Masennus. Voisi kai sanoa, että kyseessä on yksi suomalaisten kansantauti. Itsemurhatilastotkin Euroopan kärkitasoa.
Olisin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitänne ja näkemyksiänne masennuksesta. Kyseessä on yleinen sairaus, mutta useimmiten siitä vaietaan ja pelätään esim. että leimataan hulluksi samantien.
1. Uskotko masennuksen olevan demoninen?
2. Miten tulisi taistella masennusta vastaan? Vastaukseksi ei kelpaa ainoastaan: rukoilla tai ylistää jumalaa ... mieluiten jakeita raamatusta, websivuja tai kirjoja.
3. Uskotko lääkkeiden auttavan? Vai oletko mieluiten ilman lääkitystä.
4. Kärsiikö kukaan masennuksesta juuri nyt?
5. Onko kellään todistusta, jonka haluaisi jakaa muiden kanssa?
Kysymyksen kopioitu ja käännetty suomen kielelle crosswalk.com sivulta. Aihe on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja toivon, että siitä saataisiin tälläkin palstalla mielenkiintoinen keskustelu aikaan.
Olisin kiinnostunut kuulemaan mielipiteitänne ja näkemyksiänne masennuksesta. Kyseessä on yleinen sairaus, mutta useimmiten siitä vaietaan ja pelätään esim. että leimataan hulluksi samantien.
1. Uskotko masennuksen olevan demoninen?
2. Miten tulisi taistella masennusta vastaan? Vastaukseksi ei kelpaa ainoastaan: rukoilla tai ylistää jumalaa ... mieluiten jakeita raamatusta, websivuja tai kirjoja.
3. Uskotko lääkkeiden auttavan? Vai oletko mieluiten ilman lääkitystä.
4. Kärsiikö kukaan masennuksesta juuri nyt?
5. Onko kellään todistusta, jonka haluaisi jakaa muiden kanssa?
Kysymyksen kopioitu ja käännetty suomen kielelle crosswalk.com sivulta. Aihe on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja toivon, että siitä saataisiin tälläkin palstalla mielenkiintoinen keskustelu aikaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Heti vastaan.
1.En usko masennuksen olevan millään lailla demoninen. Se on sairaus, jossa on todettu olevan aivojen välittäjäaineenvaihdunnan kanssa häiriöitä.
Erikseen on ns. alakuloisuus ja apaattisuus.
Sairaanloinen masennus on sairaus.Ja masennusta sairastava kyllä tietää milloin on kyse sairaasta masennuksesta milloin vain mielialan laskusta.
2.Masennusta vastaan tulisi taistella niin,
että masennuksen hyväksyy yhtenä normaaleista sairauksista kuten esim.sokeritaudin.
Mikäli tuo sairaus pääsee yllättämään on hyvä hakeutua ammattiauttajan puoleen.
Noitatohtoreita kannattaa henkisesti lyödyn kartaa.
3.Tietenkin sitä olisi ilman lääkitystä, mutta on masennuksia, jotka vaativat jatkuvaa lääkitystä, kuten serotoniiniaineenvaihdunnan häiriöt. Siten itse tuskaisuuteen ja pahimpaan masennuskauteen voi olla hyvänä apuna rauhoittavat, muuten saattaa helposti poiketa lääkitsemään tuota masennustaan herra alkoholilla ja siitä ei masentunut mieli tykkää.
Mutta kuten sanoin, krooninen masennus, kuten esim.serotiniiniaineevaihdunnan häiriö vaatii jossain tapauksissa jopa elinikäistä lääkehoitoa.
(Itselläni takan yli kaksikymmentä vuotta lukuunottamatta raskausaikaani , jolloin kuvittelin sairauden häipyneen vaan lapsen synnyttyä iski masennus taas,,,,apua)
4. Kärsin masennuksesta sikäli, että jollen saa päivittäistä serotoniini annostani vajoan todennäköisesti sairaalloiseen masennukseen.
En ole nyt kokeillut enkä haluaisi edes kokeilla miten käy. Se paranemis proseesi kestää aina sen verran pitkään.
Eikä tuon yhden napin heittämisestä naamariin joka aamu ole kellekään mitään haittaa ollut. Ei minulle ei ympäristölle, siitä ei kukaan kärsi, mutta siitä kärsisi jos masennus saisi yliotteen.
5. Se elävä todistus on, että olen hyväksynyt masennuksen osana minuun kuuluvaa elämää.Ilman masennustani en olisi ikinä kasvanut niin inhimilliseski ihmiseksi kuin nyt olen. En varmasti tajuaisi heikompia vaan ajattelisin, että on uskon puutetta mikäli ei saa aikaiseksi jotain.
Olen todistanut masentuneena kelpaavani Jumalalle aivan sellaisenaan. Enää en rukoile , että minä paranisin vaan, että saisin lopulta iänkaikkisen elämän. Jokin syy Jumalalla on , että hän on antanut minulle tämän sairauden.
Ehkä hän haluaa minun avulla osoittaa muille masentuneille, että toivoa on ja masentuneilla on oikeus kaikissa tapauksissa ihmisarvoiseen elämään ja muiden arvostukseen.
Olen käsittänyt, että Jumala rakastaa minua niin paljon, että olen kärsimyksistäni ja sairaudestani huolimatta ollut koko ajan hänen hellässä hoidossaan. Armo on paistanut niin hyvinä kuin huomoina päivinä.
Huonoina päivinä sain häneltä tukea masennukseen ja nyt hyvinä päivinä olen saanut kiitoksen mielen. Kiitän jokaisesta päivästä, jonka olen saanut elää. Ne mustaakin mustemmat päivät eivät olleet turhia.
Lisäksi haluan todistaa sen, että Jumala on niin voimallinen ja viisas, että on antanut nykyajan lääketieteen kehittää lääkeitä sairauksiin, joita on pidetty jo iät ja ajat paholaisen työnä.
Itse olen itselleni todiste Jumalan työstä masentuneessa ihmisessä.
"Minä rakastan, sillä hän rakasti minua ensin"
Tsemppiä kaikille masennuksesta kärsiville;))
Jostain löytyy varmasti apu!!!!!!!!!!!!!!!
Kaunis kiitos hienosta ja rohkaisevasta kirjoituksesta.
Ehkäpä tuo kirjoitus saa nyt monet suhtautumaan mielenhäiriöihin hieman eritavalla, eli näkevät ne sairauksina siinä missä muutkin sairaudet.
Rukousvastaus Jumalalta on tullut juuri siinä, että tulet toimeen sairautesi kanssa. Jos itse sen hyväksyt ja Jumala hyväksyy, miksi pitäsi rukoilla paranemista.
Siinä näkyy oikeanlainen paraneminen, että osaa katsoa sairautensa olevan myös siunaukseksi ja kiittää elämää vaikka se välillä olisikin tummien pilvien takana.
Niinhän se useasti on, että vasta omakohtainen kokemus auttaa ihmistä näkemään asiat niinkuin ne on, ei "oppi" ja "luulo".
Sinulle on totisesti Jumala puhunut.
Siunausta elämääsi.
Ohessa toivotan kaikkea hyvää hoitsu niminerkille
Kannanottoni asiaan on se, että masennus on kaiketi melko luonnollinen tapa reagoida pettymyksiin. Kuitenkin kroonisemman masennuksen pohajalla on kai ihmisen omanarvontunuteen katoaminen/ häilyminen.
Ihmisen kaksi perustarvetta on rakastaa ja olla rakastettu. jos tunnet olevasi rakastettu tunnet olevasi Arvokas. Ajattelen, että masennuksen aiheuttaa se, ettei koe olevansa rakastettu. On ehkä menettänyt ihmisen rakkauden esim. (parisuhteet) tai ei ehkä lapsuudessaankaan ole saanut riittävää määrää rakkautta, eikä sen kautta tuntenut itseään arvokkaaksi. Jos oman arvon tunne ei kehity, miten voi rakastaa itseääkään?
Kristillisestä näkökulmasta Jumalan rakkaus voi todella saada aikaan ihmeitä masennuksenkin suhteen. Jos tietää ja tajuaa oman Arvonsa Jumalan silmissä voi sitä kautta oppia arvostamaan ja rakastamaan itseään. Se ei ehkä tapahdu hetkessä. Se voi olla pitkä prosessi sillä tiellä, että oppii näkemään, ettei oma henkilökothatinen arvoni riipu siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat eikä edes siitä, mitä itse itsestäni ajattelen. Minun arvoni määrittelee se, miten Jumala näkee minut. Arvomme Jumalan edessä ei ole riippuvainen synneistämme, menneisyydestämme, heikkoudestamme, kokemuksistamme.Raamatussa on niin kauniita kuvauksia tästä esim Jesajan kirjassa. Kristuksen kuolema todistaa miten paljon Jumala laittoi edetämme likoon.
Kiitos toivotuksista.
Sinun näkökulmasi masennukseen on se,että se on ihmisen tapa reagoida pettymyksiin.
Voihan sen noinkin sanoa.Pettymys eli järkytys/shokki aiheuttaa aivoissa aineenvaihduntahäiriön. Joskus tuo aineenvaihduntahäiriö on ihan ns. neorologinen eli sisäsyntyinen. Ei tarvita ns. syytä kun masennus puhkeaa se vain on siellä taustalla ja jokin hyvin pieni vastoinkäyminen puhkaiseen tuon tunteen suhteettomaksi.
Puhun siis sairaudesta nimeltä masennus. En suinkaan siitä epätoivon tunteesta ja kaiken tarkoituksettomana näkemisestä, mikä on "normaalia" masentuneisuutta.
Monia skitsofreniankin sairauksia pidetään tunne-elämän häiriöinä. Näin ei kuitenkaan aina ole.
Alttius mielen sairaudelle on jo siellä geeneissä ja "otollisen" hetken tullen se puhkeaa. Monilla tuo sairaus puhkeaa esimerkiksi murrosiässä, kun hormoonitoiminta antaa muutenkin kropalle ja psyykelle työtä.
Sairaalloisen masennuksen ja tavallisen masennuksen erottaa kyllä jokainen joka on kokenut tuon sairaalloisen masennuksen. Siinä ei enää ole kipeänä mieli vaan koko kroppaan sattuu.
Hengitys on vaikeaa, sydän hakkaa, vapisee , tärisee, on levoton olo, pala kurkussa, jos kääntää päätä tuntuu että koko pää irtoaa, siinä on yhdistettynä nuo kaikki psykosomaattiset vaivat. Ihminen on siis aivan rikki niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Jopa itkeminen ei onnistu. Ei ole mitään tuntemuksia vain mahdoton paha möykky jossain sisällä josta ei pääse irti.
Olen kuvannut joskus masennustilaa sanoin "maanpäällinen helvetti" eli jos helvetti on olemassa se ei voi olla pahempi paikka kun masentuneen ihmisen mieli, siis sen pahempaa ei voi olla. Edes mikään fyysinen kipu ei tunne niin pahalta.
En enää edes uskalla lähteä kokeilemaan jäätä kepillä eli sitä onnistuisiko elämä jo ilman tuota serotoniiniä. Jostain syystä jos sen saanti lopetetaan mieli alkaa reagoimaan sairaasti.
En näe siihen mitään syytä eikä ole nähneet minua hoitaneet lääkäritkään. Minulla on tällainen vamma tai sairaus nimeltä sisäsyntyinenmasennus ja tätä ei korjata terapialla eikä millään muulla hoidolla kuin tuolla serotoniinillä.
Olen itse tämän jo hyväksynyt ja se on osa elämääni. Perheeni myös on hyväksynyt sen, että äiti aina nappaa yhden "hullun pillerin" aamusella.
Ulospäin elän ja vaikutan aivan normaalilta ihmiseltä. Herkkyyden päivien pituuksien ja valoisuuden suhteen olen huomannut. Samaten kuu vaikuttaa mielialaani.
Lisäksi olen hyvin allerginen. Saan monista ruuista ja kukinnoista nykyään jopa mullasta allergisia reaktioita. Kasvot aivan läikikkäät, silmät turvoksissa ja vuotaa, jatkuva nuha. Ei tämä ole aina niin kivaa. Mutta tämän kanssa on elettevä. Tuohon allergiaan syön myös pahimpina siitepölyaikoina lääkettä. Pakko ottaa antihistamiinia tai sitä kutinaa ja nuhaa ei kestä erkkikään.
Jossain vaiheesa otti pannuun kun minä raukka reppanan olin aina kipeänä, mutta nykyään olen oppinut hyväksymään tämän heikommuuteni ja yllätys yllätys enää nuo vaivat eivät tunnukaan niin kovilta ja pahoilta mutta todellisia ne ovat edelleen.
Se, että olen saanut mielen, että hyväksyn itse itseni on mielestäni juuri sitä suurta Jumalan työtä. Hän on vastannut rukouksiini näin, antamalla minulle voimia hyväksyä tämä sairaus. Ei niin, että hän olisi parantanut minut.Tai on hän oikeastaan parantanut minut hyväksymään sairauteni.
Mieheni kanssa juuri puhuin miten kristillisestä näkökulmasta katsoen kaikki sairaudet ja vammat katsotaan pahan aiheuttamiksi. Pyritään rukoilemaan parantumista. Ei hyväksymistä.
Jokainen jolla on jokin sairaus varsinkin mielen sairaus luokitellaan heti riivaajasta tulleeksi ja uskolla parannettavaksi. Onko se sitten sitä kristillisyyden puhtautta, että ei haluta joukkoon sairaita tai vammaisia, sillä heidän kauttaan voitaisiin nähdä, että Jumala "ei toimi". Ja kuitenkin juuri näiden sairaiden ja vammaisten kautta Jumala toimii ja Hänen rakkautensa pääsee esille. Siinä missä ihminen ei hyväksy sairautta tai vammaa Jumala hyväksyy ja rakastaa tällaistakin ihmistä.
--------------
"Kannanottoni asiaan on se, että masennus on kaiketi melko luonnollinen tapa reagoida pettymyksiin. Kuitenkin kroonisemman masennuksen pohajalla on kai ihmisen omanarvontunuteen katoaminen/ häilyminen"
Oma kannaottoni;
Masennus on luonnollinen tapa reagoida, se on totta.
Mutta kroonisen eli sisäsyntyisen masennuksen pohjalla ei ole ihmisen omanarvon tunteiden katoaminen tai häilyminen. Siinä on pohjalla geneettinen taipumus. Herkempi järjestelmä kuin "normaaleilla" ihmisillä.
Mutta tästä saa aina ja uudelleen pitää pitkiä palopuheita , eikä siltikään ymmärretä mistä on kysymys. Olen siis todennut, että olen hiljaa koko masennuksestani. Nappaan pillerin aamusella.
Ja olen kuin muutkin. Näin ei tule tuomitsijoita eikä syyttäjiä.
Jumala on antanut minulle luvan olla tällainen.Hän ei ole halunnut parantaa minua eli poistaa sairauttani .
Haluan toteutta Jumalan tahtoa, tälläkin on jokin tarkoitus, mutta mikä?
En ehkä ihmisenä olisi näin valmis kuin nyt olen ilman sairauttani.
En tarkoita, että olisin valmis vaan tarkoitan , että olen paljon valmiimpi kuin mitä olisin ilman näitä koettelemuksia.
Sairauteni on siis minulle jonkinlainen siunaus.
Kirjoituksesi oli mielenkiintoinen ja valaiseva. En halua tuomita enkä syyttää, enkä missään tapauksessa puhua pahoista hengistä tässä yhteydesä.
Niin, tarkoitin lähinnä lievempää masennustilaa. josta itselläni on jossakin määrin kokemusta. Jäin miettmään vaan sitä, voisiko lievät masennuskohtaukset johtaa ajan mittaan krooniseen tautiin vai onko kyseessä kaksi eri asiaa ts. onkohan niillä mitään tekemistä keskenään?
Toivon sinulle siunattua ja hyvää kesää!
Olet siis kokenut itsekin masennustilan.
Nähtävästi et tarvinut lääkitystä etkä hoitoa.
"Lievemmät" masennustilat eli taipumus ns. alakuloisuuteen ei suinkaan tarkoita, että jonkakin päivänä iskisi tuo sairaalloinen masennus
päälle. Ns. normaali masennus on ihan tervettä ja se kuuluu ihmiselämään ja se "puhdistaa" varmastikin sitä sisintä.
Monethan puhuvat nykyaikana angstista, elämä on vain tarkoituksetonta ja mustaa.
Ehkäpä lievemmissäkin masennuksissa on jonkin asteinen aineenvaihdunnan häiriä aivoissa, mutta uskon , että jos masennuksesta on päässyt aiemminkin yli ei se enää missään vaiheessa lyö sairaaloista masennusta päälle.
Luonto kyllä hoitaa itsekin nuo aineenvaihdunnan pienet muutokset, esim. nuorempana kun olin "masentunut" minulle tuli hirveä himo banaaneihin. Ne sisältävät juuri tuota serotoniiniä. Toinen asia mikä saa ns. käpyrauhasen aktivoitua on valo.
Auringonvalo tai talvella solarium.
Kannattaa kokeilla jos on tunne, että mieli olisi hieman maassa.
Jotkin asiat, esim. alkoholin käyttö "masennuksen" hoitoon saattaa puhkaista tuon sairaalloisen masennuksen. Siksipä kai
alkoholia ei suositelle lainkaan alakuloisuuteen, sillä se kaiketi hidastaa juuri tuon serotoniinin tuotantoa.
Monet alkoholistithan kärsivät masennuksesta.
Mutta ei varmastikkaan, jos ei ole jo tullut tuo sairaus ei se iskekkään.
Paras apu noissa tiloissa on rukous ja luottamus Jumalaan.
Kaikkea hyvää sinulle Mari ja Jumalan siunausta elämääsi, rakkautesi Jumalaan varmasti pitää sinut "kassassa" ole huoleti.
Rakkautta ja tsemppiä;)))
..KIITOS, hyvä ihminen, pelastit minut kertakaikkiaan....olen etsinyt ja kysellyt vähän sieltä täältä "kohtalotovereita" ja nyt luin kirjoituksesi ja sain ymmärrystä, rohkaisua ja toivoa ja tunteen, että joku jakaa kokemukseni!
Olen syönyt Zoloftia nyt toukokuusta lähtien, kun vihdoin viimein tunnistin ja hyväksyin tämän sairauden itsessäni. Uskon vakaasti, että tämä on minulla "kemiallista", fyysistä, koska olen kymmenisen vuotta hoitanut itseäni itseapuryhmässä (AA) ja uskonut ja rukoillut, löytänyt armon ja rauhan, ehdottoman rakkaudenkin, levännyt Herrassa, ja s i l t i, vaikka miten "hyvin" olisi mieleni ollut tasapainossa ja asiat hyvin/huonosti, niin fyysiset oireet kiusasivat; outoja kipuja jäsenissä ja kasvoilla, tiheää virtsaamisen tarvetta, vilunväristyksiä, vatsakipua...yllättäviä ahdistuneisuuskohtauksia,
pelkotiloja, jotka kestivät "mukavasti" viikon verran ennen kuukautisia.
Nämä kaiki oireet hävisivät lääkkeen myötä.
Mainitsen lisäksi, että nuorena aikuisena
käytin alkoholia masennuslääkkenä (tämän oivalsin myöhemmin, raitistuttuani 14 vuotta sitten)ja tämä vaurioitti varmasti lisää..
Minulle on ollut vaikeata hyväksyä "menoa siitä mistä aita on matalin" ts. lääkkeiden käyttöä.
Olisin halunnut olla ehdottoman rehellinen ja oma itseni Jumalan ja ihmisten edessä..mutta miksi koin Jumalan sitten niin armottomaksi, etten suonut itselleni lääkettä, joka helpottaisi oloani, antaisi minulle paremman mahdollisuuden
toimia ja elää perheessä ja ihmisten seurassa, keskittyä vastaanottamaan ja antamaan rakkautta?
Onneksi järki ja oma halu parantua pääsivät tähän väärän Jumalakuvani ja "uskollisuuteni" väliin.
En tiedä, luetko koskaan tätä kirjoitustani, mutta
halusin jokatapauksessa kiittää ja tervehtiä sinua, "kohtalotoveriani"!
Hyvää kesää kaikille!