Eräät koettavat väittää, että katolinen kirkko ja on yhtä mieltä luterilaisten kanssa vanhurskautumisesta asia ei ole niin.
On ristiriitaa paperissa paljon:(katkelmia):
Asiakirjan liiteosassa tämä ongelma tulee kyllä esiin.
Katolisen kirkon puolelta tehdyssä arviossa esiintyy kommentti: “Missä luterilainen oppi rakentaa Jumalan suhteen luomaansa ihmiseen korostamalla Jumalan ‘monergismia’ tai yksin Kristuksen vaikutusta sillä tavalla, että ihmisen oma vapaaehtoinen Jumalan armon hyväksyminen, mikä on itsesssään Jumalan lahja, ei näyttele oleellista osaa vanhurskauttamisessa, silloin Trenton kaanonit 4, 5, 6 ja 9 osoittavat vielä merkittävää eroa vanhurskauttamiskäsityksessä” (s. 18).
Asiakirjan näkemys vapaan tahdon merkityksestä vanhurskauttamisessa on lähellä Erasmuksen Diatribissa (Sidottu ratkaisuvalta) esitettyjä käsityksiä, ja siksi yhteinen julistus on tältä osin luterilaiselle perinteelle vieras.
Erasmushan korosti toisaalta erikoisarmon (gratia gratis data) asemaa, kun hän perusteli vapaan tahdon merkitystä vanhurskauttamisprosessissa (IIa4, IIa9).
Toisaalta hän joutui kuitenkin toteamaan, että syntiä voitiin pitää syntinä vain vapaan tahdon luomien edellytysten perusteella, koska muutoin elämä olisi determinoitu (IIa7).
Luther kirjoitti koko Erasmusta vastaan suunnatun Sidottu ratkaisuvalta -teoksensa yhden teeman varaan: ei ole olemassa mitään myötävaikuttavaa armoa, joka tekisi ihmisen teot vanhurskaaksi. Vanhurskauteen pyrkii vain lain sana, joka väistämättä osoittaa ihmisen aina syntiseksi. Siksi vapaalla tahdolla ei voi missään muodossa olla tehtävää pelastumisessa.
Uudistuksen täytyy olla syntisen vanhurskauttamista.
Vapaan ratkaisun perusteleminen Jumalan armon vaikutuksella tekee koko käsitteen turhaksi, koska silloin siitä tulee samaa “determinismiä”, jonka Erasmus oli nimenomaan halunnut kieltää (Sid. ratk. s. 158).
Synergistinen (ihminen osavaikuttaa vanhurskautumiseensa) näkemys ei koskaan kiellä Jumalan toimintaa sen paremmin pelastuksessa kuin vanhurskauttamisessakaan. Katolilaisten on helppo myöntää, että Jumala toimii ja vaikuttaa vanhurskauttamisessa ja “pyhittävässä armossa”. Näkemysten väliin jäävä kuilu on kuitenkin yhä aivan sama kuin Lutherin ja Erasmuksen aikaan. Sidotusta ratkaisuvallasta ei synny yksimielisyyttä kirkkojemme välillä.
Vielä suurempi ristiriita koskee vanhurskauttamiskäsitysten perimmäistä luonnetta. Asiakirjassa pyritään löytämään yksimielisyys sillä perusteella, että molempien väitetään omalla tavallaan hyväksyvän sekä forenssisen että effektiivisen vanhurskauttamisen. Edellä on käsitelty jännitteitä suhteessa forenssiseen vanhurskauttamiseen. Effektiivisen vanhurskauttamisen kohdalla ongelma puolestaan koskee vanhurskauttamisen lahjaluonnetta. Ero on lyhyesti sanoen seuraava:
Luterilainen käsitys effektiivisestä vanhurskauttamisesta on kristologinen (donum).
Katolilainen käsitys taas perustuu antropologiseen muutosprosessiin.
Luterilaisen näkemyksen mukaan ihmisen vanhurskaaksi tekemisellä tarkoitetaan sitä, että hän saa uskon lahjan (donum), joka on Kristus itse.
Katolilaisen näkemyksen mukaan effektiivinen vanhurskauttaminen tapahtuu abstraktin “pyhittävän armon” (gratia sanctificans) tai habituaalisen armon avulla.
Kysymys on kahdesta eri asiasta ja kahdesta eri katergoriasta. Kristus ja abstrakti pyhittävä armo eivät millään muotoa ole rinnastettavissa olevia vanhurskauttamisen tuottajia.
Juuri tässä kohdassa paljastuu luterilaisen ja katolilaisen näkemyksen suurin ero.
Luterilaisen käsityksen mukaan Kristus itse tuo ja lahjoittaa vanhurskauden ihmisen ulkopuolelta ja se tulee syntisen ihmisen vanhurskaudeksi. Rooman kirkon mukaan ihminen saa vanhurskauttamisessa takaisin sen (antropologisen) pyhittävän armon, joka hänellä (ensimmäisellä ihmisellä) on periaatteessa jo ollut ennen lankeemusta.
Asiakirjassa siis lähdetään siitä oletuksesta, että hyväksymällä effektiivisen vanhurskauttamisen luterilaiset ovat muuttaneet käsitystään.
Siksi Trenton kirkolliskokouksen hylkäämä sola fide -näkemys (“yksin uskosta”) ei enää määrää luterilaisten opetusta ja vanha vastakkainasettelu on poistunut. Tässä täytyy olla ajatusvirhe, koska luterilainen käsitys Kristuksesta uskon lahjana, joka “tekee” ihmisen vanhurskaaksi, perustuu nimenomaan siihen, että vanhurskauttaminen on yksin uskosta (sola fide).
-------------
Mitä siis opimme?
YJV ón aikamoista luistelua totuutta vältellen.
On ristiriitaa paperissa paljon:(katkelmia):
Asiakirjan liiteosassa tämä ongelma tulee kyllä esiin.
Katolisen kirkon puolelta tehdyssä arviossa esiintyy kommentti: “Missä luterilainen oppi rakentaa Jumalan suhteen luomaansa ihmiseen korostamalla Jumalan ‘monergismia’ tai yksin Kristuksen vaikutusta sillä tavalla, että ihmisen oma vapaaehtoinen Jumalan armon hyväksyminen, mikä on itsesssään Jumalan lahja, ei näyttele oleellista osaa vanhurskauttamisessa, silloin Trenton kaanonit 4, 5, 6 ja 9 osoittavat vielä merkittävää eroa vanhurskauttamiskäsityksessä” (s. 18).
Asiakirjan näkemys vapaan tahdon merkityksestä vanhurskauttamisessa on lähellä Erasmuksen Diatribissa (Sidottu ratkaisuvalta) esitettyjä käsityksiä, ja siksi yhteinen julistus on tältä osin luterilaiselle perinteelle vieras.
Erasmushan korosti toisaalta erikoisarmon (gratia gratis data) asemaa, kun hän perusteli vapaan tahdon merkitystä vanhurskauttamisprosessissa (IIa4, IIa9).
Toisaalta hän joutui kuitenkin toteamaan, että syntiä voitiin pitää syntinä vain vapaan tahdon luomien edellytysten perusteella, koska muutoin elämä olisi determinoitu (IIa7).
Luther kirjoitti koko Erasmusta vastaan suunnatun Sidottu ratkaisuvalta -teoksensa yhden teeman varaan: ei ole olemassa mitään myötävaikuttavaa armoa, joka tekisi ihmisen teot vanhurskaaksi. Vanhurskauteen pyrkii vain lain sana, joka väistämättä osoittaa ihmisen aina syntiseksi. Siksi vapaalla tahdolla ei voi missään muodossa olla tehtävää pelastumisessa.
Uudistuksen täytyy olla syntisen vanhurskauttamista.
Vapaan ratkaisun perusteleminen Jumalan armon vaikutuksella tekee koko käsitteen turhaksi, koska silloin siitä tulee samaa “determinismiä”, jonka Erasmus oli nimenomaan halunnut kieltää (Sid. ratk. s. 158).
Synergistinen (ihminen osavaikuttaa vanhurskautumiseensa) näkemys ei koskaan kiellä Jumalan toimintaa sen paremmin pelastuksessa kuin vanhurskauttamisessakaan. Katolilaisten on helppo myöntää, että Jumala toimii ja vaikuttaa vanhurskauttamisessa ja “pyhittävässä armossa”. Näkemysten väliin jäävä kuilu on kuitenkin yhä aivan sama kuin Lutherin ja Erasmuksen aikaan. Sidotusta ratkaisuvallasta ei synny yksimielisyyttä kirkkojemme välillä.
Vielä suurempi ristiriita koskee vanhurskauttamiskäsitysten perimmäistä luonnetta. Asiakirjassa pyritään löytämään yksimielisyys sillä perusteella, että molempien väitetään omalla tavallaan hyväksyvän sekä forenssisen että effektiivisen vanhurskauttamisen. Edellä on käsitelty jännitteitä suhteessa forenssiseen vanhurskauttamiseen. Effektiivisen vanhurskauttamisen kohdalla ongelma puolestaan koskee vanhurskauttamisen lahjaluonnetta. Ero on lyhyesti sanoen seuraava:
Luterilainen käsitys effektiivisestä vanhurskauttamisesta on kristologinen (donum).
Katolilainen käsitys taas perustuu antropologiseen muutosprosessiin.
Luterilaisen näkemyksen mukaan ihmisen vanhurskaaksi tekemisellä tarkoitetaan sitä, että hän saa uskon lahjan (donum), joka on Kristus itse.
Katolilaisen näkemyksen mukaan effektiivinen vanhurskauttaminen tapahtuu abstraktin “pyhittävän armon” (gratia sanctificans) tai habituaalisen armon avulla.
Kysymys on kahdesta eri asiasta ja kahdesta eri katergoriasta. Kristus ja abstrakti pyhittävä armo eivät millään muotoa ole rinnastettavissa olevia vanhurskauttamisen tuottajia.
Juuri tässä kohdassa paljastuu luterilaisen ja katolilaisen näkemyksen suurin ero.
Luterilaisen käsityksen mukaan Kristus itse tuo ja lahjoittaa vanhurskauden ihmisen ulkopuolelta ja se tulee syntisen ihmisen vanhurskaudeksi. Rooman kirkon mukaan ihminen saa vanhurskauttamisessa takaisin sen (antropologisen) pyhittävän armon, joka hänellä (ensimmäisellä ihmisellä) on periaatteessa jo ollut ennen lankeemusta.
Asiakirjassa siis lähdetään siitä oletuksesta, että hyväksymällä effektiivisen vanhurskauttamisen luterilaiset ovat muuttaneet käsitystään.
Siksi Trenton kirkolliskokouksen hylkäämä sola fide -näkemys (“yksin uskosta”) ei enää määrää luterilaisten opetusta ja vanha vastakkainasettelu on poistunut. Tässä täytyy olla ajatusvirhe, koska luterilainen käsitys Kristuksesta uskon lahjana, joka “tekee” ihmisen vanhurskaaksi, perustuu nimenomaan siihen, että vanhurskauttaminen on yksin uskosta (sola fide).
-------------
Mitä siis opimme?
YJV ón aikamoista luistelua totuutta vältellen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Juuri tämä 1500-luvun julkinen väittely, joka käytiin Lutherin ja Erasmuksen välillä on luettavissa "Sidotusta ratkaisuvallasta" ja osoittaa sen perustavaa laatua olevan eron, joka vallitsee näiden kahden "kirkon" vanhurskauttamisopissa ja käsityksissä predestinaatio-opista.
Kysymys vapaasta tahdosta ja Jumalan ennaltamääräämiskyvystä, erottaa katolisen ja luterilisen teologian selvästi toisistaan. Joten, jotkut kehäpäätelmiin perustuvat "julkilausumat" eivät näitä perutavaa laatua olevia oppillisia näkemyseroja poista.
Tosin "ne valtapoliittiset jännitteen", jotka valjastettiin aikanaan oppillisina skismoina: palvelemaan "Saksan vaaliruhtinaiden tarpeita" ovat poistuneet. Nyky Saksalle on aivan sama minkä "uskonnon vallitessa", se johtaa yhteisöä nemeltä EU. - Pääasia on se että, - kaiken jälkeen on taas astunut maailmanpolitiikan näyttämölle, täysivaltaisena Wagnerilaisena kapellimestarina.
...Joka toimii mm. Intiassa, kertoi paradoksista:
"Kun joku paikallinen tulee uskoon, ja lähetetään länsimaihin koulutettevaksi, hän ei ymmärrä auluksi mitään siitä teologiasta, jota hänen toivotaan oppivan.
Sitten kun hän vihdoin oppii sen, mitä hänen toivotaan ja odotetaan oppivan ja hän palaa takaisin kotimaahansa esim. "lähetyssarrnaajana"; - kukaan paikallinen ei enää ymmärrä mitä hän puhuu."
JOHTOPÄÄTÖS KOREISTA OPEISTA
Antakaa kansalle, kansankieliset raamatut ja jättäkää luottavaisin mielin "opettaminen" Pyhän Hengen tehtäväksi, - niin SILLON voi syntyä aitoja Jumalan seurakuntia, - eikä vain filosofisia viisatelu kouluja saivartelevia yliopistoja, jotka ovat vieraantuneet sekä kansasta, - elämästä ja jopa todellisuudesta.
Ei tavallinen kansa, oikeastaan ns. viisaista opeista mitään tiedä tai välitä. Tämä tarkoittaa myös sitä että, mitään "oikeaoppisia kirkkoja" ei ole olemassakaan. Kaikki eri käsitykset ovat ruohonjuuritasolla kirkoissa ihan sikin sokin. Vain oppineet vaalivat oppeja, ikäänkuin viran puolesta, sekä hallinnollisista ja valtapoliittisista syitä. Sellaisia ovat paavit ja tohtorit: valtoikirkkojen oppien vaalijoina ja vartiona.
en kovin paljoa luota lähetyssaarnaajaporukkaan.
Pyysin erästä pakanaa varten hänen haluamansa omakielisen Raamatun. Lähetysseuran rovasti kielsi jyrkästi. Sellainen ei sovi.
------
On surullista, jos opillisuus ei kiinnosta lainkaam, se sentään on tie Kristuksen luo.
Mitä luulet galatalaiskirjeen merkitsevän, ja miksi se sitten kirjoitettiin? Sinun ajatuksiasi seuraten Paavali-tohtorin olisi pitänyt jättää se kokonaan kirjoittamatta. Se on sentään avaintekstiä erotettaessa vanha hapatus uudesta.
On aivan eri asia kirjoittaa ja toimia Pyhän Hengen ohjaamana, - kuin esim. soveltaen kreikkalaisten filosofien metodeja ja menetelmiä raamatun tutkimiseen. Sellaiseen "skolastiikkaan" ei Paavali suinkaan sortunut.
Olen selvillä Galatalaiskirjeen historiallisesta merkityksestä, ja jopa siitä miten Luther väänsi kirjeestä hyvien tekojen vastaiset epäterveet "omat" tulkintansa.
Harhaoppien torjunnasta, Jumalan Henki antaa- ja antoi selkeää opetusta, ilman tieteellisiä metodeita tai spekulaatiota. "Henki sanoo selvästi" - paljastaen, neuvoen, muistuttaen, varoittaen, opettaen jne.
"Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdataa hän teidät kaikkeen totuuteen." (Joh.16:13) Ja Jumalan sana ei voi raueta tyhjään...
Ei evankelijumin totuuden tuntemiseen mitään "tiedekuntia tarvita", vaan totuuden Henki valaisemaan "sydämen silmät" (Ef.1:18)
Tiedekunnat voivat kyllä "kiehtovalla viisaudellaan" houkutella vakaantumattomat, pois siitä yksinkertaisuudesta, minkä kautta he ovat pelastuksen alussa saaneet vastaanottaa. (1.Kor.11:3)
Jo ensimmäiset vuosisadat osoittavat, miten vaarallisia hellenistiset viisaustieteet olivat varsinkin sekoittuneina itämäisiin oppirakennelmiin. Mutta saatanan syvyyksiä ei kuitenkaan kenenkään tarvitse tuntea, voidakseen pelastua; riittää kun tuntee Hyvän Paimenen äänen, ja seuraa hänen neuvojaan alati hetkestä hetkeen Jumalan sanan alaisena.
Paavali ei muuten ollut suinkaan mikään tohtori, vaan jo äitinsä kohdusta erotettu "valittu ase" kantamaan Kristuksen nimeä pakanain eteen. Hän itse piti "roskana" kaiken sen oppineisuuden, jonka oli omaksunut "lihalta ja vereltä" eli juutalaisuudesta. Hän oli saanut evankelijumin Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta "ilmestyksen kautta" Hengessä; - eikä minkään inhimillisen opetustoimen tuloksena. (Ef.3-luku; GALATALAISKIRJE: 1:10-16)
"Minä olen tie ja totuus ja elämä". (Joh.14:6)
Riittää mainiosti, kun tuntee Hänet ja mieluimmin vielä hyvin.
Raflaavia juttuja sulla. Pelkkää heittelyä. Suoraan sanoen, en viitsi kommentoida moista.
Luther väänsi jne.
Pystyisitkö perustelemaan? Tuskin.
Tekojen vastaisia oppeja Lutherilla!!!
Päinvastoin. Luther puhui teoista hyvin paljon.
Teot eivät kuitenkaan kuulu vanhurskaaksi tulemiseen. Ne ovat vanhurskaan elämää.
Näiden asioiden erottaminen on monelle vaikeaa.
Aika yllättävää todeta, että monesta vanhurskauttamisoppi on täysin sekundäärinen kysymys. Se on sääli ja se on valtava virhe.
Olet ilmeisesti ns. lahkolainen, jonka saama opetus pahasti tökkii selvän luterilaisen teologian kanssa.
Paavali ei ollut tohtori?
No, olihan hän, kuten Apolloskin.
Minulle on käsittämätöntä, että lähetyssaarnaajan mielestä vanhurskauttamisopin, koko ytimen selostaminen on vain tyhjiä sanoja.
Siis hurmahenkisyys vaivaa.
Hurmahenkisyys on oma kirkkoa vaivannut sairautensa.
"Siinä vaikuttaa se vanha perkele, se vanha käärme, joka teki jo Adamista ja Evasta hurmahenkiä, kun se johdatti heidät Jumalan ulkonaisesta sanasta hurmahenkisyyteen ja omiin mielipiteisiin. Silti sekin vaikutti ulkonaisin sanoin, aivan kuin meidän hurmahenkemme, jotka kyllä hylkäävät ulkonaisen sanan, mutta lavertelevat ja kynäilevät omia sanojaan maailman täyteen.
Lyhyesti: Hurmahenkisyys on Adamissa ja hänen lapsissaan piilevänä maailman alusta sen loppuun. Se puhkeaa voimallisesti esiin kaikenlaisena kerettiläisyytenä, kuten paavilaisuutena ja muhamettilaisuutena.
Meidän täytyy siis pitää lujasti kiinni siitä, että Jumala ei tahdo olla meidän kanssamme tekemisissä muuten kuin sanan ja sakramenttien välityksellä. Kaikki se, mikä ilman sanaa ja sakramentteja Henkenä ylistetään, on perkeleestä".
M. Luther
"Pystytkö perustelemaan"? Uskoisin pystyväni.
- Luther todellakin väänsi: mm. Galatalaiskirjettä käyttäen esille dualistisen teologiansa: ja sai aikaan omavanhurkauden vihollisuus opillaan - lähes kaikki hyvät teot tuomitsevan näennäiskristillisen vääristyneen uskonopin. Hänen jakomielinen oppinsa: raamatun- ja evankelijumin ilmoituksen jakamisesta, vain lakiin ja evankelijumiin: tuhosi näiden molempien terveen ja oikean opettamisen.
Hedelmät:
"tee vain syntiä, mutta usko vielä enenmmän" jne.
"Teot eivät kuulu vanhuskaaksi tulemiseen", - mutta niillä on selvä paikkansa: vanhurskaana Jumalan lapsena elämisessä ja pyhittyksessä. (Room.6:17-22)
Vanhurskauttamisoppi ei ole mikään sekundakristillenen; lain ja evankeljumin sekasikiösaarna: Välillä sitä ja välillä tätä tyyliin - laidasta laitaan, armosta lain alle ja armon alta, - sen kääntämiseen avaraksi irstaudeksi ja lihanvapaudeksi.
Vanhurskauttamisopilla Luther ratsasti kristikunnan tietoisuuteen evankeelisena, mutta ei pelkkä vanhurkauttamisopin ymmärtäminen, vielä tee kristitystä tervettä- ja täysi ikäistä Kristuksen tuntemisessa.
Vanhurskauttamisopin tunsivat monet muutkin Lutherin aikalaiset, jotka olivat paljon Marttia terveempiä kristittyjä. He kokivat yleensä ennenaikaisen kuoleman, joko evankeelisten kerettilaislakien tai katolisten kerettilaislakien johdosta.
Jos olet Luterilainen, olet itse enenmmän lahkolainen kuin minä, sillä Luterilaisuus on kuoleva pieni lahko, joka elää enää vain näennäisesti historiallisissa umpiossa kuten Suomi.
Lutherilainen, jälkikatolinen murhaajakirkon perinne, - ajoi minut tosiaan tekoineen aivan toiseen lahkoon: Jeesuksen Nasaretilaisen lahkoon, joka muuten elää ja voi edelleen hyvin: vaikka sen jäseniä on pidetty: "kaiken päivää valtiokirkkojen teuraslampaina".
Ei oppineisuudessa itsessään, ole mitään pahaa, vaan siinä miten sitä käytetään, - ja turvataanko siihen enemmän, kuin Jumalan voimaan ja Jumalan viisauteen. Ja lisäksi on eräs todellisen Jumalan toiminnan metodi:
"Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi SAATTAAKSEEN VIISAAT HÄPEÄÄN, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä." (1.Kor.1:26-29)
Tämän maailman kirkot eivät "tästä järjestyksestä mitään tiedä": mutta Jumalan seurakunassa, se on edelleen armolahjana toimiva metodi.
Raflaavaa mukkilatinaa heitit tai kaanaankreikkaako se oli, joten en kai minäkään "viitsi kommentoida moista" - lihan viisautta jos sillä vielä snoppailet. Jessekään ei sellaista diggaa, kuten varmasti ymmärrät.
Hurmahenkiä ei voi enää "terveen opin nimissä polttaa ja hukuttaa", - kuten Lutherin puhdasoppisina aikoina.
Kurittomasti kuin siat pellossa.
YJV on historiallinen ja erittäin kannustava asiakirja, koska sen ansiosta luterilaiset ottivat taas kerran merkittävän askeleen kohti kaikkien kristittyjen ykseyttä eli paluuta katoliseen äitikirkkoon.
Nuo akateemiset selostuksesi kuulostavat melkein huvittavilta. Koko vanhurskauttaminen on uskon kannalta niin toissijaista. Se oli pelkkä Martin Lutherin päähänpisto ja oikku. Menepä vaikkapa Stockan kellon alle kyselemään kuinkahan moni siellä deittiään odottelevista tahtoisi kovasti vanhurskautua. Ei varmasti kukaan. Ja he ovat oikeassa.
Mutta Luther lukikin Paavalin kirjeitä liian paljon ja evankeliumia liian vähän. Viimeksi mainitussa puhutaan kutsumuksestamme pyhyyteen. Se on kristillinen kutsumus, ei jokin Paavali-mainen vanhurskauttaminen. Lisäksi Martin Lutherin pyrkimys kumota tekojen merkitys pelastuksen kannalta on melkeinpä saatanallinen: sillä yritetään kumota itse asiassa Jeesuksen koko opetus ja varsinkin vuorisaarnan sanoma sekä muun muassa Jaak.2:14-26:n selvät sanat.
Luterilaiset teoriat ja keskiaisen ex-munkin päähänpiintymät alkavat olla niin elämämme ja elävälle kristinuskolle vieraita, etten yhtään ihmettele, että kirkkonne huutavat tyhjyyttään! Pelastuksenne on ekumenia ja sen kautta hiljaa, mutta varmasti tapahtuva lähentymisenne katoliseen äitikirkkoon, josta "perustajanne" Martin Luther ei koskaan eronnut.
Itsensä myyskentelijä saa asiakkaita?
Provot oiken pelittää?
Monet luterilaiset ovat lähentyneet kahta suuntaa
- jumalattomuutta
- katolilaisuutta
Tulos on sama.
Luterilaisen kirkon nykyinen linja on seurausta siitä, että on tapahtunut luopumus.
Sama koskee ortodoksista kirkkoa ja roomalaiskatolista kirkkoa, jos asiaa tutkitaan.
Luterilaisen kirkon uskova ydin elää joka päiväisessä parannuksessa. He kuuluvat kirkon pieneen aktiiviin vähemmistöön tai kirkon moniin herätysliikkeisiin, joista SLEY ja lestadolaisuus ovat esimerkkejä.
Kirkon maallistuminen on sanasta luopuneen eliitin ansiota. Heidän touhunsa on mahdollista siksi, että suurelle enemmistölle on samaa, uskooko Jumalaan vaiko Kimi Räikköseen. Luopuneet ovat antaneet eliitille tämän mandaatin.
Siispä me katolilaiset ja ortodoksit olemme "jumalattomia", luterilaiset taas syyllistyneitä "luopumukseen" ja "maallistumiseen". Vain pieni "ydin" uskoo oikeasti ja sinä itse tietenkin kuulut tuohon pieneen ryhmään.
Kyllä maailma on pieni, jos vain oikein haluaa.
hej liisa, onks sulla ystävää, joka selittäis sulle luettua tekstiä niinku?
Sinun on varmasi mahdotonta omaksumiesi valheiden johdosta käsittää: Pelastusta ei ole koskaan asetettu "kirkkoihin", - puhumattakaan siitä, että Jumala olisi antanut yhdelle kirkon haarutumalle "monopolin pelastukseen". Mieti: jos se valo, jolla sinut on "sokaistu" onkin pimeyttä, - kuinka suuri onkaan, se pimeys jossa olet. (2.Kor.4:3,4.)
Kuulun niihin moniin, jotka ovat korostaneet Augsburgissa vuonna 1999 allekirjoitetun YJV:n merkitystä.
Kukaan ei ole väittänyt, että kaikki erilaiset painotuserot katolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen välillä olisivat YJV:n ansiosta nyt historiaa. Sen sijaan YJV:ssä kyllä saavutimme konsensuksen vanhurskautumisen ytimestä, joka ei enää meitä erota. Se on melkoinen edistysaskel ekumenian tiellä kohti täydellistä ykseyttä.
YJV ei väitäkään olevansa täydellinen asiakirja, vaan se kehottaa syventämään ja laajentamaan saavutettua konsensusta muissa dialogeissa. YJV:n perusongelma katoliselta kannalta on kuitenkin se, ettei vanhurkautuminen ole koskaan ollut katolisen uskon kannalta olennaista, vaan pyhittyminen.
Uutena katolilaisena voin sanoa, että Trenton kirkolliskokouksen oppituomiot olivat oikeat. Lutherin painotukset ovat sen verran väärät ja itse asiassa ne ovat kestämättömät ajatellen sitä miten usein Raamattu korostaa tekojen merkitystä pelastuksen kannalta. Olisi suuri palvelus ekumenialle, jos luterilaiset osaisivat ottaa etäisyyttä Lutherin tulkintoihin, mikä ei liene ajatuksena mahdoton, koska eihän hän teillekään ole koskaan ollut mikään "jumala".
Kun luterilainen kääntyy roomalaiskatolisuuteen, on selvää, että hän ei selvillä luterilaisesta uskosta ja opista.
Tietämättömät vaihtavat uskontoa.
Minun ystäväni katolisessa seurakunnassa on suuri ongelma se, että katoliset nuoret kääntyvät islamiin. ´Tietämättömyyden syytä sekin.
Ongelmana on vielä se, että molemmat korostavat suoritusta pelastumisessa, mitä luterilainen usko ei tee.
On selvää, että vanhurskauttamisoppi ei ole katolisessa kirkossa sama.
YJV:sta on olemassa hyviä kriittisiä analyysejä,
jotka toteavat kaikki saman: bluffia ja korkeakirkollista teatteria.
Suomen teologisesta instituutista tai Luther-säätiöstä on saatavissa hyvää aineistoa.
Täytyy ihan suoraan sanoa, että puhut asiaa, jota et pysty perustelemaan.
"Vanhurskas on elävä uskosta".
Näytä Raamatusta, missä puhutaan synergiasta.
Jaakobin kirjeen lause ei kuulu vastaukseen, koska se ei liity pelastukseen, vaan koskee vanhurskaan elämää.
Vanhurskaaksi tuleminen ja vanhurskaana oleminen ovat kaksi täysin eri asiaa.
Eivät islamiin siirry katoliset nuoret, vaan pakanallistuneet luterilaiset.
Världen är så väldigt stor, Lisa, Lisa, liten!
Ei meillä luterilaisella puolella kukaan olekaan pitänyt YJV:tä täydellisenä asiakirjana. Olet oikeassa sen suhteen, että se muodostaa hyvän pohjan tulevia oppikeskusteluja varten, koska se merkitsee konsensusta vanhurskautumisen ydinkysymyksen osalta.
Katsos! Olet siis muuttanut mielipiteesi sen jälkeen kun faktat lyötiin tiskiin!