Pieni n. 5-vuotias poika istuu vanhempiensa välissä kirkonpenkissä ja yrittää olla hiljaa. Hänen on vaikea istua paikallaan.
Takarivistä ei näy mitään, joku valkokaapuinen mies seisoo ylhäällä pöntössä ja höpöttää. Se on kuulemma pappi, ja puhuu vähän samalla tapaa kuin päiväkerhon tädit. On rippijuhla, arvokas tilaisuus, on levottomalle pikkumiehelle päntätty aamulla kotona moneen kertaan. Ja onhan siitä selvänä todisteena joustamattomat suorat housut, (tylsän värisetkin, ei ole batmanverskojen voittanutta), valkea kauluspaita, (jonka napittaminen oli tuskan takana) ja lisäksi (tyttömäiseltä tuntuva) koristus kaulassa. Joku rusetti, joka kuulemma näyttää söpöltä.
Ikuisuudenmittainen tunti on jo kulunut, on noustu seisomaan, istuttu taas, noustu seisomaan ja istuttu. Laulettu, toistettu perässä. Tädistä, rippujuhlan päähenkilöstä, ei ole näkynyt vilaustakaan sen jälkeen kun hän ristiä kantaen käveli kirkon punaisella matolla peitettyä keskikäytävää eteen muiden valkokaapuisten kanssa. Haukotuttaa. Pappi papattaa. Takapuolen alla on hyrrä.
Yhtäkkiä pappi sanoo jotain, kaikki hiljenevät, ja pikkumies kääntyy äitinsä puoleen silmät loistaen ja sanoo kirkkaalla toiveikkaalla äänellä 'Onks meillä eväät mukana?!'
--
Pikkumies oli exäni poika. Seurakunnan päiväkerhossa kohokohtana hänellä oli aina eväiden syöminen. Ilmeisesti pappi puhui jotain elämän eväistä (yllättävää, en kuunnellut) rippikoululaisille, kun pojan mieleen tuli eväshetki. Pettymys oli suuri, kun en kaivanut voileipiä esiin.
--
Kahta samanlaista lapsuutta ei ole. Ei kahta samanlaista elämää, eikä kahta samanlaista ymmärrystä. Oma lapsuuteni ei ollut ruusuilla tanssimista, joskaan ei kovin surullinenkaan. Joistakin asioista olen hyvin kiitollinen, jotkut olisin mieluusti jättänyt kokematta. Vanhempiani voin kiittää siitä, että ainakin jompikumpi heistä oli enenmmän tai vähemmän aina läsnä. Pesästä lentäessäni minulla oli myös jonkinlaiset eväät elämälle. Nyt kun ajattelen aikaa taaksepäin, huomaan, etteivät pelkästään vanhempani minua evästäneet. Osansa tekivät niin mummi, pappat, mamma kuin tädit ja sedätkin. Erityisesti mammaa, isäni äitiä, olen viime vuosina kaivannut paljon, sillä samantyyppisenä ihmisenä hänellä olisi ollut minulle varmasti eväitä annettavaksi myös aikuisiällä. Mamma istutti minuun rakkauden puutarhaan. Sitä en silloin vielä tajunnut, mutta nyt vuosien päästä yhteys on selvä.
Minkälaisia elämän eväitä sinulle on mukaan annettu? Kuka niitä on antanut? Otitko vastaan heti, vai panitko ensin vastaan?
Takarivistä ei näy mitään, joku valkokaapuinen mies seisoo ylhäällä pöntössä ja höpöttää. Se on kuulemma pappi, ja puhuu vähän samalla tapaa kuin päiväkerhon tädit. On rippijuhla, arvokas tilaisuus, on levottomalle pikkumiehelle päntätty aamulla kotona moneen kertaan. Ja onhan siitä selvänä todisteena joustamattomat suorat housut, (tylsän värisetkin, ei ole batmanverskojen voittanutta), valkea kauluspaita, (jonka napittaminen oli tuskan takana) ja lisäksi (tyttömäiseltä tuntuva) koristus kaulassa. Joku rusetti, joka kuulemma näyttää söpöltä.
Ikuisuudenmittainen tunti on jo kulunut, on noustu seisomaan, istuttu taas, noustu seisomaan ja istuttu. Laulettu, toistettu perässä. Tädistä, rippujuhlan päähenkilöstä, ei ole näkynyt vilaustakaan sen jälkeen kun hän ristiä kantaen käveli kirkon punaisella matolla peitettyä keskikäytävää eteen muiden valkokaapuisten kanssa. Haukotuttaa. Pappi papattaa. Takapuolen alla on hyrrä.
Yhtäkkiä pappi sanoo jotain, kaikki hiljenevät, ja pikkumies kääntyy äitinsä puoleen silmät loistaen ja sanoo kirkkaalla toiveikkaalla äänellä 'Onks meillä eväät mukana?!'
--
Pikkumies oli exäni poika. Seurakunnan päiväkerhossa kohokohtana hänellä oli aina eväiden syöminen. Ilmeisesti pappi puhui jotain elämän eväistä (yllättävää, en kuunnellut) rippikoululaisille, kun pojan mieleen tuli eväshetki. Pettymys oli suuri, kun en kaivanut voileipiä esiin.
--
Kahta samanlaista lapsuutta ei ole. Ei kahta samanlaista elämää, eikä kahta samanlaista ymmärrystä. Oma lapsuuteni ei ollut ruusuilla tanssimista, joskaan ei kovin surullinenkaan. Joistakin asioista olen hyvin kiitollinen, jotkut olisin mieluusti jättänyt kokematta. Vanhempiani voin kiittää siitä, että ainakin jompikumpi heistä oli enenmmän tai vähemmän aina läsnä. Pesästä lentäessäni minulla oli myös jonkinlaiset eväät elämälle. Nyt kun ajattelen aikaa taaksepäin, huomaan, etteivät pelkästään vanhempani minua evästäneet. Osansa tekivät niin mummi, pappat, mamma kuin tädit ja sedätkin. Erityisesti mammaa, isäni äitiä, olen viime vuosina kaivannut paljon, sillä samantyyppisenä ihmisenä hänellä olisi ollut minulle varmasti eväitä annettavaksi myös aikuisiällä. Mamma istutti minuun rakkauden puutarhaan. Sitä en silloin vielä tajunnut, mutta nyt vuosien päästä yhteys on selvä.
Minkälaisia elämän eväitä sinulle on mukaan annettu? Kuka niitä on antanut? Otitko vastaan heti, vai panitko ensin vastaan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
kirkonpenkillä minunkaan lapsuudessa,vaikka mikäs siinä ja mikä sen estäisi:)
Lapsuuden muistot tuovat aina hyvän mielen,josko ne huonot eivät paina tätä päivää.
Eihän se ruusuilla tanssimista ollut.
Sain kuitenkin elää lapsuutta ja sen vapaudentunteen koen olevan jonkinlaista elämän evästä tänäkin päivänä.
Meidän talossa asui paljon lapsia,joten aika ei tullut pitkäksi.Leikittiin kaikki klassikot läpi.
Aikuisetkin olivat siinä arjessa ja touhuissa pitkälti läsnä.
Vietin myös paljon aikaa aikuisten seurassa ja uskon,että evästä tuli mukaan joka kerralta.
En ollut kapinallinen nuori,joten ei tarvinnut paiskata annettuja eväitä roskikseen,temperamenttinen kylläkin:)
Äitiä olen kaivannut tuekseni ja turvakseni monta kertaa,koska hän kuoli ennen täysikäisyyttäni.Äidiltä sain parhaat eväät elämään suhtautumiseen ja olisin niitä halunnut äidin kanssa jakaa näin vanhempanakin.
eväät ens kerralla kirkkoon? Meillä on sen verran rempseä pappi täällä kunnassa nyt, että se ei varmaan panis pahakseen, vaikka vetäisis lapsille popcorntötteröt käteen :D *köh.. no joo..*
Mulla on äidin kanssa aina ollu jotenkin vaikeeta. Murkkuikä ei ollu paha, mut sinä aikana mulle kyllä muotoutui niin erilainen maailmankuva uskomuksineen, että äidin kanssa pitää oikein olla tarkkana mihin keskusteluun ryhtyy. Voin kyllä sanoa, että osa äidin eväistä on pantu kaappiin ja unohdettu sinne. Siellä on varmaan paljon hyvää, mutta ne on jotenkin sellaisissa kääreissä, ettei niihin huvita koskea. Isä on aina ollut minulle vähän etäinen, saattaa johtua siitä, että oli paljon poissa kun olin lapsi. Isovanhemmat nukkuivat kaikki pois kun olin vähän toisella kymmenellä.
Ei paha eväs ollenkaan, tuo vapaudentunne :) Ja vielä hienompaa, että miellät sen evääksi. Ite olen vähän joutunut 'poisoppimaan' evääksi annettua saavuttaakseni jonkinlaisen vapaudentunteen.
pappi saarnassaan-ei yksin leivästä kohtaa mulkaista toisella silmällä teihin päin:D
Äitisuhde voi olla hyvinkin hämähäkinseittiä.
Läheisin suhde ja riippuvaisuudesta syntynyt.
Jos tässä suhteessa käydään oikeassa olemisen taistelua,se saattaa olla vaikeaa.
Lapsi on rakkaudessaan niin kaikenottava ja ero äidin mielipiteisiin saattaa käydä elämäntyöstä.
olen kotoa mukaani saanut. Osa eväspaketeista on siirretty suoraan syrjään, osa otettu käyttöön hetimiten. Kotoa opin työnteon ja vastuunkantamisen, suuren perheen vanhemmasta päästä olevana jäsenenä oli opittava myös jakamaan, ottamaan huomioon toiset sekä huolehtimaan pienemmistä, ja näkemään se omenan toinenkin puoli.
Tiukka uskonnollisuus opetti kapinamieltä ja taitoa tehdä ihan omia ratkaisuja jotka eivät välttämättä olleet yksi yhteen toisten toiveiden kanssa.
Ainakin yhtäpaljon kuin vanhemmiltani, niin sisaruksiltani sain eväitä elämään.
sisarukset varmaan oppii sitä 'pärjäämistä' eri tavoin kuin nuoremmat. Mulla on kaks nuorempaa siskoa, ja nyt jäin oikein miettimään millaisia eväitä olisin heiltä saanut...
En ole kovinkaan tiiviisti tekemisissä heidän kanssaan, toisinaan, varsinkin toisen kohdalla se joskus vähän harmittaakin. Sitä ei oikein tunne sisartaan aikuisena, kun muistaa vaan ne lapsuusajat, jolloin enempi oltiin saman katon alla. Pitäisi ikäänkuin tutustua uudestaan. Hmm.. siinäpä sitten soveltaisi tavallaan elämänohjetta, evästä, jonka isomummini toisti vähän väliä: Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Noita eväsfraaseja on varmaan ennenvanhaan jaettu enemmän kuin nykyään. Voin mielessäni nähdä jonkun vaarin veistämässä lelua pojanpojalleen ja siinä samalla 'elämän totuuksia' nassikalle jutellen :)
opettivat yhteishenkeä meillä, meitä on neljätoista lasta kahdenkymmenen vuoden sisällä syntyneitä. Meillä venhemmilla lapsilla oli jokaisella "nimikkosisarus" nuoremmista lapsista joka oli vastuullamme, eihän äiti ehtinyt millään jokapaikkaan. Kyllä siinä solidaarisuus kasvoi väkisinkin.:) Oma nimikkosisareni oli itseäni seitsemän vuotta nuorempi, niinpä kymmenvuotiaana olin kolmivuotiaan keinoemo. Siinämielessä mukavaa aikaa oli lapsuus että oli leikkikavereita omasta perheestä, ei tarvinnut tuntea yksinäisyyttä. Toisaalta sitä kaipasi yksityisyyttä jossain vaiheessa vähän isompanan.
Saman yhteishengen huomasin omista lapsistani,(3) vaikka olisivat juuri äsken tapelleet niin että talo tömisi, niin kun meni jotakut vähän komentamaan,niin tappelupukarit liittoutuivat yhteen välittömästi :D
suurperheiden Toimivuutta. Niissä tuntuu jotenkin olevan juuri se toisten huomioonottaminen ja yhteen hiileen puhaltaminen melkein kuin itsestäänselvyys. Vaikka olihan se meilläkin itsestäänselvyys, että minä koulun jälkeen ulkoilutin 11 vuotta nuoremman siskoni käyden siinä samalla kaupassa jne.
Näitä kahta omaa kun tässä seuraa.. kyllä niistäkin huomaa, miten sisaruskateus äkkiä muuttuu sisarusrakkaudeksi jonkin ulkoisen 'uhatessa'. Kai se veri on vettä sakeampaa.
Mun 11v tyttöä kyllä välillä pitää jopa ihan hillitä 6-vuotiaan pikkuveljensä 'kaitsemisessa'. Tyttö on luonteeltaan sellainen vastuunottaja (esim. koululuokassaan) ja hyvin itsenäinen toimissaan. Toisinaan on ihan pakko muistuttaa, kuka on perheen pää :D
Toi nimikkosisarus kuulosti herttaiselta :)
ku mä en osaa vastata tuohon yhtään mitään!!!!!Sainkohan mä sit mitään eväitä..Salaisuuksia ainakin,jotka saattavat jäädä ikuisiksi arvoituksiksi...
Kirjoitit muutes Maynna, ton lopputekstin nii nätisti...
Toivottavasti ei raskaita.
On muuten yllättävän vaikeaa, kun yrittää ajatella, mitä mistäkin on evääksi saanut. Luulen, ettei sitä itse edes aina tajua, miten paljon joku ihminen tai jonkun kanssa vietetty hetki on voinut elämään vaikuttaa. Läheisten kanssa vieteyistä monista hetkistä ja sanotuista sanoista on tosi vaikea keksisä mitään sellaista, jonka voisi 'irrottaa' ja määritellä evääksi, elämänohjeeksi. Melkein jokainen kanssakyminen kyllä varmaan antaa jotain, ja ne sitten sekoittuvat keskenään ja muokkaavat ihmistä.
Kyllä sinäkin eväitä olet saanut. Ja siitä päätellen, mitä sinua palstalta tunnen, ihan hyviäkin eväitä :)
on tullut,niin kyllä ne on kaikki äidiltä saatuja..Tarkemmin eilen kun mietin,niin häneltä olen saanut monta hyvää elämänohjetta..
Harmi se,että kun hän itse oli niin hyvänsydämminen,niin liki narsisti ihminen teki hänen elämästään niin vaikeaa...