Tässä vähän uskovaisen bullshittiä

Olli Älämölö kirjoitti:

Anteeksi pitkä copypaste, mutta on niin mielenkiintoisia johtopäätöksiä Herra Iivanaisella, että huh huh...
"
LUKU 11 -
Maapallon ja maailmankaikkeuden ikä









Kun on kyseessä maapallon ja maailmankaikkeuden ikä, on usein esitetty se vaihtoehto, että ne olisivat ikivanhoja - yleensä vähintään 4,5 - 15 miljardin vuoden ikäisiä. On ajateltu, että ne saivat alkunsa joskus näihin aikoihin, ja ettei yleensä mikään viittaa nuoreen maailmankaikkeuteen. Mielenkiintoista myös on, että käsitys maailmankaikkeuden ja maapallon korkeasta iästä on levinnyt pääasiassa samaa tahtia evoluutioajatuksen kanssa. Kun Darwinin teoria voitti alaa, alettiin uskoa yhä vanhempaan maailmankaikkeuteen, koska evoluution uskottiin tarvitsevan aikaa.

Mutta voidaan kysyä, pitääkö käsitys korkeasta iästä myös paikkansa? Ovatko maailmankaikkeus ja maapallo todella niin vanhoja, kuin meille on esitetty?

Seuraavilla riveillä käymme tutkimaan tätä asiaa oletetusta korkeasta iästä ja onko se sittenkään kovin varmalla pohjalla. Tätä asiaa katsotaan lähinnä kolmelta eri kannalta eli merkeistä avaruudessa, maapallolla ja ihmiskunnassa. Käsiteltäviä aiheita tässä luvussa ovat:



- auringon kutistuminen

- kuun loittoneminen

- avaruuspöly kuun ja maan pinnalla

- komeettojen ikä

- maan magneettikentän heikkeneminen

- Punasiirtymän tulkinta-arvot



AURINGON KUTISTUMINEN



Kun aloitetaan tutkiskelu lähiavaruudesta, on se hyvä aloittaa auringosta, koska sillä on niin suuri vaikutus elämäämme. Jo aiemmin todettiin, ettei elämä maapallolla voi olla ikuista, koska auringon rajallinen olemassaoloaika ja termodynamiikan toinen pääsääntö asettavat sille omat rajoituksensa. Jossakin on täytynyt olla hetki, jolloin aurinko on alkanut paistaa maan päälle ja jolloin elämä on saanut alkunsa.

Mitä sitten tulee auringon ikään, jota tässä tutkitaan, on usein esitetty, että se olisi lähes 5 miljardin vuoden ikäinen. On ajateltu, että se olisi silloin saanut alkunsa ja alkanut levittää lämpöä ja valoa avaruuteen. Maapallon ja muun aurinkokunnan uskotaan syntyneen myös samoihin aikoihin, eli noin 4,5 –5 miljardia vuotta sitten.

Mutta on hyvä huomata, että toiset havainnot eivät tue lainkaan ajatusta ikivanhasta auringosta. Mm. havainnot auringon kutistumisesta ovat sellaisia. Jos kutistumisnopeus on ollut esim. 1 tai 10 senttimetriä joka päivä 5 miljardin vuoden ajan, johtaisi se seuraavanlaisiin lukuihin:



- Jos aurinko olisi kutistunut senttimetrin joka päivä 5 miljardin vuoden ajan, olisi se alunperin ollut 18,25 miljoonaa kilometriä lähempänä maata (auringon ja maapallon välinen etäisyys on 150 miljoonaa kilometriä.).



- Jos kutistumisnopeus olisi 10 senttimetriä vuorokaudessa, olisi maapallo ollut jo osa aurinkoa.



Kuitenkaan aurinko ei kutistu näin hitaasti, vaan jopa useita metrejä vuorokaudessa. Kun on käytetty aineistona Greenwichin observatorion meridiaanihavaintoja (Esim. Lubkin, G.B., "Analysis of Historical Data Suggest Sun is Shrinking", Physics Today, September 1979, pp. 17...19), olisi kutistumisnopeus niiden mukaan ollut noin 0,1 % vuosisadassa, joka merkitsee lähes 38 metriä vuorokaudessa eli yli 13 km vuodessa. (Tiedejulkaisu Tieteen kuvalehti 2 / 1988 tuo esille saman asian. Sen mukaan, jos käytetään apuna ranskalaisen Jean Picardin 1600-luvulla tekemiä tarkkoja tähtitieteellisiä havaintoja, olisi auringon halkaisija ollut tuohon aikaan 4000 kilometriä nykyistä suurempi. Se tarkoittaa, että jos 4000 jaetaan 400 vuodella, tulee siitäkin kutistumisnopeudeksi vähintään 10 km vuodessa.)

Näin suuret luvut osoittavat, ettei maapallo voi olla miljoonia vuosia vanha, puhumattakaan miljardeista vuosista, koska maapallo olisi ollut osa aurinkoa jo 11 miljoonaa vuotta sitten, ja koska se olisi tehnyt nykyisenkaltaisen elämän maapallolla mahdottomaksi jo alle miljoona vuotta sitten. Havaintojen perusteella voidaan olettaa, että aurinko on pikemminkin vain tuhansia vuosia kuin miljoonia tuhansia vuosia vanha.

Seuraavassa lainauksessa eräästä tiedekirjasta (Iain Nicolson ja Patriot Moore: Tieteen maailma: aurinkokunta, s. 100, alkuperäisteos The Solar System) viitataan samaan asiaan. Siinä tuodaan esille auringon kutistuminen ja todetaan, miten se ei sovi yhteen oletettujen pitkien ajanjaksojen kanssa:



Analyysi Auringon kiekon halkaisijassa vuodesta 1836 vuoteen 1954 päivittäin havaituista vaihteluista sai amerikkalaisen aurinkofyysikon John Eddyn esittämään teorian, jonka mukaan Aurinko kutistuu hämmästyttävällä nopeudella: 0,1 % vuosisadassa. Tämä ilmiö ei voi olla pysyvä, sillä se merkitsisi, että Aurinko oli 100 000 vuotta sitten nykyiseen verrattuna kaksinkertainen ja että 100 000 vuoden kuluttua se olisi enää vain neulannupin kokoinen.



KUUN LOITTONEMINEN



Kuun loittoneminen maasta on asia, joka todistaa vuosimiljardeja vastaan. Sillä on huomattu, että se pakenee maasta poispäin jatkuvasti n. 4,5 cm:n vuosivauhdilla (Tiedejulkaisu Tieteen kuvalehti 5 / 1991). Loittonemisen pitäisi johtua maan vuorovesi-ilmiöstä.

Lisäksi on laskettu, että kuun pakenemisnopeuden maasta olisi ennen pitänyt olla sitä suurempi, mitä lähempänä maata se olisi kiertänyt. Kuun olisi näiden laskelmien mukaan pitänyt olla jopa kiinni maassa 1,4 miljardia vuotta sitten:



… mutta näin Maan pyörähdysaika hyvin pitkän ajan kuluessa tulee samaksi kuin Kuun kiertoaika Maan ympäri. Maalta tällä tavoin vapautuva pyörähdysenergia muuttuu Kuun liike-energiaksi ja muuan seuraus tästä on se, että Kuu etääntyy Maasta noin 4,5 cm vuodessa. (41)



Kuu pakenee Maata 4,5 senttimetrin vuosivauhdilla. Tämä johtuu mm. vuorovesikitkasta. Kitka on ollut suurempi, jos Kuu on ollut lähempänä ja niin myös vuoroveden vaikutukset. Oleellista on myös huomata, että Kuun loittonemisnopeus olisi ollut sitä suurempi mitä lähempänä Maata se olisi kiertänyt, niin että ”1,4 miljardia vuotta sitten” Kuu olisi koskettanut Maata! (42)



Mitä sitten edelliset laskelmat merkitsevät, tarkoittaa se sitä, että ajatukset 5 miljardista vuodesta on asetettava vähintään kyseenalaiseen valoon. Ne eivät voi pitää paikkaansa, koska jos kuu ja maapallo ovat olleet tarpeeksi lähellä tai jopa yhdessä (1,4 miljardia vuotta sitten), maan pintakuori olisi sulanut ja elämän olisi ollut vaikea menestyä. (Ajatus maan pintakuoren sulamisesta on esitetty mm. kirjassa "Maapallo ja avaruus", s. 47. Sen mukaan, jos kuu on tarpeeksi lähellä, maan pintakuori ei olisi pysynyt kiinteänä)

Lisäksi on laskettu, että jos kuu olisi ollut vain viidesosan nykyistä lähempänä maata (kuun etäisyys maasta nyt 384 000 km, siitä viidesosa on n. 77 000 km), olisivat mantereet sen johdosta peittyneet kokonaan vuorovesien alle kahdesti vuorokaudessa. Sekin olisi ollut suuri ongelma elämän kannalta. Jos siihen aikaan olisi ollut elämää mantereilla, ei se olisi voinut säilyä elossa, koska vesi olisi hukuttanut sen.



AVARUUSPÖLY KUUN JA MAAN PINNALLA



Kun jatketaan lähiavaruuden ja ajan käsittelyä, on avaruudesta tulevan meteoriittipölyn pieni määrä sekä kuun että maan pinnalla eräs osoitus siitä, etteivät nämä taivaankappaleet voi olla kovin vanhoja. Pöly, joka tulee näiden taivaankappaleiden pinnalle, on erittäin nikkeli-rautapitoista (sen nikkelipitoisuus on noin 300 kertaa suurempi kuin maaperän sisältämä), joten se pitäisi olla helppo erottaa muusta aineksesta. Sen vuotuiseksi määräksi, joka tulee maan päälle, on laskettu n. 14 miljoonaa tonnia.

Yllätys kuitenkin on, ettei meteoriittipölyä esiinny paksuja kerroksia maan ja kuun pinnalla. Sillä jos tätä nikkeli-rautapitoista pölyä olisi tullut kuuhun ja maahan 5 miljardin vuoden ajan, pitäisi sitä olla molempien pinnalla n. 50-200 metriä, mutta sellaista ei ole havaittu. Kuunkin pinnalla kerroksen paksuus on keskimäärin vain 3 millimetriä eikä suinkaan kymmeniä metrejä. Näin pienet pitoisuudet ovat pitkiä ajanjaksoja vastaan.

Voimme huomata saman asian myös seuraavasta lainauksesta. Siinä kerrotaan, miten avaruuspölyn pieni määrä oli yksi suurimpia yllätyksiä kuumatkaa tehdessä. Etukäteen otaksuttiin sen olevan yksi vaikeimmista ongelmista kuumatkalla:



1960-luvun puolivälistä alkaen NASAN tiedemiehet paneutuivat kaikella tarmollaan ennakoimaan olosuhteita kuun pinnalla. Kuu on kuollut pinnaltaan. Siellä eivät vesi ja tuuli liikuta sinne kertyvää avaruuspölyä. Kehitysuskon omaksuneet tutkijat laskivat, että kuussa kävijää odottaa tuo 50-200 metrin paksuinen avaruuspölykerros, johon avaruusalus uppoaa. Siksi kuualukseen suunniteltiin mm. suuret lautasjalat. Astronautti Neil Armstrong ilmoitti julkisesti, että avaruuspölyn määrä on yksi kuumatkan vaikeimmista ongelmista ja se, mitä hän eniten pelkäsi.

Ympäri maailmaa välitetyt TV-kuvat kertoivat, mitä tapahtui kun avaruusalus laskeutui kuuhun.

20. heinäkuuta 1969 Neil asetti jalkansa kuun kamaralle. Jalka tapasi kovan, kiinteän pinnan, jonka päällä oli avaruuspölyä vain muutaman sentin verran.

Asiantuntijat tekivät laskelmiaan. Pölyn määrä edellytti kuulle alle 10 000 vuoden ikää... (43)



KOMEETTOJEN IKÄ



Kun on kysymys aurinkokunnassa vaeltavista kappaleista, kuuluvat niihin aurinkoa kiertävät komeetat eli pyrstötähdet. Ne ovat erittäin pitkäpyrstöisiä – suurin mitattu pyrstö on 320 miljoonaa km – ja harvarakenteisia ilmiöitä, jotka lisäksi kiertävät erittäin soikeita ratoja ympäri aurinkokuntaa. Yleensä niitä voidaan havaita paljain silmin keskimäärin noin kerran viidessä vuodessa, mutta kaukoputkella niitä on mahdollista nähdä vuosittain noin seitsemän.

Merkillepantavaa kuitenkin on, etteivät komeetat voi olla ikivanhoja. Se johtuu siitä, että joka kierroksella auringon ympäri ne menettävät osan massastaan auringon kuumuuden takia. On jopa laskettu, että suurin osa komeetoista, joita ennen tiedetään olleen enemmän, haihtuu tomuksi noin 10 000 vuodessa. Se toisin sanoen merkitsee, ettei komeettoja pitäisi enää edes olla olemassa, jos ne olisivat satojatuhansia tai miljoonia vuosia vanhoja - puhumattakaan miljardeista vuosista, jotka olisivat monin verroin pidempiä. Niiden alun on oltava paljon lähempänä menneisyydessä kuin miljardien vuosien päässä:



Joka kerran Aurinkoa ohittaessaan komeetta menettää näin tietyn osan massastaan. Eräiden laskujen mukaan komeetta menettää itsestään joka käynnillä 1-3 metriä paksun kerroksen. Ennen lopullista hajoamistaan komeetta siten voisi kestää vain joitakin tuhansia kierroksia. (44)



Uusien komeettojen synnystäkään ei ole mitään varmoja todisteita, vaikka niiden onkin selitetty syntyneen jossain aurinkokunnan ulkopuolella olevassa hyisessä varastossa (ns. Oortin pilvi), josta ne sitten lähtisivät liikkeelle.

Syy epäillä tällaisen varaston olemassaoloa on se, ettei siitä ole mitään varmaa tietoa - ainoastaan teoriat vuosimiljoonien tai -miljardien ikäisestä maailmankaikkeudesta vaativat sitä.

Toiseksi, vaikka tällainen varasto olisikin olemassa, miten kappaleet lähtisivät siitä liikkeelle? Itsestään ne eivät voisi liikkua mihinkään, vaan pysyisivät päinvastoin paikallaan koko ajan. Ainoastaan joku vieraileva tähti voisi niitä liikuttaa, mutta koska komeettojen radat eivät ulotu kovin kauas aurinkokunnan ulkopuolelle, on tämäkin mahdotonta.

Järkevin johtopäätös siis on, ettei komeettojen nykyinen liike olisi mitenkään mahdollista, jos aurinkokunta olisi 5 miljardia vuotta vanha.



MAAN MAGNEETTIKENTÄN HEIKKENEMINEN



Kun palataan takaisin maan läheisyyteen, on eräs merkki sen nuoresta iästä sen

magneettikentän ratkaiseva heikkeneminen. Sillä maan magneettikentän, joka ulottuu aina kuun radan ulkopuolelle, on havaittu menettävän puolet voimakkuudestaan 1400 vuoden välein; eli 1400 vuotta sitten maan magneettikentän tuli olla 2 kertaa nykyistä voimakkaampi. Havainnot magneettikentän muutoksesta perustuvat tarkkoihin mittauksiin, joita on tehty lähes 170 vuoden ajan. Esim. Uusi Suomi-lehden artikkelissa nimeltään "Maan magneettikenttä pienenee jatkuvasti", 26.2.1990, kerrotaan seuraavasti:



Vuonna 1200 magneettikentän voimakkuus oli 1,4 ja parisataa vuotta myöhemmin 0,8. Havainnot osoittavat myös, että pieneneminen on jatkunut viimeisten sadan vuoden aikana... Pieneneminen on ollut alle 1 promille vuotta kohti, se on vaihdellut 0,7 - 0,5 välillä...".



Jos tehdään johtopäätöksiä maan magneettikentän nopeasta heikkenemisestä, tuovat ne mielenkiintoisia tuloksi. Sillä jos kenttä on heikentynyt koko ajan samaa vauhtia ja yhtä nopeasti, merkitsisi se seuraavanlaisia kenttien vahvuuksia menneisyydessä. Nämä luvut osoittavat, ettei maa voi olla ainakaan satojatuhansia vuosia vanha, puhumattakaan miljoonista tai miljardeista vuosista. Luvut osoittavat myös, että jos maapallo olisi ollut olemassa vain 10 000 vuotta sitten, olisi se ollut kuin magneettinen tähti ja 50 000 vuotta sitten kentän voimakkuus olisi ollut kuin valkoisen kääpiötähden (Thomas G. Barnes, Origin and Destiny of the Earth’s Magnetic Field, 1973,s. 7ss.,23ss,; sama ”Earth’s Magnetic Field”, The Challenge of Design, The Sixth National Creation Science Conference, Witchita, Kansas, 1978, s.98ss.). Tällaiset luvut asettavat omat rajansa maapallon iälle.



1400 v. sitten - 2-kertainen nyk. verraten

2800 " - 4 " "

4200 " - 8 " "

5600 " - 16 " "

7000 " - 32 "

14 000 " - 1024 "

28 000 " - 1 048 576 "

50400 " - 68 719 400 000



PUNASIIRTYMÄN TULKINTA-ARVOT



Eräs asia, jolla on ollut paljon merkitystä maailmankaikkeuden iän ymmärtämisessä, on punasiirtymä. Sillä sitä tai itseasiassa sen etääntymisarvoa on käytetty tukemaan nykyistä maailmankaikkeuden oletettua vanhaa ikää. Se perustuu ajatukseen, että alkuräjähdys on totta ja että laajeneminen lähti siitä liikkeelle n. 15-20 miljardia vuotta sitten. Nopeuden, jolla galaksit etenevät meistä poispäin, uskotaan nyt olevan noin 15 km sekunnissa miljoonaa valovuotta kohti.

On kuitenkin hyvä huomata, että ennen etääntymisarvo oli yli kymmenen kertaa nykyistä suurempi, eli noin 170 km/s. Käytännössä se merkitsi sitä, että maailmankaikkeuden alku olisikin silloin ollut vain alle kahden miljardin vuoden päässä eli moninkertaisesti lähempänä kuin nykyinen oletettu ikä. Mm. kirjassa "Maailmankuvaa etsimässä" on kirjoitettu aikanaan, s. 80:



Mikäli taivaankappaleiden nopeudet ovat pysyneet samoina kautta aikojen, seuraisi tästä että 1800 miljoonaa vuotta sitten maailmankaikkeus on ollut yhdessä kohden.



Samoin Steven Weinberg on viitannut kirjassaan "Kolme ensimmäistä minuuttia" (s. 38,41,42) samaan asiaan ja miten etääntymisarvoa on muutettu. Hän on kirjoittanut:



Tärkein muutos Hubblen alkuperäiseen johtopäätökseen koskee galaksienvälisen etäisyysmittakaavan uudistusta: kaukaisten galaksien etäisyydet arvioidaan nykyisin noin kymmenen kertaa suuremmiksi kuin Hubblen aikoihin... Tässä yhteydessä on historiallisesti mielenkiintoista muistuttaa mieliin että 1930- ja 1940-luvulla Hubblen vakion uskottiin olevan paljon suurempi, noin 170 kilometriä sekunnissa miljoonaa valovuotta kohden. Aikaisempaa päättelyä seuraten maailmankaikkeuden iän saa silloin lasketuksi jakamalla miljoona valovuotta 170 kilometrillä sekunnissa, mikä on noin 2000 miljoonaa vuotta, tai vieläkin lyhyempi jos gravitaatiovetovoiman jarrutusvaikutus otetaan huomioon... Galaksien välisen etäisyysmittakaavan kasvaminen kymmenkertaiseksi 1950-luvulla poisti ikäparadoksin ja oli ehkä välttämätön edellytys sille, että alkuräjähdysteoria saattoi nousta standarditeoriaksi.



On siis hyvä ymmärtää, että punasiirtymän etääntymisnopeus on vain tulkinta-arvo, jota ei ole voitu todistaa ja jota ei varmuudella tiedetä (kuten on kyseenalaista yleensäkin käyttää punasiirtymää laajenemisen tukemiseen) Se voisi olla aivan joku muu luku tahansa ja sillä voitaisiin yhtä hyvin tukea niin vanhaa kuin nuortakin maailmankaikkeutta. Mitään vakuuttavia todisteita oikealle luvulle ei ole olemassa.

Ehkä eräs syy siihen, miksi entinen luku ei kelvannutkaan tiedemiehille, on se, että se ei tukenut evoluutiota eli antanut tarpeeksi aikaa oletetulle kehitykselle. Sillä jos maailmankaikkeuden ikä olisikin ollut vain 1,8 miljardia vuotta, olisi elämän oletetulle synnylle ja kehitykselle jäänyt aikaa ehkä vain muutama miljoona vuosi. Tämä johtuu mm. seuraavista seikoista:

- Ensimmäisten galaksien on arveltu syntyneen vasta noin miljardi vuotta alun jälkeen. Jos 1,8 miljardista vähennetään miljardi, jää jäljelle vain 0,8 miljardia eli 800 miljoonaa vuotta.

- Nykyisen aurinkokunnan uskotaan syntyneen jostakin aiemmasta, jo tuhoutuneesta tähtisukupolvesta.

- Maankuoren uskotaan olleen 500 miljoonaa vuotta sen alusta niin kuuma, ettei elämää voinut olla olemassa. Elämän uskotaan ilmestyneen vasta noin 700 miljoonaa vuotta maapallon alun jälkeen (Jim Brooks: Näin alkoi elämä, s. 82,118)."

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä