siihen, että synapseissa on normaalia enemmän serotoniinia ja noradrenaliinia ja se saa minut jaksamaan eikä liikaa synkistelemään? Miten käy sitten kun venlafaksiini vaiheittain vähenee ja jossakin vaiheessa loppuu kokonaan elimistöstäni?
Tiedän että elämänhallinta pitää olla kunnossa. Yritän harrastaa liikuntaa lähes joka ilta ja kaverin kanssa tavataan noin 1-2 kertaa viikossa. Lisäksi opiskelupaikassa on sosiaalista kanssakäymistä arkisin, mutta viikonloput olen aika yksin ja nukun paljon (annan siihen itselleni luvan). Kuitenkin näistäkin asioista huolimatta mietin paljon yksin jäämistäni ja koen epäonnistuneeni normaalissa parisuhteenmuodostamisessa. Ikää kun on jo 29 vuotta, ja en ole oikein kyennyt muodostamaan seurustelusuhdetta. Ongelma on minäkuvassani. Sitä on vaikea selittää, mutta olen jotenkin estynyt ja aina hävennyt olemustani. Tosin Efexor on lievittänyt hieman sairasta häpeää. Mutta tuntuu jotenkin luonnottomalta, että joutuisin käyttämään mielialalääkettä hyväksyäkseni itseni ja jotta olisin lähempänä normaalia ihmistä. Estyneisyyteni takia en ole tavoittanut elämääni rakkautta enkä ole saanut vaimoa, vaikka siitä niin paljon olen aina haaveillut. Kehitin itselleni kaikki syyt ja viat, joiden vuoksi olen jäänyt yksin - ne kaikki luuloni on kumottu, ne ovat perättömiä luuloja. Eli todellisuudessa minussa ei (kuulemma) ole mitään ulkoista vikaa, päinvastoin. Eli kaikki ongelmat ovat mielessäni, kuinka koen olevani huono ja ei-rakastettava mies.
Kärsin tunteistani. Tunnen liikaa, olen liian herkkä. Ehkä tunteet ovat ihmisen ominaisuus, mutta jos vaivun taas ahdistukseen, kun lopetan lääkkeet. Ja olen edelleen kyvytön tavoittamaan elämääni rakkautta. Parien näkeminen voi laukaista ahdistuneisuuteni, koska se on niin kipeää kun en tiedä miten tavoittaisin samanlaisen elämäntilanteen. Ongelmani on siis: uskallanko luopua mielialalääkityksestä ja kokea omat tunteeni ilman kemiallista harhaa? Entä jos vaivun ahdistukseen ja menen junan alle, onko sekin vain hyväksyttävä, eikä tehdä siitä etukäteen mitään ongelmaa? Vai olisiko viisainta nostaa lääkemäärää ja pyytää tujummat kapselit, etten tuntisi enää tarvetta olla rakastettu ja hyväksytty. Ehkä elämä olisi tuolloin helpompaa, mutta olisiko se enää "elämää"?
Olen vuoden verran käyttänyt Efexoria ja se on auttanut pahimman vaiheen yli. Olen ollut jo 4 kuukautta takaisin työeämässä (koulussa). Itse asiassa en tunne itseäni kovinkaan masentuneeksi. Haluaisin päästä jossakin vaiheessa eroon lääkityksestä, mutten tiedä, voinko tehdä sitä...
Nukun yöt hyvin (mirtazapiinin avulla) ja hyvin levänneenä jaksan nousta yllättävän hyvin aamuisin kouluun. Totuus on se, etten ole ollut näin virkkuna aamuisin varmaan kymmeneen vuoteen. Siihen kymmeneen vuoteen on arvioitu ajoittuneen pitkäaikainen masentuneisuuteni, joka koitui vuosi sitten melkein kohtalokseni. Diagnoosissa lukee keskivaikea ja vaikea masennus. Mutta onko se diagnoosi aina olemassa?
Suositellaan, että lääkehoitoa jatketaan vähintään 6 kk oireiden hävittyä. Näissä kun on niin vaikea todeta sitä rajaa, milloin on normaali vai vielä masentunut mieliala.
Juuri Efexorista luopuminen pelottaa minua. Miten käy jaksamiselleni ja palaako ahdistuskohtaukset ja kuolemantoiveet? Syytä masennukselle on joskus vaikea nimetä. Itsellä siihen vaikuttanee ongelmat minäkuvassa ja epäonnistumisen kokemukset työuran ja perheen saavuttamisessa. Eli pelottaa kokea omat tunteet ilman mielialalääkitystä. Kestänkö ahdistumatta vain ajaudunko taas itsemurhan lähelle? Ahdistusta aiheuttaa epäonnistumisen ja yksin jäämisen tunteet. Monella ikäiselläni on jo useitakin lapsia ja puoliso. Ja minä olen vain yksin. Ei siinä mitään ongelmaa ole jos en vaivu ahdistuneisuuteen, mutta herkästihän se palaa siihen. Efexor on auttanut pahan jakson yli, mutta onko se korjannut välittäjäaineiden tilat normaaliksi, etten enää vaivu ahdistukseen? Vai onko venlafaksiini vain kemiallista synapsien harhauttamista, kuten amfetamiini? Eli perustuuko tyytyväisyys itseeni ja ei-ahdistuneisuus vain siihen, että synapseissa on normaalia enemmän serotoniinia ja noradrenaliinia ja se saa minut jaksamaan eikä liikaa synkistelemään? Miten käy sitten kun venlafaksiini vaiheittain vähenee ja jossakin vaiheessa loppuu kokonaan elimistöstäni?
Tiedän että elämänhallinta pitää olla kunnossa. Yritän harrastaa liikuntaa lähes joka ilta ja kaverin kanssa tavataan noin 1-2 kertaa viikossa. Lisäksi opiskelupaikassa on sosiaalista kanssakäymistä arkisin, mutta viikonloput olen aika yksin ja nukun paljon (annan siihen itselleni luvan). Kuitenkin näistäkin asioista huolimatta mietin paljon yksin jäämistäni ja koen epäonnistuneeni normaalissa parisuhteenmuodostamisessa. Ikää kun on jo 29 vuotta, ja en ole oikein kyennyt muodostamaan seurustelusuhdetta. Ongelma on minäkuvassani. Sitä on vaikea selittää, mutta olen jotenkin estynyt ja aina hävennyt olemustani. Tosin Efexor on lievittänyt hieman sairasta häpeää. Mutta tuntuu jotenkin luonnottomalta, että joutuisin käyttämään mielialalääkettä hyväksyäkseni itseni ja jotta olisin lähempänä normaalia ihmistä. Estyneisyyteni takia en ole tavoittanut elämääni rakkautta enkä ole saanut vaimoa, vaikka siitä niin paljon olen aina haaveillut. Kehitin itselleni kaikki syyt ja viat, joiden vuoksi olen jäänyt yksin - ne kaikki luuloni on kumottu, ne ovat perättömiä luuloja. Eli todellisuudessa minussa ei (kuulemma) ole mitään ulkoista vikaa, päinvastoin. Eli kaikki ongelmat ovat mielessäni, kuinka koen olevani huono ja ei-rakastettava mies.
Kärsin tunteistani. Tunnen liikaa, olen liian herkkä. Ehkä tunteet ovat ihmisen ominaisuus, mutta jos vaivun taas ahdistukseen, kun lopetan lääkkeet. Ja olen edelleen kyvytön tavoittamaan elämääni rakkautta. Parien näkeminen voi laukaista ahdistuneisuuteni, koska se on niin kipeää kun en tiedä miten tavoittaisin samanlaisen elämäntilanteen. Ongelmani on siis: uskallanko luopua mielialalääkityksestä ja kokea omat tunteeni ilman kemiallista harhaa? Entä jos vaivun ahdistukseen ja menen junan alle, onko sekin vain hyväksyttävä, eikä tehdä siitä etukäteen mitään ongelmaa? Vai olisiko viisainta nostaa lääkemäärää ja pyytää tujummat kapselit, etten tuntisi enää tarvetta olla rakastettu ja hyväksytty. Ehkä elämä olisi tuolloin helpompaa, mutta olisiko se enää "elämää"?
Vastaukset 4
Vanhimmat
mieluummin syön lääkettä joka pitää minut hengissä kuin palaan samaan helvettiin jota elämä oli ennen lääkitystä.
Olen syönyt Efexoria nyt kuusi vuotta ja olisin varmaan sohvan nurkassa lojuva mykkä mytty ilman sitä !
Olin aikuisopiskelija kun lääkitykseni aloitettiin, yliopisto söi henkisiä voimavarojani ja uuvuin, makasin vain ja itkin, en jaksanut kättäni nostaa. Ahdistuin myös ajoittain niin pahasti että pelkäsin ajavani päin rekkaa tai kallionseinää.
Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että Efexor varmaan pelasti henkeni. Hoitava lääkärini on sanonut, että voin huoletta syödä sitä vaikka elämäni loppuun saakka, ja näin aion tehdä.
Minä sain siitä kamalia migreenikohtauksia. Muuten oli tosi hyvä lääke.
Kun jouduin lopettamaan Efexorin näiden päänsärkyjen takia, oli minulla todella asiantuntematon lääkäri ja tempaisi aika isosta annoksesta kuurin poikki kerralla (mistaakseni kaksi kapselia päivässä).
Olo oli sanoinkuvaamattoman kammottava. Olin kun narkkari. Palelin, vapisin, ahdistuskohtaukset oli kamalia. Salamat leiskuivat päässä ja tuntui, että pää hajoaa.
Varsinkin jos sait oireita aloittaessasi Efoxorin käyttöä, kannattaa sen lopettaminenkin asteittain.
Keskivaikea masennus on joskin olen hyvin seesteinen ja Efexor on ainakin nyt se mistä en luovu-terapia siinä sivussa.Olet 29v ja elämä edessä ja paljon takana sellaista,mikä tekee sinusta varmasti hyvän ihmisen.