Kautta aikain pyhät hullut ovat kohonneet hurmiotilaan, ekstaasiin ja autuuteen, jossa ovat kohdanneet itsessään vastakaikua herättäneen uskonnon keskeisiä hahmoja, kuten Jeesuksen, jonkun boddhisatvan, enkeleitä, pyhimyksiä, profeettoja jne. Heille tapahtuma on ollut spontaani - he ovat ikäänkuin sattumalta langenneet loveen. (Tosin epäilen että tapahtumaa on edeltänyt vähintään tiedostamaton hengellinen etsintä.) Eräät ihmiset ovat puolestaan päätyneet ekstaattisiin näkyihin ja tapaamisiin aktiivisesti, vaikkapa syvän meditaation kautta itseensä vaipumalla.
Kaikki nuo kohtaamiset saattavat aivan mainiosti olla mielen temppuja, mutta entäpä jos ihminen kohtaakin niissä sen todellisensä Itsensä, jolle fyysinen keho ja persoona ovat välineitä kokea maista olemassaoloa?
Miksi sitten sellainen näytelmä, että tavataan ikäänkuin ulkopuolinen hahmo, joka vielä ottaa jonkin uskonnollisen ikonin muodon? Ehkäpä siksi että ihmiselle olisi liian kova pala tajuta olevansa ITSE tuo ääretön, kaiken kokenut ja kaiken sisältävä Jokin, jota ihminen tuskin tuntee - vain hetkittäin aavistaa sen olemassaolon. Suurin valhe jota ehkä elämme saattaa olla se, että me vain kuvittelemme olevamme näitä mitättömiä ihmisapinoita jotka riehuvat täällä ihmismeressä toistensa kimpussa. Tämä saattaakin olla kaikki pelkkää itsepetosta, johon olemme tänne "syntyessämme" alistuneet voidaksemme kokea olemassaolon mielenkiintoisena.
Eihän sellaisessa ole mitään kiksejä, että tiedät olevasi kaikkivoipa... Mitä mielenkiintoa tietokonepeleissäkään olisi, jos niissä ei olisi mitään rajoitteita, ja voisit tehdä mitä vain?
Ehkäpä monen ihmisen usein tuntema katkeruus ja melankolia voi johtua siitä, että hän kuitenkin salaa aavistaa totuuden Itsestään, ja riutuu näissä rajoitteissa joihin on itse Itsensä asettanut. Mitä sitten kannattaisi tehdä? Hyväksyäkö vain että täällä ollaan ja yrittää saada siitä jotain irti? Vai kannattaako pyrkiä kohti Itsen tiedostamista, tuumien että on tätä pelleilyä täällä varmaan jo tullut tarpeeksi harrastaneeksi, ja voisi jo lopettaa koko pelin? Kukin tekee itse valintansa.
Itse luulen että teen kompromissin. Pyrin sekä kohti vapautta eli pium paum pelistä pois; samaan aikaan kuitenkin nautin tästä kaikesta ja mielenkiinnolla tutkailen mitä kommervinkkejä tästä ajan ja paikan alhosta löytyy. Ikuisuudessahan ei taida mitään sattumia olla, eikä sitä hedelmällistä epävarmuuden elementtiä, mikä on mahdollinen fyysisessä olemassaolossa.
Välillä sanon Itselleni: näytä itsesi sinä peijakas, äläkä enää heittele minulle yhä uusia leikkipalikoita - osa kun niistä kuitenkin osuu otsaläskiin ja se sattuu. SE on sitä kärsimystä.
Tulipas kepeä kirjoitelma, mutta eiköhän sitä tulta ja tulikiveäkin tältä palstalta ihan tarpeeksi ole löytynyt.
Kaikki nuo kohtaamiset saattavat aivan mainiosti olla mielen temppuja, mutta entäpä jos ihminen kohtaakin niissä sen todellisensä Itsensä, jolle fyysinen keho ja persoona ovat välineitä kokea maista olemassaoloa?
Miksi sitten sellainen näytelmä, että tavataan ikäänkuin ulkopuolinen hahmo, joka vielä ottaa jonkin uskonnollisen ikonin muodon? Ehkäpä siksi että ihmiselle olisi liian kova pala tajuta olevansa ITSE tuo ääretön, kaiken kokenut ja kaiken sisältävä Jokin, jota ihminen tuskin tuntee - vain hetkittäin aavistaa sen olemassaolon. Suurin valhe jota ehkä elämme saattaa olla se, että me vain kuvittelemme olevamme näitä mitättömiä ihmisapinoita jotka riehuvat täällä ihmismeressä toistensa kimpussa. Tämä saattaakin olla kaikki pelkkää itsepetosta, johon olemme tänne "syntyessämme" alistuneet voidaksemme kokea olemassaolon mielenkiintoisena.
Eihän sellaisessa ole mitään kiksejä, että tiedät olevasi kaikkivoipa... Mitä mielenkiintoa tietokonepeleissäkään olisi, jos niissä ei olisi mitään rajoitteita, ja voisit tehdä mitä vain?
Ehkäpä monen ihmisen usein tuntema katkeruus ja melankolia voi johtua siitä, että hän kuitenkin salaa aavistaa totuuden Itsestään, ja riutuu näissä rajoitteissa joihin on itse Itsensä asettanut. Mitä sitten kannattaisi tehdä? Hyväksyäkö vain että täällä ollaan ja yrittää saada siitä jotain irti? Vai kannattaako pyrkiä kohti Itsen tiedostamista, tuumien että on tätä pelleilyä täällä varmaan jo tullut tarpeeksi harrastaneeksi, ja voisi jo lopettaa koko pelin? Kukin tekee itse valintansa.
Itse luulen että teen kompromissin. Pyrin sekä kohti vapautta eli pium paum pelistä pois; samaan aikaan kuitenkin nautin tästä kaikesta ja mielenkiinnolla tutkailen mitä kommervinkkejä tästä ajan ja paikan alhosta löytyy. Ikuisuudessahan ei taida mitään sattumia olla, eikä sitä hedelmällistä epävarmuuden elementtiä, mikä on mahdollinen fyysisessä olemassaolossa.
Välillä sanon Itselleni: näytä itsesi sinä peijakas, äläkä enää heittele minulle yhä uusia leikkipalikoita - osa kun niistä kuitenkin osuu otsaläskiin ja se sattuu. SE on sitä kärsimystä.
Tulipas kepeä kirjoitelma, mutta eiköhän sitä tulta ja tulikiveäkin tältä palstalta ihan tarpeeksi ole löytynyt.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ravintolan terassilla tuli raapustettua muistivihkoon tuollaista:
http://www.sunpoint.net/~kolbjan/mielipuolinen_mieli.htm
Terveisin J
-------------------------------------------------
MIELIPUOLINEN MIELI
Nykyaikana ollaan suhteellisen yhtä mieltä siitä, että uskonnot eivät ole enää sotien ja kärsimysten ensisijaisia syitä. Muotoilen siis asiani korrektimmin: se, mikä on saattanut maapallon ja ihmisen nykyiseen sietämättömään tilanteeseen, on ihmisen uskonnollinen mieli.
Toiselta nimeltään se voisi olla puolueellinen mieli; erittelevä, kilpaileva, taisteleva ja sotiva mieli. On kyseessä sairastunut mieli, joka luo mielikuvia, vaikutelmia ja asenteita, ja kuluttaa elämänsä ja energiansa taistellakseen niiden puolesta. Tämä ihmismielissä elävä tarttuva sairaus voidaan nimetä mielipiteeksi tai mielipuolisuudeksi.
Mielipuolinen mieli näkee tosiasiat enemmän tai vähemmän heikosti, vaikutelmiensa lävitse. Se ei koe todellisuutta ensisijaisen tärkeäksi, vaan pyrkii korostamaan itseään hinnalla millä hyvänsä; aina tosiasioiden kustannuksella. Mielipuolisen mielen sairaus koostuu mieltymyksistä ja antipatioista. Kyse on hallitsemattomasta heiluriliikkeestä näiden kahden välillä. Kun heiluri on jommassakummassa ääripäässä, se luonnollisesti lähtee pian liikkumaan kohti toista ääripäätä. Tästä syntyy se, mitä kutsumme kärsimykseksi, onnettomuudeksi. Kärsimys muodostuu tasapuolisesti mieltymyksistä ja antipatioista, sillä ilman toista ei olisi toista; olisi vain tasapaino, mielenrauha.
KATOAMATTOMUUDEN ILLUUSIO
Vakavin mielipuolisen mielen oikuista on sen tarve tehdä katoavasta katoamatonta. Tällöin ihminen pyrkii eliminoimaan luonnollisen heiluriliikkeen onnen ja onnettomuuden välillä; ja hän yrittää tehdä sen muuttamalla ympäristönsä epämiellyttävät vaikuttimet miellyttäviksi. Tämä on täysin katteeton tapa luoda onnea. Se ei voi koskaan täysin onnistua, eikä se voi koskaan luoda aitoa tasapainoa, mielenrauhaa.
Itse asiassa koko mielipuolista ihmiselämää, hetkestä hetkeen, varjostaa pelko siitä, että jotain hänen elämässään katoaisi. Ihminen elää tehdäkseen katoavasta katoamatonta; pitääkseen yllä tuota illuusiota katoamattomuudesta. Tätä kaikkea hän kutsuu elämäksi.
Tämä jatkuva taistelu ja taisteluvalmius voi helpottaa hiukan ns. uskoon tulemisen kautta. Tällöin ihminen luo itselleen jotain mielikuvituksellista, joka vastaa hänen mieltymyksiään, ja ryhtyy pitämään sitä katoamattomana. Sitä kutsutaan usein 'Jumalaksi'. Kuitenkin samanlaiseen uskovaisuuteen perustuvat myös ne lukemattomat ideologiset, filosofiset ym. koulukunnat, järjestelmät ja puolueet, jotka keskenään kilpailevat. Vaikka monet heistä kieltävät 'Jumalan' olemassaolon, he kuitenkin itse nojaavat vastaavankaltaiseen, vaikkakin eri tavoin määriteltyyn auktoriteettiin. Muutoin he eivät voisi kieltää sen enempää kuin myöntääkään 'Jumalan' olemassaoloa. Yhtälailla uskovaisia olemme siis kaikki me, vielä lukemattomammat ihmiset, joiden suhdetta ympäröivään elämään määräävät mielipiteet, vaikutelmat ja muu opittu tai hypnotisoitu mielipuolisuus.
KOKONAISVALTAINEN MIELI
Näin selvisi, mitä tässä merkitsee uskonnollinen mieli, joka siis pitää hengissä ihmistenkeskistä jatkuvaa sokeutta: kilpailua, joka ilmenee maailmassa lähtien sanaharkoista ja päätyen aina maailmansotiin saakka. Pitkällä tähtäimellä kilpailu kaikissa muodoissaan on yhtä vakava uhka. Kaikilla tasoillaan se erittelee, eristää ja eriarvoistaa ihmisiä.
Kokonaisvaltainen mieli ei tunne kilpailua. Se tuntee ainoastaan tosiasiat, ja siksi se on aina ja iäti vapaa, vahva, valpas ja viaton. Se on terve ja immuuni. Kokonaisvaltainen mieli on itsetuntemuksen tulos. Mieli on silloin palautettu yksinkertaiseen alkutilaansa, luonnontilaansa. Häiriöttömässä totuuden tilassaan se on yhtä kuin valaistunut. Valaistunut mieli on läsnä siellä, missä keho on elävässä todellisuudessaan. Se on palautunut siihen toimenantoon, johon se on luotu: työvälineeksi. Se on palauttanut anastamansa vallan takaisin isännälleen, ja se saattoi tehdä sen vain isäntänsä kutsusta ja käskystä. Ja isäntä saattoi antaa käskyn vasta kun oli herännyt. Isäntä näet oli unessa, josta pystyy heräämään vasta, kun on ymmärtänyt olevansa unessa.
Hiano. Kyllä TÄTÄKIN asiaa näemmä pystyy sanoiksi pukemaan, vaikka itse sen olenkin kokenut hieman vaikeaksi, ja kauan epäröinyt asiasta puhua.
...syväluotaavaa ja vaikuttavaa opetusta löydät Barry Longilta, joka on australialainen elävä mestari. Lue: "Itsetuntemus - Todellinen epätodellisen takana", "Vain pelko kuolee - Kirja vapautumisesta". Suomeksi hänen kirjojaan on julkaistu vain 4/11.
Ja tuhtia on asia.
www.barrylong.com
Ymmärän tai en mutta tuli sellainen olo että pidät kaikkea opittua ajattelua mielipuolisena. On varmasti jotain ei mielipuolista opittua ajattelua. esim. äiti on opettanut että ei saa työtää sukkapuikkoa pistorasiaan. Joku on jo loukannut itsensä siten. Minun ei enää tarvitse itseäni siinä loukata.
No sitten " kokonaisvaltaisen mielen " mahdottomuuteen. Mieli ilman vertailukohtia ei pysty toteamaan olemassaoloaan. Ihmisen on verrattava itseään ja mieltää ympäröivään maailmaan, myös muiden ihmisten mieliin, jotta se pystyisi käsittelemään itseään. Puhdas mieli ilman ulkopuolisia vaikuttimia on sama kuin ei mieltä ollenkaan.
Nämä eivät olleet mitään vastauksia? Kun ei ollut kysymyksiäkään. Nämä olivat vain mielen tuotoksia eli mielikuvia kirjoitetusta tekstistä.
En ehdi nyt enää vastata sinulle. Vastaan viikon päästä. Nyt lomailemaan... :)
> Ymmärän tai en mutta tuli sellainen olo että
> pidät kaikkea opittua ajattelua mielipuolisena.
> On varmasti jotain ei mielipuolista opittua
> ajattelua. esim. äiti on opettanut että ei saa
> työtää sukkapuikkoa pistorasiaan. Joku on jo
> loukannut itsensä siten. Minun ei enää tarvitse
> itseäni siinä loukata.
(Ota myös huomioon, että mielen hallitsemana sinä toisinaan käännät selkäsi selvälle tosiasialle, mikäli tuo totuus ei ole sinulle mieliksi.)
Mielen ongelma ei tietenkään ole oppiminen, vaan ongelma on siinä, että se ei tyydy pelkkään oppimiseen, vaan luo kokemuksistaan ongelmien ja murheen vyyhdin, mikä on täysin tarpeetonta ja luonnotonta. Luonnollinen mieli ei toimi näin, se ei kanna menneisyyden onnettomuutta tai onnellisuutta mukanaan. Eläimen mieli ei toimi niin, eikä myöskään sinun mielesi toiminut niin esimerkiksi syntyessäsi: sinulle ei jäänyt traumoja syntymästäsi, vaikka se on edelleenkin elämäsi traagisin tapahtuma. Et olisi myöhemminkään alkanut tällä tavoin kasaamaan menneisyyden hyödytöntä taakkaa, ellei ulkoinen painostus olisi pikkuhiljaa riistänyt sinulta luonnollista läsnäoloa. Pikkuhiljaa sinut vieroitettiin omasta sisäisestä elämänilostasi ja rakkaudesta, ja sovitettiin tähän ihmisten luomaan maailmaan, jossa ilo ja rakkaus ovat keinotekoisia ja kestämättömiä viihdykkeitä, joiden perässä mielipuolisina juostaan kehdosta hautaan.
Näin sinut vieroitettiin elämästä, todellisuudesta. Ja tästä aiheutui mielen mielipuolisuus, holtittomuus. Kun ihminen tällä tavoin irtaantuu luonnollisesta, sisäisestä tietoisuudestaan, mieli joutuu yksikseen. Tämä on hirvittävä virhe; mieli ei ole tarkoitettu toimimaan yksikseen, mieli on tietoisuuden työväline, ei isäntä. Mutta kun muuta vaihtoehtoa ei ollut, mieli ryhtyi toimimaan yksikseen, työväline otti mestarin hallintaan, peitti mestarilta tietoisuuden valon, mestari vaipui uneen.
Tuo tietoisuuden valo loistaa nykyhetkessä; siispä holtiton mieli välttelee nykyhetkeä, sillä se haluaa pitää valta-asemansa. Se luo mestarin silmien eteen menneisyyden varjon, jotta hän ei näkisi nykyhetkeä kokonaisvaltaisesti. Sitten se keksii tulevaisuuden ja pyrkii toistamaan menneisyyden hyvät puolet siellä. Näin ollen mielen toinen nimi on murhe, sillä se ei voi koskaan olla pitkään tyytyväinen. Todellista täyttymystä se ei voi kokea hetkeäkään. Sen jatkuva heiluriliike nautinnon ja tuskan välillä ei koskaan tavoita iloa tai rakkautta. Vasta heilurin pysähdyttyä voi elämä näyttää todelliset kasvonsa. Mutta kuinka ihminen voisi pysäyttää heilurin, kun hän pelkää, että sellainen tuhoaisi hänet? Ihminen pelkää, että hänen persoonansa tuhoutuu; hän taistelee sen puolesta voimakkaammin kuin oman ruumiillisen hyvinvointinsa puolesta. Hän todellakin taistelee murheensa puolesta! Onko tämä tervettä? Onko tämä luonnollista? Ei. Ihminen elää valveunen sokeudessa, jossa järjen ja tietoisuuden valot saavat vain harvoin pilkahtaa. Ne ovat mieltymysten peitossa.
Todellisuudessa ei ole ongelmia, ei murhetta, ei onnettomuutta; on vain se, mitä tapahtuu, se mikä on, tässä ja nyt. Kun näet asiat juuri sellaisina kuin ne ovat, et löydä mistään ongelmia. Et vaivu murheisiin etkä onnettomuuteen. On vain sinä, mestari omassa tietoisuudessaan, omassa kehossaan, tässä tilanteessa, tässä ja nyt.
Me kaikki olemme mestareita, mutta vain muutamat tällä planeetalla ilmentävät sitä kokonaisvaltaisesti. Vain muutamat ihmiset ovat nykymaailmassa voittaneet mielen hallinnan ja saavuttaneet ihmisen luonnollisen olotilan. Olotilan, joka on läsnäoloa elämän virrassa; rakkauden ja ilon ajattomassa virtauksessa. Yksi näistä elävistä mestareista, opettajista, on australialainen Barry Long. Lämpimästi suosittelen! :)
http://www.barrylong.org
PS. ks. myös http://www.laurisiirala.com/
en tiedä luet tätä vielä...
No tuli tuossa mieleen taas yksi ajatus, mikä sattumalta sopii myös kirjoittamaasi tekstiin. Nimittäin pohtiessani mitä elämä on ilman mitään ulkopuolisia tai keinotekoisia sisäpuolisia tapahtumia, päädyin ratkaisuun, että elämä on puhtaimmillaan todella tylsää, vain kasa kemiallisia reaktioita höystettynä vähäisellä määrällä sähköä. Kun otetaan elämästä pois kaikki merkityksettömät asia kuten kärsimys ja suru, ja myöskin mainitsemasi Barryn elämänä pitämät asiat, rakkaus ja ilo, päästään elämän todellisuuteen. Ihmisen käyttäytymismallit ja tunnetilat ja ajatukset ovat vain mausteita elämälle, kun ne otetaan pois elämä on täydellistä.
Täydellisyydellä on kuitenkin hintansa, elämällä ei ole enää merkitystä täydellisessä olomuodossaan. Tosin on vaikeaa löytää elämän "mausteille" mitään merkitystä, On aivan sama kärsiikö ihminen vai nautiiko tai rakastaako ihminen, lopulta kuitenkin kaikki loppuu eikä elämän onnellisuutta tai kärsimystä palkita tai huomioida mitenkään.
Se missä Barry menee vikaan on se että hän erottaa kärsimyksen elämästä. Ei ole mahdollista iloita jos surua ei ole. Ei ole myöskään mahdollista asettaa rajaa siihen mitä on ilo tai suru, toki ääri päät eroavat toisistaan, mutta rajatapaukset eivät erotu juuri toisistaan. En tiedä itkeäkö vai nauraa... Barryn opetukset rakkaudesta ja ilosta ovat heikkoja myös siinä suhteessa, että samoin perustein kun hän perustelee kärsimyksen luonnottomuutta voidaan myös perustella ilon ja onnellisuuden luonnottomuutta.
Eli yhteenveto: Elämän mielekkyys on kiini, sen tarjonnasta", mitä elämällä on tarjota minulle? hyviä kokemuksia? pahoja kokemuksia? kärsimystä? iloa? kaikki ovat yhtä arvokkaita (jos niillä nyt arvoa on)
Kiitos kommenteistasi! (Vastauksista tulee kyllä aina ilmoitus sähköpostiini.)
Ensinnäkin on selvennettävä, että rakkaus ja ilo eivät ole mitään sellaista, mitä voisi "ottaa pois", sillä ne yksinkertaisesti ovat lähtemättömiä osia siitä, mitä kutsumme elämäksi ja olemiseksi. Ne voi vain peittää, eikä sekään onnistu muutoin kuin peittämällä elävältä olennolta tiedostamiskyky osittain tai kokonaan. Ja juuri näin on tapahtunut ihmisolennon kohdalla; mieli pyrkii peittämään ihmisen tietoisuuden pohjattoman syvyyden jättäen vain pinnan näkyviin. Kuvittele katsovasi pohjattoman syvään kaivoon, joka syvetessään myös laajenee loputtomiin, mutta jonka suuaukosta katsoessasi jokin peittää näkökenttäsi, niin ettei sinulla ole aavistustakaan kaivon syvyydestä ja laajuudesta. Oikeastaan mieli on kuin tuon kaivon kansi, ja se kantaa pelkkää heikkoa muistoa peittämänsä tietoisuuden syvyydestä. Mielen sisältö - vaikkakin valtavan laaja sisältö - koostuu menneisyydestä ja harhakuvista. Näin ollen katsoessasi ympärillesi sinä näet vain menneisyyttä; olet itse luonut merkityksen kaikelle näkemällesi, etkä näin ollen tosiasiassa ymmärrä mitään näkemääsi.
Ihmisen tietoisuus käy tässä universumissa läpi tietynlaisen kehitysprosessin, jossa se laajentuu, avautuu. Nykyinen tietoisuuden kehitysvaihe, tai oikeammin 'tiedostamattomuuden vaihe' loi vaaran sille, että ihminen menettää mielensä hallinnan. "Meidän on nyt noustava kiireesti seuraavalle tietoisuuden tasolle; muutoin hirviöksi paisunut mieli tuhoaa meidät", totesi Eckhart Tolle kirjassaan Läsnäolon voima.
> On aivan sama kärsiikö ihminen vai nauttiiko
> tai rakastaako ihminen, lopulta kuitenkin
> kaikki loppuu eikä elämän onnellisuutta tai
> kärsimystä palkita tai huomioida mitenkään.
Itse asiassa tuo oli mitä todenmukaisin kuvaus siitä, mitä mieli on nykyisessä tilanteessa. Sille on todellakin yhdentekevää, nautitko sinä vai kärsitkö sinä, sillä ainoa todellinen päämäärä sille on pitää itsensä toiminnassa eli "elossa". Se on luonut sinulle persoonallisuus-nimisen naamion, joka tahtoo tulla palkituksi ja huomioiduksi (niin kuin sanoit), mutta ei lopulta koskaan ole tyytyväinen, sillä tyytyväisyys merkitsisi sen "kuolemaa". Mikään todellinen ihmisessä ei kuole, kun persoonallisuus kuolee. Persoonallisuuden kuolemaa seuraa lopulta hiljainen tyytyväisyyden ja pohjattoman rakkauden ja ilon tila, jota sinun tietoisuutesi välittää kaiken tuon sotkun ja epävarmuuden takana. Se vähäinen tietoisuudenpilkahdus, jonka mieli on sinulle säästänyt, muodostaa ajoittaisen kaipuusi johonkin suurempaan, johonkin todellisempaan, johonkin kestävämpään ja täyttymyksellisempään. Mutta mieli ja persoonallisuus pääsevät pian taas etuasemaan.
> Eli yhteenveto: Elämän mielekkyys on kiinni,
> sen tarjonnasta, mitä elämällä on tarjota minulle?
> hyviä kokemuksia? pahoja kokemuksia? kärsimystä?
> iloa? kaikki ovat yhtä arvokkaita (jos niillä nyt arvoa on)
Yhteenvedoksi sinä tarjosit väistämättömän tosiasian, jonka minäkin voin allekirjoittaa yhteenvedoksi. Elämä on onnea ja kärsimystä, mutta: kenelläkään ei ole oikeutta eikä velvollisuutta olla koskaan onneton. Se on epärehellisyyttä, tiedostamisen puutetta. Vain ajattelu voi luoda onnettomuutta. Se tapahtuu, kun luomme todellisuudelle rinnakkaistodellisuuden - ajattelun todellisuuden - ja elämme todellisuutta tuosta kuvitellusta rinnakkaistodellisuudesta käsin. Siinä on kaiken murheen juuri, ja näin ollen kaiken murheen alku on harhakuva.
Se, mistä puhut ilona ja nautintona on todellakin perimmältään vain yksi kärsimyksen muoto. Niin kuin kutituksen aiheuttava hersyvä tunne on tosiasiassa kivun alkumuoto. Niillä ei ole yhteyttä siihen rauhaan, iloon, vapauteen, selkeyteen ja valppauteen, mistä nyt puhun - siihen mitä rakkaus on. Voit ehkä muistaa sen joskus avautuneen sinulle hetkeksi - kuin pilkahduksena jostain sanoinkuvaamattomasta...
Puhut asiaa.
Sitä en heti ymmärtänyt, että ilolla ja nautinnolla ei tarkoiteta yksittäisiä tunnetiloja, vaan nyt puhutaan rakkaudesta. Rakkaus on osaksi pelottava tunne, minä koen sen hallinnan menettämisenä, mutta juuri siitä sinä puhuit aiemmin, mieli puolustaa itseään. Mutta olisiko mahdollista rakastaa, ilman elämän hallinnan menettämistä?
> Mutta olisiko mahdollista rakastaa, ilman
> elämän hallinnan menettämistä?
Tarkoitat siis "rakastumista"? Kun todella rakastun toiseen ihmiseen, universaali rakkaus minussa herää osittain, nim. suhteessa tuohon ihmiseen. Siihen liittyy suuri ilo toisen ihmisen olemassaolosta, ja hänen vapaudestaan. Minä rakastan silloin hänen paikkaansa maailmassa, oli se sitten maantieteellisesti missä tahansa. Tätä on ymmärtääkseni hallittu rakastuminen, johon mieli ajatuksineen ja emootioineen ei vaikuta.
Perimmäinen todellisuus on sitä, että olemme rakkaussuhteessa kaikkeen olemassaolevaan. Tuo luonnollinen, universaali rakkaussuhde on kuitenkin useimmilla ihmisillä tiedostamaton, kuin unen peittämä. Joskus se koko kirkkaudessaan pilkahtaa mieleni lävitse, joskus se avautuu osittain suhteessa johonkin toiseen ihmiseen. Erään tiedostamattoman rakkaussuhteesi voit oivaltaa, kun joku pakottaa sinut minuutiksi veden alle - oivallat hetkeksi rakkaussuhteesi ilmaan, jota hengität. Kun rakastat yhtä ihmistä, sinä koet hänet ikään kuin "tarkeimmäksi maailmassa". Kun rakkaus kokonaisuudessaan avautuu sinussa, sinä koet kaiken olemassaolevan tärkeimmäksi maailmassa.
En tiedä millaisia kokemuksia sinulla on rakastumisen pelottavuudesta ja hallinnan menetyksestä, mutta kyse lienee tosiaan joko mielen oikuista tai siitä, miten jälkeenpäin suhtaudut omaan käyttäytymiseesi rakastuessasi :)
Siteeraanpä tässä lopuksi Barry Longia. "Ihmisen tarpeet ovat alati täyttyviä ja sen vuoksi alati muuttuvia. Kun tarve on täyttynyt, sitä ei enää ole. Sen vuoksi rakkaus sellaisena kuin me sen tunnemme ei koskaan näytä kestävän. Mutta ei rakkaus muutu mihinkään; vain tarve muuttuu." (Itsetuntemus, s. 27) "Rakkauden ymmärtäminen syntyy siitä tiedosta, että olet ei-mitään. Ei-mitään on suurinta puhtautta - ei ajattelemista, ei haluamista, ei kuvittelemista. Olet silloin yhtä hetken ja elämän valtaisan liikkeen kanssa, joten mitään, mikä ei olisi oikein, ei voi tapahtua. Jokainen hetki on täydellinen, ja kaikki mitä tapahtuu on ikuisesti oikeudenmukaista." (s. 77)
Long opastaa tähän puhtaaseen elämän yhteyteen kirjassaan "Meditaatio - Kymmenen askelta hiljaisuuteen". Älä ota tätä tyrkyttämisenä, vaan ainoastaan informoimisena. Barry Long on kaikkien aikojen tehokkaimpia viestinvälittäjiä henkisessä mestarisarjassa :)
> Mutta olisiko mahdollista rakastaa, ilman
> elämän hallinnan menettämistä?
Tarkoitat siis "rakastumista"? Kun todella rakastun toiseen ihmiseen, universaali rakkaus minussa herää osittain, nim. suhteessa tuohon ihmiseen. Siihen liittyy suuri ilo toisen ihmisen olemassaolosta, ja hänen vapaudestaan. Minä rakastan silloin hänen paikkaansa maailmassa, oli se sitten maantieteellisesti missä tahansa. Tätä on ymmärtääkseni hallittu rakastuminen, johon mieli ajatuksineen ja emootioineen ei vaikuta.
Perimmäinen todellisuus on sitä, että olemme rakkaussuhteessa kaikkeen olemassaolevaan. Tuo luonnollinen, universaali rakkaussuhde on kuitenkin useimmilla ihmisillä tiedostamaton, kuin unen peittämä. Joskus se koko kirkkaudessaan pilkahtaa mieleni lävitse, joskus se avautuu osittain suhteessa johonkin toiseen ihmiseen. Erään tiedostamattoman rakkaussuhteesi voit oivaltaa, kun joku pakottaa sinut minuutiksi veden alle - oivallat hetkeksi rakkaussuhteesi ilmaan, jota hengität. Kun rakastat yhtä ihmistä, sinä koet hänet ikään kuin "tarkeimmäksi maailmassa". Kun rakkaus kokonaisuudessaan avautuu sinussa, sinä koet kaiken olemassaolevan tärkeimmäksi maailmassa.
En tiedä millaisia kokemuksia sinulla on rakastumisen pelottavuudesta ja hallinnan menetyksestä, mutta kyse lienee tosiaan joko mielen oikuista tai siitä, miten jälkeenpäin suhtaudut omaan käyttäytymiseesi rakastuessasi :)
Siteeraanpa tässä lopuksi Barry Longia. "Ihmisen tarpeet ovat alati täyttyviä ja sen vuoksi alati muuttuvia. Kun tarve on täyttynyt, sitä ei enää ole. Sen vuoksi rakkaus sellaisena kuin me sen tunnemme ei koskaan näytä kestävän. Mutta ei rakkaus muutu mihinkään; vain tarve muuttuu." (Itsetuntemus, s. 27) "Rakkauden ymmärtäminen syntyy siitä tiedosta, että olet ei-mitään. Ei-mitään on suurinta puhtautta - ei ajattelemista, ei haluamista, ei kuvittelemista. Olet silloin yhtä hetken ja elämän valtaisan liikkeen kanssa, joten mitään, mikä ei olisi oikein, ei voi tapahtua. Jokainen hetki on täydellinen, ja kaikki mitä tapahtuu on ikuisesti oikeudenmukaista." (s. 77)
Long opastaa tähän puhtaaseen elämän yhteyteen kirjassaan "Meditaatio - Kymmenen askelta hiljaisuuteen". Älä ota tätä tyrkyttämisenä, vaan ainoastaan informoimisena. Barry Long on kaikkien aikojen tehokkaimpia viestinvälittäjiä henkisessä mestarisarjassa :)
kepeää kielisoppaa.
Tulella ja tulikivillä oheistettujen
laittomien uhkauksien ohessa on
miellyttävää kokea sana-tunnemodulaattorini
tekevän mielihyvää rekisteröiviä kvalitatiivisia
vaikutelmia kaksoisjakautuneen kirjoitetun
kielen ilmentyminä.
Itsekin uskon itsen ilmentyvän itsenäni
vaikka itse häivyn epäitsekkäästi itsen tieltä
tullakseni taas itse itsekseni.
Eikä tarvitse edes puhua itsekseni.