Mitä nykyajan filosofit sanovat Jeesuksesta?

ollut uskovainen, hän oli humanisti.

Filosofia ei käsittele Jumalaa, koska sillä ei ole mitään tekemistä filosofian kanssa, vaikka aikaisemmin historiassa filosofeilla olikin tapana selittää ratkaisemattomat ongelmat Jumalalla.

Kristinusko osana hellenististä kulttuuripiiriä:


Professori Lars Aejmelaeus on pitänyt tutkielmaseminaareita apostolisista isistä. Loppuvuodesta 2000 hän julkaisi monografian Paavalin argumentaatiosta Toisen korittilaiskirjeen luvuissa 10-13: Schwachheit als Waffe. Aejmelaeus analysoi Paavalin ajatuksenjuoksia ja tutkii erilaisia yrityksiä hahmottaa ”Kyynelkirjeen” sisältöä ja taustaa. Paavalin heikkous paljastuu evankeliumia ja Paavalin apostolinvirkaa tukevaksi asiaksi. Tutkimus liittyy keskeisesti Paavalin teologian, kristologian ja antropologian tutkimukseen. Aejmelaeus on myös julkaissut tekstikirjan kristinuskon synnystä, joka on suunnattu laajalle yleisölle, ja jota käytetään yliopisto-opetuksessa.

TT Jarmo Kiilunen pyrkii tutkimaan Marcus Aureliuksen Mietiskelyjen ja UT:n ajatusmaailman yhteisiä piirteitä. Hän lähtee liikkeelle Aureliuksen teoksesta eikä Uudesta testamentista ja keskittyy kahteen Aureliuksen kolmesta pääteemasta – ”intohimon kurinalaisuuteen” ja ”toiminnan kurinalaisuuteen”, jotka ovat osa keisarin stoalaista ajattelutapaa. Nimenomaan nämä teemat ovat lupaavimmat UT:hen vertaamisen kannalta.

TT Erkki Koskenniemi tutkii antiikin ihmekertomuksia. Perinteisesti on katsottu kreikkalais-roomalaisen kulttuurin vaikuttaneen suuresti juutalaiseen ja kristilliseen ihmekertomusperinteeseen, mutta Koskenniemen tutkimus Vanhan testamentin ihmeidentekijöistä osoittaa, että juutalaisilla oli myös voimakas oma ihmekertomusperinne. Vaikka hellenistinen ympäristö vaikutti siihen jossain määrin, siinä oli kuitenkin myös selkeitä omaleimasia piirteitä, jotka pitäisi ottaa huomioon myös Uuden testamentin ihmekertomuksia tutkittaessa ja tulkittaessa.

TT Heikki Sariola on mukana tutkimusryhmässä tutkimassa 4. Makkabilaiskirjaa. Hän ei ole kuitenkaan voinut työnsä vuoksi viime aikoina aktiivisesti osallistua ryhmän toimintaan.

TT Outi Leppä sai tohtorinarvonsa joulukuussa 2000 väitöskirjallaan The Making of Colossians. Hän tutkii Kolossalaiskirjettä lause lauseelta ja on sitä mieltä, että kirjeen kirjoitti Paavalin oppilas, joka käytti hyväkseen Paavalin aitoja kirjeitä. Näin ollen hänen työnsä valaisee myös varhaiskristillistä pseudepigrafiailmiötä. Hän jatkaa nyt työtään Kolossalaiskirjeen parissa tutkien syvällisemmin ideologisia aiheita ja tutkien kirjettä osana erilaisten varhaiskristillisten ryhmien välistä kiistelyä. Hänen mukaansa kirjeessä vastustettava ”filosofia” ei ole ”harhaoppi” kuten monet tutkijat väittävät, vaan se edustaa aasialaista kristillisyyttä, jonka piirissä Ilmestyskirja on syntynyt. Tutkimus osoittaa, että ensimmäisen vuosisadan lopussa varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen uskonto vaan se koostui – erilaisten juutalaisten ja hellenisisten vaikutuksen vuoksi – erilaisista ryhmistä, joiden välillä on vastakkainasettelujakin.

Niko Huttunen tutkii ”lain” käsitettä Paavalilla ja Epiktetoksella. Vaikka Paavalin lakikäsitystä usein pidetään juutalaisesta perinteestä nousevana, se heijastaa myös kreikkalaista ajatusmaailmaa, ja erityisesti kreikkalaista populaarifilosofiaa. Huttunen vertailee Paavalia ja Epiktetosta, jotka molemmat olivat samat hellenistisen yhteiskunnan jäseniä, ja selvittää samalla Paavalin ajattelun yhteyksiä hellenistiseen filosofiaan. Paavalin lakinäkemyksellä on Epiktetoksen ja kreikkalaisen maailman kanssa enemmän yhteistä kuin aikaisemmin on ajateltu. Huttusen tutkimus valmistui vuonna 2002.

Heikki Leppä on sitämieltä, että yleisen näkemyksen vastaisesti Luukas tunsi ainakin joitakin Paavalin kirjeistä ja käyttä ainakin Galatalaiskirjettä kirjoittaessaan Apostolien tekoja. Jos tämä näkemys on oikea, sillä tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset Luukas-tutkimukseen. Kehittyvät kristinuskon piti vastata ongelmaan siitä, pitikö pakanakristittyjen noudattaa juutalaista lakia. Galatalaiskirjeessä Paavali sekä kuvaa asiasta syntynyttä riitaa että perustelee omaa näkemystään. Paavali oli eri mieltä Pietarin kanssa Antiokiassa, mutta hänen todellinen vastustajansa oli Jaakob. Myöhemmin nikolaiitat ja Marcion olivat samoilla linjoilla Paavalin kanssa, kun taas ebioniitit seurasivat Jaakobia. Luukas pyrkii lieventämään jännitteitä esittämällä Paavalin juutalaisille tavoille uskollisena ja antaen Jaakobin ehdottaa kompromissiä, ns. apostolista dekreettiä, jonka varhainen katolinen kirkko hyväksyi. Luukas käytti Galatalaiskirjettä lähteenään, mutta käyttää sitä hyvin vapaasti, ja tarkoituksella pyrki kirjoittamaan Paavalin elämäntarinan uusiksi. Lepän väitöskirja tullaan luovuttamaan tarkastettavaksi loppuvuodesta 2001.

Fredrik Lindgård aikoo viimeistellä työnsä syksyn 2001 aikana. Väitöskirjassaan nimeltä Appearance and Reality. Apostolic Credibility in Adversities (2 Cor 4:16-5:10) hän yrittää ymmärtää Paavalin ajatuskulkuja tekstin kontekstin näkökulmasta, päinvastoin kuin useimmat tutkijat jotka pitävät perikooppia dogmaattisena syrjähyppynä eskatologiaan. Lindgård kuitenkin tulkitsee perikoopin syntyneen Paavalin halusta esiintyä uskottavana ja vilpittömänä apostolina vastustajistaan huolimatta. Hän ei esittele dogmeja vaan puhuu sisäisistä motivaatioista. Katkelmassa on myös yhteyksiä platonistiseen dualistiseen terminologiaan.

Anni Pesonen (”Luukas, syntisten ystävä”) analysoi Luukkaan perikooppeja, joissa Luukas esiintyy syntisten ystävänä ja puolustajana. Hän tutkii erityisesti Luukkaan ns. erityismateriaalia, josta tutkijat ovat olleet erimielisiä – toiset löytävät sen takaa yhtenäisen kirjallisen lähteen (K. Paffenroth), toiset taas pitävät kaikkea Luukkaan oman luovan mielen tuotteena (M. Goulder). Pesonen käyttää ”syntis-kertomuksia” esimerkkitapauksena ja käyttää niitä tutkiessaan hyväksi kansanperinteen ja antiikin historiografian tutkimusta. Näin hänen työnsä, joka valmistunee vuonna 2003, valaisee sekä Luukkaan työtä antiikin kirjallisuusperinteen kannalta, että asenteita ”syntisiä” kohtaan varhaiskristillisyydessä.

Juhana Torkki, joka on äskettän aloittanut jatkotutkimuksensa, vertailee Apostolien tekojen ja Ensimmäisen Kleemensin kirjeen hellenistisiä piirteitä. Kesällä 2001 hän alkoi kirjoittaa artikkelia Areopagi-kohtauksesta (Apt. 17:16-34); artikkeli perustuu hänen pro gradu –työhönsä, joka on kiinteä osa myös hänen tulevaa väitöskirjaansa. Väitöskirja valmistuu mahdollisesti vuoden 2005 aikana, ja täyttää projektissa tärkeän aukon: se on ensimmäinen laaja tutkimus apostolisista isistä huippuyksikön piirissä.

Look out,look out,mine eyes!Oh,how many seas round about me,what dawning human future!
And above me-what rosy red stillness!What un-
clouded silence!



Anti-Islam


..........................The End................

600 luvulla eKr. ilmaantui erityisesti Kreikassa filosofeja, jotka pohtivat maailman ja aineen syntyä. Ensimmäisiä tunnettuja maailmankaikkeuden selitystä pohtineita filosofeja olivat Thales Miletolainen (suunnilleen 585 eKr.), Anaksimandros ( 555 eKr. tienoilla), Anaksimenes (535 eKr.) ja Herakleitos (500 eKr.). He hylkäsivät kaiken yliluonnollisen ja perustivat teoriansa siihen mitä kokivat ja näkivät itse. He eivät tehneet kuitenkaan systemaattisia kokeita.


Democritos Leukippos (478 eKr.) esitti ensimmäisen atomiteorian, vaikka kunnia tästä on usein annettu hänen oppilaalleen Demokritokselle (460-370 eKr.), koska Leukippoksen omat kirjoitukset ovat hävinneet. Heidän selityksensä mukaan aine koostui pienistä jakamattomista hiukkasista atomeista (kreik. atomon = jakamaton).

Epikuros kannatti Leukippoksen ja Demokritoksen atomiteoriaa. Hänen mukaansa aine on ikuista ja liike on kaikkien tapahtumien syy. Aristoteles hylkäsi tämän näkemyksen.

Aristoteles (384-322 eKr.) hylkäsi kokeet ja luotti päättelyyn. Hän myös hylkäsi tähän asti vallinneen mystiikan luonnonfilosofiasta. Aristoteles loi käsitteet logiikka, fysiikka ja metafysiikka. Logiikka oli merkittävin hänen tuotoksistaan fysiikan kannalta. Aristoteleen vuoksi fysiikka eriytyi luonnonfilosofiasta erilliseksi tieteeksi. Aristoteleen koulusta (=lukeieon ) ovat kehittyneet nykyiset lukiomme ja lyseomme.

Aristarkhos (n. 320-250 eKr) oli ensimmäinen joka esitti ajatuksenaan, että maa kiertää aurinkoa. Aristarkhos yritti määrätä myös auringon ja kuun etäisyyden. Vaikka tulos oli kovin epätarkka, oli se kuitenkin ensimmäinen yritys.

1600-luvulla poltettiin roviolla ja vangittiin filosofeja ja tiedemiehiä kristinuskon ja varsinkin katolisen kirkon toimesta. Katolinen kirkko vaati kansaa pysymään uskollisena Aristotelesin maakeskeiselle filosofialle ( maa on kaiken keskus ).

Aurinkokeskeisyys ja maakeskeisyys saattoivat tieteellisen ajattelun "sisäiseen kriisiin". Aristoteleen lisäksi maakeskeisen näkemyksen puolesta puhuivat mm. Eudoksos (408 - 355 eKr.), Hipparkhos (190 -120 eKr.) ja Klaudios Ptolemaios (138 - 180 eKr.)

Kirkko loi 1000-luvulla kokonaisvaltaisen oppijärjestelmän Skolastiikan, jossa erityisesti Aristoteleen opit ja Ptolemaioksen maakeskeinen järjestelmä olivat keskeisiä. Opista poikkeavia tiedemiehiä vainottiin, vangittiin ja tapettiin.

Eräät tiedemiehistä ja filosofeista uskalsivat kritisoida kirkon oppeja ja luoda pohjaa kokeelliselle fysiikalle. Näitä rohkeita olivat esim. Robert Grosseteste sekä William Ockham, jonka oppilaita olivat kuuluisat tutkijat Nicolaus Copernicus ja Galileo Galilei.

Mm. Giordano Bruno hylkäsi kirkon opettaman Aristoteleen ja Ptolemaioksen maakeskeisen järjestelmän. Hän esitti ajatuksenaan, että "niin kuin maa kiertää aurinkoa, niin tuhannet muut maailmat kiertävät tuhansia muita aurinkoja". Hänet(kin) poltettiin vääräoppisena roviolla.

Pihlström valitteli taannoin ettei filosofeja
kiinnosta uskonnonfilosofia.
Johtuneeko siitä, ettei teologien ulkopuolelta
juurikaan löydy uskovaisia.
Toisaalta uskonnonfilosofiaa on melkoisen
ansiokkaasti käsitelty jo teologian piirissä
eli jos kiinnostaa niin löytyy kyllä
paljonkin hyvää aihetta käsittelevää kirjallisuutta.

...jos löydät haluamastasi aiheesta tietoja.

http://www.netn.fi/