Todella usein näkee armeijaa ja sotimista puolusteltavan sillä ajatuksella, että kyseessä on sama asia kuin itse kunkin lähimpien ihmisten puolustaminen. "Etkö puolusta äitiäsi, jos ryöstäjä käy hänen kimppuunsa" jne.
Tämä perustelu armeijalle ja sotimiselle on todella kaukaa haettu ja keinotekoinen.
Sodassa ei kukaan puolusta konkreettisesti lähimmäisiään. He ovat satojen kilometrien päässä taistelualueelta (naisistahan tässä suojelusönkötyksessä yleensä puhutaan). Yksittäisen varusmiehen tekemiset ja tekemättä jättämiset taistelussa eivät vaikuta mitään heidän turvallisuuteensa.
Ainoa järkevä tapa oikeasti ja konkreettisesti suojella lähimmäisiään on viedä heidät turvaan hyvissä ajoin, mahdollisimman kauas sotivasta maasta - ja mennä itse mukana. Näin he eivät joudu suremaan sinua, kuollutta tai vammautunutta poikaansa/miestään/veljeään. Ainoastaan elävänä ja terveenä voit puolustaa läheisiäsi. Jos makaat jossain itäkarjalaisessa ojassa suolet pihalle ammuttuina, sinusta ei ole mitään hyötyä heille, etkä voi heitä puolustaa. Vain surua ja murhetta he joutuvat silloin kestämään.
Vielä naurettavampi "lähimmäisten puolustus"-selitys on silloin, kun kyseessä on rauhanajan armeija. Tuskinpa kukaan koskaan on joutunut hakatuksi tai tapetuksi sen seurauksena, että parikymppinen sälli ei mene armeijaan moppaamaan tupaa ja huutamaan metsässä "laukaus, laukaus" puunoksa kädessään "aseena".
Jos läheisiään haluaa puolustaa, on kasarmin moppaamisen sijasta paljon hyödyllisempää mennä töihin tienaamaan rahaa, tai opiskelemaan, tai viettää laatuaikaa läheistensä seurassa. Monessa maassa, jossa ei ole asevelvollisuutta, väkivaltaluvut ovat Suomea alhaisemmat, eli läheisten suojelu onnistuu armeijaa käymättä paremmin kuin täällä.
Miksi sitten tätä läheisten puolustamisasiaa pidetään esillä. Onko niin, että vaatimus tappaa, kuolla tai vammautua keinotekoisten valtionrajojen ja upseerien "sotilaskunnian" puolesta ei olekaan tarpeeksi suuri motivaatiotekijä lähteä sotaan? Kukaan ei tosiasiassa olekaan valmis sokeutumaan isänmaan puolesta rauhanaikana, taikka kuolemaan tuskallisesti myrkkykaasuun sota-aikana? Siksi on jouduttu armeijan ja sotimisen perusteeksi kehittämään höpötys läheisten suojelemisesta.
Itse olen valmis puolustamaan läheisiäni väkivaltaa käyttäen jos on pakko. En kuitenkaan laske läheisikseni presidenttiä, varuskunnan komentajaa, alikersantti Näppynaamaa enkä pohjoiskarjalaisessa metsässä kulkevaa Suomen valtion rajaviivaa.
Tämä perustelu armeijalle ja sotimiselle on todella kaukaa haettu ja keinotekoinen.
Sodassa ei kukaan puolusta konkreettisesti lähimmäisiään. He ovat satojen kilometrien päässä taistelualueelta (naisistahan tässä suojelusönkötyksessä yleensä puhutaan). Yksittäisen varusmiehen tekemiset ja tekemättä jättämiset taistelussa eivät vaikuta mitään heidän turvallisuuteensa.
Ainoa järkevä tapa oikeasti ja konkreettisesti suojella lähimmäisiään on viedä heidät turvaan hyvissä ajoin, mahdollisimman kauas sotivasta maasta - ja mennä itse mukana. Näin he eivät joudu suremaan sinua, kuollutta tai vammautunutta poikaansa/miestään/veljeään. Ainoastaan elävänä ja terveenä voit puolustaa läheisiäsi. Jos makaat jossain itäkarjalaisessa ojassa suolet pihalle ammuttuina, sinusta ei ole mitään hyötyä heille, etkä voi heitä puolustaa. Vain surua ja murhetta he joutuvat silloin kestämään.
Vielä naurettavampi "lähimmäisten puolustus"-selitys on silloin, kun kyseessä on rauhanajan armeija. Tuskinpa kukaan koskaan on joutunut hakatuksi tai tapetuksi sen seurauksena, että parikymppinen sälli ei mene armeijaan moppaamaan tupaa ja huutamaan metsässä "laukaus, laukaus" puunoksa kädessään "aseena".
Jos läheisiään haluaa puolustaa, on kasarmin moppaamisen sijasta paljon hyödyllisempää mennä töihin tienaamaan rahaa, tai opiskelemaan, tai viettää laatuaikaa läheistensä seurassa. Monessa maassa, jossa ei ole asevelvollisuutta, väkivaltaluvut ovat Suomea alhaisemmat, eli läheisten suojelu onnistuu armeijaa käymättä paremmin kuin täällä.
Miksi sitten tätä läheisten puolustamisasiaa pidetään esillä. Onko niin, että vaatimus tappaa, kuolla tai vammautua keinotekoisten valtionrajojen ja upseerien "sotilaskunnian" puolesta ei olekaan tarpeeksi suuri motivaatiotekijä lähteä sotaan? Kukaan ei tosiasiassa olekaan valmis sokeutumaan isänmaan puolesta rauhanaikana, taikka kuolemaan tuskallisesti myrkkykaasuun sota-aikana? Siksi on jouduttu armeijan ja sotimisen perusteeksi kehittämään höpötys läheisten suojelemisesta.
Itse olen valmis puolustamaan läheisiäni väkivaltaa käyttäen jos on pakko. En kuitenkaan laske läheisikseni presidenttiä, varuskunnan komentajaa, alikersantti Näppynaamaa enkä pohjoiskarjalaisessa metsässä kulkevaa Suomen valtion rajaviivaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
vaan yllyttää vihollista pommittamaan kaupunkeja.
Se pommittaa joka tapauksessa joten parempi tehdä se mahdollisimman vaikeaksi hänen kannalta.
Tai luovuttaa suoraa niin niitä ei pommiteta ollenkaan. Sitten aloittaa irakin tyylinen sissi sota ja pommittaa itse omia kohteita tuhoten miehittäjiä.