Rekisteröidy

Ilmoitukset

Ladataan…

    Näytä kaikki

    Vuosipäivä

    Enoni tappoi itsensä 5.12.1998.
    Siitä tulee nyt sitten 9 vuotta. hän oli minulle kuin toinen isä. Ikävä on vieläkin ihan kamala ja tuntuu kuin olo ei ikinä helpottaisi..
    Sairastuin itse vakavaan masennukseen tuon jälkeen ja sitä jatkuu edelleen ja siitä alkoi elämäni "musta" kausi..
    Tiedän paljon tuosta illasta, mitä suurinpiirtein on tapahtunut jne, mutta silti on olemassa kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksia.. Näihin voi vastata vaan leski, jonka hän jätti taakseen.
    Olen jutellut tämän lesken tyttären kanssa ja hän sanoo, että äitinsä on valmis puhumaan siitä. Itku siinä ihan varmasti tulisi, mutta puhumaan pystyy.
    Itse en kuitenkaan ole valmis ottamaan aihetta esille. En vielä. 9 vuotta jo. eikä vieläkään pysty....... kuinka kauan kestää..

    Miksi asia on minulle vielä niiiin arka ja kamala, etten pysty, kun heidän perhe on jo päässyt yli suurimmasta kamaluudesta......?

    Mitä teen asian kanssa, vaivaako se minua loppuelämäni...?

    Ei jaksa enää herätä yöllä itkien ikäväänsä..
    1394
    Äänestä

    Muut lukivat myös

    Vastaukset 1

    Vanhimmat

    Jos suru on vielä 9 vuoden jälkeen samanlaista, on varmasti psykiatrille asiaa. Kannattais jo hakea apua.

    Äänestä

    Odottaa vastausta

    Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.

    Luetuimmat keskustelut

    Kommentoi aloitusta

    lähestyy... kirjoitti:

    Enoni tappoi itsensä 5.12.1998.
    Siitä tulee nyt sitten 9 vuotta. hän oli minulle kuin toinen isä. Ikävä on vieläkin ihan kamala ja tuntuu kuin olo ei ikinä helpottaisi..
    Sairastuin itse vakavaan masennukseen tuon jälkeen ja sitä jatkuu edelleen ja siitä alkoi elämäni "musta" kausi..
    Tiedän paljon tuosta illasta, mitä suurinpiirtein on tapahtunut jne, mutta silti on olemassa kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksia.. Näihin voi vastata vaan leski, jonka hän jätti taakseen.
    Olen jutellut tämän lesken tyttären kanssa ja hän sanoo, että äitinsä on valmis puhumaan siitä. Itku siinä ihan varmasti tulisi, mutta puhumaan pystyy.
    Itse en kuitenkaan ole valmis ottamaan aihetta esille. En vielä. 9 vuotta jo. eikä vieläkään pysty....... kuinka kauan kestää..

    Miksi asia on minulle vielä niiiin arka ja kamala, etten pysty, kun heidän perhe on jo päässyt yli suurimmasta kamaluudesta......?

    Mitä teen asian kanssa, vaivaako se minua loppuelämäni...?

    Ei jaksa enää herätä yöllä itkien ikäväänsä..

    Anonyymi
    5000

    Ilmoita asiaton sisältö

    • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

    • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

    • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

    • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

    • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

    • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

    Jaa keskustelu