Kun läheinen kuolee niin hellittääkö suru koskaan...? Entä muisteleeko usein edesmennyttä ihmistä? Palaako elämä koskaan entiselleen menetyksen jälkeen? anteeksi kun kysyn tämmöistä...
Elämä & kuolema
adasfsdgfhghg
81132
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
itselläni ei ainakaan ole helittänyt, eikä edes tuska sisällä ole lieventynyt.
Kun kysyit palaako elämä enää koskaan entiselleen?, niin olen yrittänyt itsekkin miettiä asiaa ja olen päätynyt siihen että en tule saamaan mtn entistä takaisin eikä mikään ole enää entisellään, eikä koskaan enää voi tullakkaan olemaan, on vain pakko yrittää jaksaa eteenpäin ja rakentaa uusi elämä sitten kun siihen pystyy, minä en ole vielä pystynyt ja tunnen etten tule koskaan pystymään mutten saa enää entistäkään elämää takaisin.no missä sitä sitten ollaan, noniinpä jossain rajamailla vissiin. ei ole vielä selvinnyt..
voi ei.. otan osaa menetykseesi :'( voin vain kuvitella kuin pahalta sinusta tuntuu... voimia sinulle.
..tiedän sen että jos hän vielä ajattelee jotain niin ei varmasti enää haluaisi minun tuntevan näin suurta tuskaa edelleen ja kaipuuta, mutta ongelmani olikin kriisipalveluissa kun ramppasin että en usko että hän ajattelee enää mtn ja että ei hän tiedä enää olemassa olostani eikä mistään että kaikki on nollaantunut,en tiedä,enkä tule varmaan koskaan tietämäänkään. Sitä minäkin yritän toivoa että saisin koottua uuden elämän mutta tuntuu että se on vielä pitkässä korressa vaan aina päivä lähempänä, vaan en tiedä miksi nuin kirjoitin"aina päivää lähempänä" koska en oikeasti ajattele nuin. Jos jotain ajattelen on että kaikki on mennyt, ajattelen että elämäni OLI palapeli joka kertyi paloista nyt yksi pala on poissa miten saan enää koskaan samanlaiseksi elämän en saakkaan enkä pysty sitä hyväksymään olen loppu elämän rikkinäinen enkä halua enää ketää siihen palan tilalle enkä elämään. Tämä tuntuu niin raksaalta vaan jotkut ajattelevat tietty että itse teen kun en vain unohda, no se onkin helpommmin sanottu kuin tehty. En vain käsitä, ehkä minun ei ole tarkoituskaan...Kiitos sinulle viestistäsi kuitenkin..
En tiedä kuinka kauan sinun rakkaan poismenosta on.Minun enkelini lähti vuosi sitten.
Ei minunkaan elämäni palaa entiselleen, ei se voi, koska kukaan ei voi täyttää toisen paikkaa.
Suru taas muuttuu joka päivä hiukan eri suuntaan .Minulle on ollut apua siitä että kirjoitan , koska asia edistyy niin hitaasti sitä ei tahdo muuten huomata että on niitä hyviäkin päiviä olemassa.
se että on hyvä päivä ei tarkoita että rakastaa ja kaipaa poismennyttä vähemmän.
Minulle oli vaikinta antaa itselleni lupaa olla surematta joka päivä , joka sekuntti.
Minulla on jo ollut hyviä hetkiä. Mutta poikani on silti joka päivä mielessäni. On raskasta kulkea surun kanssa käsi kädessä, mutta sen kanssa on opittava elämään.
Menetin rakkaan ihmisen jo monta vuotta sitten. Luulin, että olen selvinnyt siitä ja jatkanut elämääni eteenpäin. Nyt vielä 15 vuoden jälkeenkin kannan sydämessäni suurta surua ja kaipuuta, ikävää ja tuskaa. Päällisin puolin päivät kuluu hyvin, välillä todellakin tuntuu, että aika parantaa ainakin osan kipeästä sydämestä, mutta sitten ne tulee taas... Ne, tuskaiset, kipeät, ikävää huutavat tunteet. Pelkään niitä, en halua käydä niitä jatkuvasti läpi ja tuntea niitä uudelleen ja uudelleen. Siihen riittää pienikin juttu, esine, sana, kysymys... Ja taas tulvii ja tulvii.... Minun rakkaani oli veljeni. Ainoa, rakas veljeni, jota kaipaan suunnattomasti, vaikka olenkin jatkanut elämääni eteenpäin. Olen perustanut perheen ja saanut ihanan aviomiehen. Kaikki on siis hyvin. Silti suru, kaipaus, ikävä on ja pysyy.
elämä osaa olla sitten julmaa :( kuinka paljon olette joutuneetkaan kärsimään... toivon teidän kaikkien puolesta että pian taas elämä hymyilisi. kaikille voimia
--itse menetin avopuolisoni, oltiin rakennettu kumpikin mielessämme mitä haluamme ja jonkin verran ääneenkin ja miettitty että meistä tulee se meidän perhe,kuinka olikaan hän menehtyi liikenneonnettomuudessa, ja yhtäkkiä kaikki olikin ohi ja millään silloin suunitellulla ei ollut enää mtn järkeä eikä toivoa kaikki oli aivan turhaa ja lopussa, se on kuin sormen napautus ja kaikki on ohi, juu elämä on julmaa, en oikein edes ole vielä käsittänytkää koko julmuutta tuskin sitäkään tulen käsittämään, tuskan kanssa on vain yritettävä elää vaikka kuinka olisi rikkinäinen. Kuulee vain ympärillä kuin ihmiset puhuvat aloita alusta ota uusi rakenna uusi elämä uuden miehen kanssa,miten sen tehdän kulunut on kohta vuosi ja en voisi kuvitella että tekisin tätä hänelle vaikka tiedän että hän ei enää ajattele mtn mutta silti tunnen pahaa oloa kokoajatuksesta. Ja kaupungilla ei pysty olemaan tai tulee niin ahdistava olo kun näkee perheitä ja kyyhkyläisiä jotka ovat niin kiinni toisissaan tekisi mieli sanoa että elkää pitäkö tuota itsestäänselvyytenä nauttikaa vielä toisistanne ja olkaa kaikki aika yhdessä koskaan ei tiedä kuinka tai milloin teille käyn samanlailla kuin minulle ja monelle monelle muulle, sen tiedän etten ole ainut enkä ensimmäinen enkä varsinkaan viimeinen tämän kokenut, vaan tunne ei tunnu helpottavan siitä huolimatta, mutta lämminkiitos ketjun aloittajalle ajatuksesta jatkaa,,ehkä kaukaisesssa elämässä voin jonkin askeleen ottaa edes eteenpäin,kiitos sinulle
mä oon menettänyt veljeni kolme kuukautta sitten. Raskasta aikaa on ja tule olemaan pitkään. Tukea ei muista ihmisistä oikein tahdo saada. Ihmiset pelkää tulla keskustelemaan ja muutenkin käytös välttelevää. Surunhan pitäisi olla yhdistävä tekijä, minun mielestä eroittava. Mulla on lapsi ja aviomies ja työpaikka. Kaikki asiat kuitenkin suht hyvin. Elämä ja sen arvot on menneet uusiksi. Helppoa ei tule olemaan varmaan koskaan.