miksi?

Hei. Otan osaa. Mutta muista ette saa syyttää itseänne! ette missään nimessä! se oli hänen oma päätös ja hänelle oli helpotus kuolla. Hän ei halunnut teidän jäävän suremaan mutta hänen oli niin paha olla täällä että sitten tappoi itsensä!
luota minuun jooko? hänellä on nyt hyvä olla.
Hän rakastaa teitä yhä. Tiedän miltä hänestä tuntuu koska itse olen aikeissa lähteä oman käsien kautta pian, kun uskallan. En tahdo kenenkään jäävän suremaan enkä voi sille mitään että se on ainoa oikea ratkaisu..muista vielä se että HÄNELLÄ EI OLLUT MUUTA MAHDOLLISUUTTA KUIN ITSEMURHA JA MUISTA ETTÄ HÄN EI HALUNNUT TEILLE SURUA! HÄN OLI VAIN NIIN UMPIKUJASSA! VOIMIA SINULLE JA PERHEELLESI.

2566 kirjoitti:

Hei. Otan osaa. Mutta muista ette saa syyttää itseänne! ette missään nimessä! se oli hänen oma päätös ja hänelle oli helpotus kuolla. Hän ei halunnut teidän jäävän suremaan mutta hänen oli niin paha olla täällä että sitten tappoi itsensä!
luota minuun jooko? hänellä on nyt hyvä olla.
Hän rakastaa teitä yhä. Tiedän miltä hänestä tuntuu koska itse olen aikeissa lähteä oman käsien kautta pian, kun uskallan. En tahdo kenenkään jäävän suremaan enkä voi sille mitään että se on ainoa oikea ratkaisu..muista vielä se että HÄNELLÄ EI OLLUT MUUTA MAHDOLLISUUTTA KUIN ITSEMURHA JA MUISTA ETTÄ HÄN EI HALUNNUT TEILLE SURUA! HÄN OLI VAIN NIIN UMPIKUJASSA! VOIMIA SINULLE JA PERHEELLESI.

Kiitos tuestanne! Mutta veljeni oli vielä nuori jolla olisi ollut elämä edessä.. vasta 20-vuotias :( minua itkettää niin paljon,niin paljon.. minä olen vasta 15.. en ole vielä edes uskaltanut valokuvia katsella,kuin muuten pelkään musertuvani täysin.. unta saan n.2h per yö ja se on vähän se. Minua harmittaa se,että hän peitteli tunteensa niin hyvin,jos hän olisi kertonut meille niin me oltaisiin autettu häntä,se näytti oikeasti siltä että hän nauttisi jälleen elämästä,hän hymyili,nauroi,piti hauskaa jne. Tämmöistä tuskaa en toivo kenenkään kokevan,tämä on niin suurta helvettiä! Itse en hyväksy hänen päätöstä lainkaan,mutta veljeni takia koitan,huom koitan ymmärtää,vaikka vaikeaa niin vaikeaa se onkin. Mikä sinulla on sitten niin vaikeaa,että lähtisit pois täältä? Eikö nykypäivänä kukaan nauti elämästä? Vaikeita aikoja jokainen kokee,mutta ihminen on tehty kestämään asiat ja selviytymään niistä. Kiitos kaikille vastanneille,olette hyviä ihmisiä.

lolbo kirjoitti:

Kiitos tuestanne! Mutta veljeni oli vielä nuori jolla olisi ollut elämä edessä.. vasta 20-vuotias :( minua itkettää niin paljon,niin paljon.. minä olen vasta 15.. en ole vielä edes uskaltanut valokuvia katsella,kuin muuten pelkään musertuvani täysin.. unta saan n.2h per yö ja se on vähän se. Minua harmittaa se,että hän peitteli tunteensa niin hyvin,jos hän olisi kertonut meille niin me oltaisiin autettu häntä,se näytti oikeasti siltä että hän nauttisi jälleen elämästä,hän hymyili,nauroi,piti hauskaa jne. Tämmöistä tuskaa en toivo kenenkään kokevan,tämä on niin suurta helvettiä! Itse en hyväksy hänen päätöstä lainkaan,mutta veljeni takia koitan,huom koitan ymmärtää,vaikka vaikeaa niin vaikeaa se onkin. Mikä sinulla on sitten niin vaikeaa,että lähtisit pois täältä? Eikö nykypäivänä kukaan nauti elämästä? Vaikeita aikoja jokainen kokee,mutta ihminen on tehty kestämään asiat ja selviytymään niistä. Kiitos kaikille vastanneille,olette hyviä ihmisiä.

Terve Lolbo. Kiitos että vastasit viestiini.
Tiedän kuinka vaikeaa sinulla ja perheelläsi on, suurinta mahdollisinta voimaa teille!
Olen myös 20vuotias mies. Tiedän miltä veljestäsi tuntui, olen aivan samassa tilassa. Pari kolme kuukautta sitten puhuin itsemurhasta parille kaverille ja perheelleni että ajattelin tehdä sen.
olivat huolissaan tilastani, mutta olen esittänyt nyt iloista ja elämänhaluista nuorta josta ei uskoisi että on masentunut. Nyt luulevat minulla olevan kaikki hyvin vaikka peitän kaiken pahanolon olemalla iloinen. Sitten kun pian itselleni teen jotain eivät olisi uskoneet koska olin niin iloinen.
En haluaisi että minua surtaisi, niin halusi veljesikin, ei mitään pahaa surua teille! haluaisin lähtä täältä yksin ongelmieni kanssa että minua ei jäätäisi suremaan.

Tuntuu todella oudolta puhua täällä henkilölle jonka veli lähti juuri elämästä, siksi oudolta koska pian minun siskoni 17v olisi täällä samassa tilassa kuin sinä kirjoittamassa samaa kuin sinä että miksi hän päätyi siihen itsemurhaan.

Kellään ei ole aavistustakaan että mitä pian teen, se tulee kaikille pahana yllätyksenä.

Minulla on todella huono olla, koska en tahtoisi että minua surtaisiin. Ja siksi pahaolo koska tiedän täysin veljesi olon jonka hän nyt siirsi teihin, ja jonka pahan olon siirrän itsestäni muille..

Muista ikuisesti, veljesi rakastaa teitä, hän haluaa että hänen tekonsa annetaan anteeksi ja ettei häntä surtaisi liikaa..

Kysyit että miksi minulla on vaikeaa että lähtisin pois? yksinkertaisesti ja lyhesti sanottuna MAINE.
Olen menettänyt kokokylän kaverit parilla humalatappelulla jota en edes tarkoittanut, anteeksi en voi pyytää kaikilta koska en edes tiedä mihin jotkut ovat muuttaneet, en edes tiedä kaikkien etunimeä jotka näkivät tappeluni muistavat minua kusipäänä jota en edes ole.

Kirjoita jos on asiaa vastaan varmasti!
muista että olen täysin samassa olotilassa, jopa samassa iässä kuin veljesi että voit kysyä minulta jotain jos on mielessä sinulla!

Koeta oppia hyväksymään veljesi teko, ja että se oli hänen omapäätöksensä.
Jos saan kysyä kysymyksen jota et ehkä haluaisi kuulla mutta kuinka veljesi sen teki ja jättikö mitään viestiä?

VOIMIA PERHEELLESI!!!

2566 kirjoitti:

Terve Lolbo. Kiitos että vastasit viestiini.
Tiedän kuinka vaikeaa sinulla ja perheelläsi on, suurinta mahdollisinta voimaa teille!
Olen myös 20vuotias mies. Tiedän miltä veljestäsi tuntui, olen aivan samassa tilassa. Pari kolme kuukautta sitten puhuin itsemurhasta parille kaverille ja perheelleni että ajattelin tehdä sen.
olivat huolissaan tilastani, mutta olen esittänyt nyt iloista ja elämänhaluista nuorta josta ei uskoisi että on masentunut. Nyt luulevat minulla olevan kaikki hyvin vaikka peitän kaiken pahanolon olemalla iloinen. Sitten kun pian itselleni teen jotain eivät olisi uskoneet koska olin niin iloinen.
En haluaisi että minua surtaisi, niin halusi veljesikin, ei mitään pahaa surua teille! haluaisin lähtä täältä yksin ongelmieni kanssa että minua ei jäätäisi suremaan.

Tuntuu todella oudolta puhua täällä henkilölle jonka veli lähti juuri elämästä, siksi oudolta koska pian minun siskoni 17v olisi täällä samassa tilassa kuin sinä kirjoittamassa samaa kuin sinä että miksi hän päätyi siihen itsemurhaan.

Kellään ei ole aavistustakaan että mitä pian teen, se tulee kaikille pahana yllätyksenä.

Minulla on todella huono olla, koska en tahtoisi että minua surtaisiin. Ja siksi pahaolo koska tiedän täysin veljesi olon jonka hän nyt siirsi teihin, ja jonka pahan olon siirrän itsestäni muille..

Muista ikuisesti, veljesi rakastaa teitä, hän haluaa että hänen tekonsa annetaan anteeksi ja ettei häntä surtaisi liikaa..

Kysyit että miksi minulla on vaikeaa että lähtisin pois? yksinkertaisesti ja lyhesti sanottuna MAINE.
Olen menettänyt kokokylän kaverit parilla humalatappelulla jota en edes tarkoittanut, anteeksi en voi pyytää kaikilta koska en edes tiedä mihin jotkut ovat muuttaneet, en edes tiedä kaikkien etunimeä jotka näkivät tappeluni muistavat minua kusipäänä jota en edes ole.

Kirjoita jos on asiaa vastaan varmasti!
muista että olen täysin samassa olotilassa, jopa samassa iässä kuin veljesi että voit kysyä minulta jotain jos on mielessä sinulla!

Koeta oppia hyväksymään veljesi teko, ja että se oli hänen omapäätöksensä.
Jos saan kysyä kysymyksen jota et ehkä haluaisi kuulla mutta kuinka veljesi sen teki ja jättikö mitään viestiä?

VOIMIA PERHEELLESI!!!

Ei maine ole iäksi mennyt parin tappelun vuoksi. Et ottaisi ajattelemattomuuttasi liian raskaasti. Me ihmiset hölmöillään, kuka mitenkin, ja aloitetaan alusta. Elämä muuttuu ja tulee uusia kavereita. Armahda toki itseäsi, niin muutkin tekevät ja niin kuuluukin tehdä. Pyydä anteeksi keneltä voit, se on miehekästä, ja unohda koko juttu. Ajattele läheisiäsi ja itseäsi mitä menetät jos lähdet.

Maine? kirjoitti:

Ei maine ole iäksi mennyt parin tappelun vuoksi. Et ottaisi ajattelemattomuuttasi liian raskaasti. Me ihmiset hölmöillään, kuka mitenkin, ja aloitetaan alusta. Elämä muuttuu ja tulee uusia kavereita. Armahda toki itseäsi, niin muutkin tekevät ja niin kuuluukin tehdä. Pyydä anteeksi keneltä voit, se on miehekästä, ja unohda koko juttu. Ajattele läheisiäsi ja itseäsi mitä menetät jos lähdet.

Maine meni eikä takaisin tule.
Vai miltä sinusta tuntuisi jos pitäisit jostain kiinni 20v ja sitten yhtenä humalailtana kaikki romahtaa? niin, ei tuntuisi kovin hyvältä vai mitä? Minä pidin 20v kiinni siitä että minua pidetään harvinaisen mukavana jätkänä.
Sitten kaikki meni. Gameover.

2566 kirjoitti:

Maine meni eikä takaisin tule.
Vai miltä sinusta tuntuisi jos pitäisit jostain kiinni 20v ja sitten yhtenä humalailtana kaikki romahtaa? niin, ei tuntuisi kovin hyvältä vai mitä? Minä pidin 20v kiinni siitä että minua pidetään harvinaisen mukavana jätkänä.
Sitten kaikki meni. Gameover.

Ajattelemattomuuttani otan liian raskaasti?
eka tappelusta on 2,5vuotta ja pahenee vain olo mitä enemmän olen tässä kylässä. Muuttokaan ei auta koska ei ole varaa muuttaa sinne 5000km päähän joka pelastaisi minut.

2566 kirjoitti:

Maine meni eikä takaisin tule.
Vai miltä sinusta tuntuisi jos pitäisit jostain kiinni 20v ja sitten yhtenä humalailtana kaikki romahtaa? niin, ei tuntuisi kovin hyvältä vai mitä? Minä pidin 20v kiinni siitä että minua pidetään harvinaisen mukavana jätkänä.
Sitten kaikki meni. Gameover.

Älä hyvä ihminen tuommosen asian takia mene tekemään itsemurhaa ja jättämään siskoasi ja muita läheisiäsi kyselemään kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia. Nuorena ei vielä hahmota asioita pidemmällä aikavälillä ja voihan tuollainen asia tietysti tuntua siltä, että se on maailmanloppu ja elämä lopullisesti paskana, mutta ei se niin ole.

Kaikkihan virheitä tekee, mutta nyt kyllä liioittelet tuota humalatappelemista. Tuntuuhan se humalassa tappeleminen varmasti omasta mielestä isolta häpeältä, mutta ei sille enää jälkeenpäin mitään voi. Ja itse sinä kannat sitä häpeän tunnetta ja ehkä ajattelet, että olet täysin arvoton muiden silmissä nyt. Muut voivat ajatella mitä tahansa eikä meistä kukaan voi toisten ajatuksia ohjailla, mutta sinä itse voit päästä eroon siitä omasta häpeän tunteestasi.

2566 kirjoitti:

Ajattelemattomuuttani otan liian raskaasti?
eka tappelusta on 2,5vuotta ja pahenee vain olo mitä enemmän olen tässä kylässä. Muuttokaan ei auta koska ei ole varaa muuttaa sinne 5000km päähän joka pelastaisi minut.

Maine tuli ja meni minunkin pojalta. Oli pahoinpitelyjä ym. nuoruuden töppäilyjä. Vankilassakin oli n. vuoden. Nyt 26-vuotiaana on hän seestynyt pikkuisen vauvan isä. Joten sanon sulle vaan, että asioilla on taipumusta järjestyä ajan mittaan parhain päin. Joten koita jaksaa ja käy vaikka tervyskeskuslääkärillä. Pyydä sieltä masennuslääkitystä. Lääkkeen avulla jaksat eteenpäin ja sitten tuleekin jo parempia aikoja. Ihminen kypsyy "vanhetessaan" niinkuin viini. Onnellista jatkoa sinulle.

2566 kirjoitti:

Terve Lolbo. Kiitos että vastasit viestiini.
Tiedän kuinka vaikeaa sinulla ja perheelläsi on, suurinta mahdollisinta voimaa teille!
Olen myös 20vuotias mies. Tiedän miltä veljestäsi tuntui, olen aivan samassa tilassa. Pari kolme kuukautta sitten puhuin itsemurhasta parille kaverille ja perheelleni että ajattelin tehdä sen.
olivat huolissaan tilastani, mutta olen esittänyt nyt iloista ja elämänhaluista nuorta josta ei uskoisi että on masentunut. Nyt luulevat minulla olevan kaikki hyvin vaikka peitän kaiken pahanolon olemalla iloinen. Sitten kun pian itselleni teen jotain eivät olisi uskoneet koska olin niin iloinen.
En haluaisi että minua surtaisi, niin halusi veljesikin, ei mitään pahaa surua teille! haluaisin lähtä täältä yksin ongelmieni kanssa että minua ei jäätäisi suremaan.

Tuntuu todella oudolta puhua täällä henkilölle jonka veli lähti juuri elämästä, siksi oudolta koska pian minun siskoni 17v olisi täällä samassa tilassa kuin sinä kirjoittamassa samaa kuin sinä että miksi hän päätyi siihen itsemurhaan.

Kellään ei ole aavistustakaan että mitä pian teen, se tulee kaikille pahana yllätyksenä.

Minulla on todella huono olla, koska en tahtoisi että minua surtaisiin. Ja siksi pahaolo koska tiedän täysin veljesi olon jonka hän nyt siirsi teihin, ja jonka pahan olon siirrän itsestäni muille..

Muista ikuisesti, veljesi rakastaa teitä, hän haluaa että hänen tekonsa annetaan anteeksi ja ettei häntä surtaisi liikaa..

Kysyit että miksi minulla on vaikeaa että lähtisin pois? yksinkertaisesti ja lyhesti sanottuna MAINE.
Olen menettänyt kokokylän kaverit parilla humalatappelulla jota en edes tarkoittanut, anteeksi en voi pyytää kaikilta koska en edes tiedä mihin jotkut ovat muuttaneet, en edes tiedä kaikkien etunimeä jotka näkivät tappeluni muistavat minua kusipäänä jota en edes ole.

Kirjoita jos on asiaa vastaan varmasti!
muista että olen täysin samassa olotilassa, jopa samassa iässä kuin veljesi että voit kysyä minulta jotain jos on mielessä sinulla!

Koeta oppia hyväksymään veljesi teko, ja että se oli hänen omapäätöksensä.
Jos saan kysyä kysymyksen jota et ehkä haluaisi kuulla mutta kuinka veljesi sen teki ja jättikö mitään viestiä?

VOIMIA PERHEELLESI!!!

Voi sinua rakas lapsi, älä tee vaan mitä aiot. Ymmärrätkö, voit ehkä viime hetkilläsi katua ja se on jo liian myöhäistä. Mietihän nyt asiaa. Humalatappelu? ei elämä siksi vaan voi olla ohi. Riidat voi sopia, vaikka ne tuntuisikin ylitsepääsemättömiltä, mutta sitä ne ei ole. Katso ympärillesi, läheisesi tarvitsevat sinua, sinä olet heille rakas ihminen vaikka sellaista ei tulisi aina sanottuakaan.

Olen menettänyt minulle rakkaan kummipojan ja mitään muuta en kadu itseltäni kuin sitä, että minun ei olisi pitänyt häntä jättää yksin, hän olisi tarvinnut niin paljon kaikkia läheisiään. Sitä minä en anna ikinä anteeksi itselleni. Nyt käyn haudalla, vien kynttilän ja itken yksin. Kaipaan ja toivon, että hän olisi elävänä. Muistan hänet pikkuisena vauvana, lapsena, murrosikäisenä, nuorena miehenä, jolla olisi ollut vielä niin paljon elettävää elämää. Nyt häntä ei enää ole, meillä on vain muistot. On vain ikävä.

Älä sinä tee samaa ratkaisua, usko minua sinä et ole menettänyt vielä mitään, sinulla on vielä paljon elettävää elämää edessäpäin. Voimia sinulle.

2566 kirjoitti:

Terve Lolbo. Kiitos että vastasit viestiini.
Tiedän kuinka vaikeaa sinulla ja perheelläsi on, suurinta mahdollisinta voimaa teille!
Olen myös 20vuotias mies. Tiedän miltä veljestäsi tuntui, olen aivan samassa tilassa. Pari kolme kuukautta sitten puhuin itsemurhasta parille kaverille ja perheelleni että ajattelin tehdä sen.
olivat huolissaan tilastani, mutta olen esittänyt nyt iloista ja elämänhaluista nuorta josta ei uskoisi että on masentunut. Nyt luulevat minulla olevan kaikki hyvin vaikka peitän kaiken pahanolon olemalla iloinen. Sitten kun pian itselleni teen jotain eivät olisi uskoneet koska olin niin iloinen.
En haluaisi että minua surtaisi, niin halusi veljesikin, ei mitään pahaa surua teille! haluaisin lähtä täältä yksin ongelmieni kanssa että minua ei jäätäisi suremaan.

Tuntuu todella oudolta puhua täällä henkilölle jonka veli lähti juuri elämästä, siksi oudolta koska pian minun siskoni 17v olisi täällä samassa tilassa kuin sinä kirjoittamassa samaa kuin sinä että miksi hän päätyi siihen itsemurhaan.

Kellään ei ole aavistustakaan että mitä pian teen, se tulee kaikille pahana yllätyksenä.

Minulla on todella huono olla, koska en tahtoisi että minua surtaisiin. Ja siksi pahaolo koska tiedän täysin veljesi olon jonka hän nyt siirsi teihin, ja jonka pahan olon siirrän itsestäni muille..

Muista ikuisesti, veljesi rakastaa teitä, hän haluaa että hänen tekonsa annetaan anteeksi ja ettei häntä surtaisi liikaa..

Kysyit että miksi minulla on vaikeaa että lähtisin pois? yksinkertaisesti ja lyhesti sanottuna MAINE.
Olen menettänyt kokokylän kaverit parilla humalatappelulla jota en edes tarkoittanut, anteeksi en voi pyytää kaikilta koska en edes tiedä mihin jotkut ovat muuttaneet, en edes tiedä kaikkien etunimeä jotka näkivät tappeluni muistavat minua kusipäänä jota en edes ole.

Kirjoita jos on asiaa vastaan varmasti!
muista että olen täysin samassa olotilassa, jopa samassa iässä kuin veljesi että voit kysyä minulta jotain jos on mielessä sinulla!

Koeta oppia hyväksymään veljesi teko, ja että se oli hänen omapäätöksensä.
Jos saan kysyä kysymyksen jota et ehkä haluaisi kuulla mutta kuinka veljesi sen teki ja jättikö mitään viestiä?

VOIMIA PERHEELLESI!!!

Ymmärrän että sinusta tuntuu ylipääsemättömältä jos humalassa töppäsit tappelulla. Mutta usko pois, että se asia on oikeesti aika pieni juttu, ei mitään tärkeää. Ei sinun eikä kenenkään muun elämässä! Anna ajan kulua ja huomaat että se asia alkaa kutistua oikeisiin mittasuhteisiinsa elämässäsi. Ja muista että et toki ole ollenkaan ainoa joka humalassa on (vähän) töpeksinyt!
-
Voisit ottaa itsellesi vaikka jonkun 'katumustyön' jolla ikäänkuin hyvität tai 'korvaat' tai 'korjaat' sen jutun. Mikä se olisi olisi sinun asia. Ehkä vuoden raittius? Ehkä hakea apua kriisiisi joltain ammatti-ihmiseltä. Ehkä muuttaa ulkomaille työhön vaikka vuodeksi! Tai ehkä tehdä hyviä tekoja sinun rakkaille ihmisille - vanhenevien vanhempiesi auttaminen, siskon kannustaminen. - SInulla on terveyttä ja ihanaa elämää edessä. Tsemppiä ja rohkeutta elää pystypäin, jokainen meistä tekee silloin tällöin jonkin mokan eikä se ole vaarallista.

2566 kirjoitti:

Terve Lolbo. Kiitos että vastasit viestiini.
Tiedän kuinka vaikeaa sinulla ja perheelläsi on, suurinta mahdollisinta voimaa teille!
Olen myös 20vuotias mies. Tiedän miltä veljestäsi tuntui, olen aivan samassa tilassa. Pari kolme kuukautta sitten puhuin itsemurhasta parille kaverille ja perheelleni että ajattelin tehdä sen.
olivat huolissaan tilastani, mutta olen esittänyt nyt iloista ja elämänhaluista nuorta josta ei uskoisi että on masentunut. Nyt luulevat minulla olevan kaikki hyvin vaikka peitän kaiken pahanolon olemalla iloinen. Sitten kun pian itselleni teen jotain eivät olisi uskoneet koska olin niin iloinen.
En haluaisi että minua surtaisi, niin halusi veljesikin, ei mitään pahaa surua teille! haluaisin lähtä täältä yksin ongelmieni kanssa että minua ei jäätäisi suremaan.

Tuntuu todella oudolta puhua täällä henkilölle jonka veli lähti juuri elämästä, siksi oudolta koska pian minun siskoni 17v olisi täällä samassa tilassa kuin sinä kirjoittamassa samaa kuin sinä että miksi hän päätyi siihen itsemurhaan.

Kellään ei ole aavistustakaan että mitä pian teen, se tulee kaikille pahana yllätyksenä.

Minulla on todella huono olla, koska en tahtoisi että minua surtaisiin. Ja siksi pahaolo koska tiedän täysin veljesi olon jonka hän nyt siirsi teihin, ja jonka pahan olon siirrän itsestäni muille..

Muista ikuisesti, veljesi rakastaa teitä, hän haluaa että hänen tekonsa annetaan anteeksi ja ettei häntä surtaisi liikaa..

Kysyit että miksi minulla on vaikeaa että lähtisin pois? yksinkertaisesti ja lyhesti sanottuna MAINE.
Olen menettänyt kokokylän kaverit parilla humalatappelulla jota en edes tarkoittanut, anteeksi en voi pyytää kaikilta koska en edes tiedä mihin jotkut ovat muuttaneet, en edes tiedä kaikkien etunimeä jotka näkivät tappeluni muistavat minua kusipäänä jota en edes ole.

Kirjoita jos on asiaa vastaan varmasti!
muista että olen täysin samassa olotilassa, jopa samassa iässä kuin veljesi että voit kysyä minulta jotain jos on mielessä sinulla!

Koeta oppia hyväksymään veljesi teko, ja että se oli hänen omapäätöksensä.
Jos saan kysyä kysymyksen jota et ehkä haluaisi kuulla mutta kuinka veljesi sen teki ja jättikö mitään viestiä?

VOIMIA PERHEELLESI!!!

Tuo sinun suuri häpeäsi kännitappelusta on kasvanut aivan liian suuriin mittapuihin pääsi sisällä.
Tuosta pääsee mielestäni yli jos vaan hyväksyy, että kukaan meistä EI OLE virheetön ja antaa itselleen anteeksi!
Et siis sinäkään ole mikään yli-ihminen, joka osaa elää ilman virheiden tekemistä, vaikka oletkin ihan hyvä tyyppi.
Tuskin tuota kännitappelua enää muut edes muistavat ja jos muistavat, hymähtävät sille vaan mielessään.
Olet edelleen varmasti hyvä jätkä, eikä tuo tappelu yksistään sinusta pahaa ihmistä tehnyt. Olet jo katunut varmasti aivan tarpeeksi.

Me ihmiset nyt vaan olemme sellaisia, että tehdään virheitä, humalassa varsinkin. Ja niistä on vaan otetteva opiksi. Kannattaa olla ilman alkoholia niin säästyy monilta morkkiksilta.
Oletko juonut sen tappelun jälkeen ja jos olet, mitä silloin on tapahtunut?
Ei ihmisten kannata tehdä ongelmaa siitä, mikä ei ole todellinen ongelma. Oikeitakin ongelmia on ehkä tulossa vielä...
Mutta niistä selvitään kyllä!!!

2566 kirjoitti:

Terve Lolbo. Kiitos että vastasit viestiini.
Tiedän kuinka vaikeaa sinulla ja perheelläsi on, suurinta mahdollisinta voimaa teille!
Olen myös 20vuotias mies. Tiedän miltä veljestäsi tuntui, olen aivan samassa tilassa. Pari kolme kuukautta sitten puhuin itsemurhasta parille kaverille ja perheelleni että ajattelin tehdä sen.
olivat huolissaan tilastani, mutta olen esittänyt nyt iloista ja elämänhaluista nuorta josta ei uskoisi että on masentunut. Nyt luulevat minulla olevan kaikki hyvin vaikka peitän kaiken pahanolon olemalla iloinen. Sitten kun pian itselleni teen jotain eivät olisi uskoneet koska olin niin iloinen.
En haluaisi että minua surtaisi, niin halusi veljesikin, ei mitään pahaa surua teille! haluaisin lähtä täältä yksin ongelmieni kanssa että minua ei jäätäisi suremaan.

Tuntuu todella oudolta puhua täällä henkilölle jonka veli lähti juuri elämästä, siksi oudolta koska pian minun siskoni 17v olisi täällä samassa tilassa kuin sinä kirjoittamassa samaa kuin sinä että miksi hän päätyi siihen itsemurhaan.

Kellään ei ole aavistustakaan että mitä pian teen, se tulee kaikille pahana yllätyksenä.

Minulla on todella huono olla, koska en tahtoisi että minua surtaisiin. Ja siksi pahaolo koska tiedän täysin veljesi olon jonka hän nyt siirsi teihin, ja jonka pahan olon siirrän itsestäni muille..

Muista ikuisesti, veljesi rakastaa teitä, hän haluaa että hänen tekonsa annetaan anteeksi ja ettei häntä surtaisi liikaa..

Kysyit että miksi minulla on vaikeaa että lähtisin pois? yksinkertaisesti ja lyhesti sanottuna MAINE.
Olen menettänyt kokokylän kaverit parilla humalatappelulla jota en edes tarkoittanut, anteeksi en voi pyytää kaikilta koska en edes tiedä mihin jotkut ovat muuttaneet, en edes tiedä kaikkien etunimeä jotka näkivät tappeluni muistavat minua kusipäänä jota en edes ole.

Kirjoita jos on asiaa vastaan varmasti!
muista että olen täysin samassa olotilassa, jopa samassa iässä kuin veljesi että voit kysyä minulta jotain jos on mielessä sinulla!

Koeta oppia hyväksymään veljesi teko, ja että se oli hänen omapäätöksensä.
Jos saan kysyä kysymyksen jota et ehkä haluaisi kuulla mutta kuinka veljesi sen teki ja jättikö mitään viestiä?

VOIMIA PERHEELLESI!!!

Minä toivon sydämeni pohjasta,että sinä et tekisin niin,vaan antaisit itsellesi vielä aikaa. Elämällä on sinullekin vielä paljon annettavaa,usko pois vaan. Voimia myös sinulle! Mitä tulee kysymyksiisi,niin hän jätti meille 5 sivuisen kirjoitelmansa,missä hän kertoo elämästään ja tunteistaan,miten osasikin sattua kuin se yhdessä perheeni kanssa luettiin... Järkyttävää kertoa,mutta hän ampui itsensä :( hän harrasti aseita ja oli hänellä luvat niihin. Voivoi.. mikään ei tunnu miltään,tällähetkellä voisin itsekkin kuolla,mutta en itsemurhaan,yritän vaan nyt selviytyä tästä ja jatkaa elämää ilman veljeäni. Rakastan sinua

2566 kirjoitti:

Terve Lolbo. Kiitos että vastasit viestiini.
Tiedän kuinka vaikeaa sinulla ja perheelläsi on, suurinta mahdollisinta voimaa teille!
Olen myös 20vuotias mies. Tiedän miltä veljestäsi tuntui, olen aivan samassa tilassa. Pari kolme kuukautta sitten puhuin itsemurhasta parille kaverille ja perheelleni että ajattelin tehdä sen.
olivat huolissaan tilastani, mutta olen esittänyt nyt iloista ja elämänhaluista nuorta josta ei uskoisi että on masentunut. Nyt luulevat minulla olevan kaikki hyvin vaikka peitän kaiken pahanolon olemalla iloinen. Sitten kun pian itselleni teen jotain eivät olisi uskoneet koska olin niin iloinen.
En haluaisi että minua surtaisi, niin halusi veljesikin, ei mitään pahaa surua teille! haluaisin lähtä täältä yksin ongelmieni kanssa että minua ei jäätäisi suremaan.

Tuntuu todella oudolta puhua täällä henkilölle jonka veli lähti juuri elämästä, siksi oudolta koska pian minun siskoni 17v olisi täällä samassa tilassa kuin sinä kirjoittamassa samaa kuin sinä että miksi hän päätyi siihen itsemurhaan.

Kellään ei ole aavistustakaan että mitä pian teen, se tulee kaikille pahana yllätyksenä.

Minulla on todella huono olla, koska en tahtoisi että minua surtaisiin. Ja siksi pahaolo koska tiedän täysin veljesi olon jonka hän nyt siirsi teihin, ja jonka pahan olon siirrän itsestäni muille..

Muista ikuisesti, veljesi rakastaa teitä, hän haluaa että hänen tekonsa annetaan anteeksi ja ettei häntä surtaisi liikaa..

Kysyit että miksi minulla on vaikeaa että lähtisin pois? yksinkertaisesti ja lyhesti sanottuna MAINE.
Olen menettänyt kokokylän kaverit parilla humalatappelulla jota en edes tarkoittanut, anteeksi en voi pyytää kaikilta koska en edes tiedä mihin jotkut ovat muuttaneet, en edes tiedä kaikkien etunimeä jotka näkivät tappeluni muistavat minua kusipäänä jota en edes ole.

Kirjoita jos on asiaa vastaan varmasti!
muista että olen täysin samassa olotilassa, jopa samassa iässä kuin veljesi että voit kysyä minulta jotain jos on mielessä sinulla!

Koeta oppia hyväksymään veljesi teko, ja että se oli hänen omapäätöksensä.
Jos saan kysyä kysymyksen jota et ehkä haluaisi kuulla mutta kuinka veljesi sen teki ja jättikö mitään viestiä?

VOIMIA PERHEELLESI!!!

Tiedän että asioiden kaatuessa niskaan tuntuu että tulevaisuus näyttää ja tuntuu kestämättömältä, mutta uskokaa rakkaat ihmiset, että vaikka vaikeudet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, aika hioo kulmat kestettäviksi, vaikka se tuntuu mahdottomalta.

Itse löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen ja hyvään elämään vasta yli kaksikymppisenä kovien ja kauheiden elämän kolhujen jälkeen.
En ole osannut arvostaa itseäni kunnolla oikein koskaan ja luulin jo kaiken kokeneeni... En nähnyt mitään hyvää edessäni, saati tulevaisuutta!
Koin olevani arvoton, kauhea ihminen, tunsin aiheuttaneeni vain tuskaa ympärilleni. Elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta!

Sitten aivan yllättäen elämääni ilmestyi enkeli, joka näki kaiken paskan alta todellisen ihmisen. Hän osoitti uskomatonta kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, kantoi raskaan taakan ja silti minulle hymyili. Kaiken sekasorron keskeltä hän veti pikkuhiljaa mutta varmasti minut pois kuilun reunalta. En koskaan olisi uskonut näin minulle käyvän kaiken pahan jälkeen...
Siitä lähtien hän on minua suuresti rakastanut, auttanut, kestänyt ja tuonut valoa pimeyteen! Hän kesti vierelläni vaikeudet ja valoi minuun voimaa!

Vaikeudet eivät suinkaan loppuneet vaikka itse lopetin niiden etsinnän... Saimme pojan, alle kiloisen keskosen, joka kuitenkin toi suuren auringon elämäni synkkään sopukkaan.

Asuimme tietämättämme homeasunnossa viisi vuotta terveytemme pikkuhiljaa pettäessä, ilman mitään tajuttavaa syytä, jolloin löysin kuitenkin jostain voimaa jakaa rakkailleni ja vakavasti sairaana tukea perhettäni. Lopulta kauhea totuus asunnostamme selvisi, mutta vaikeudet eivät suinkaan loppuneet! Emme millään saaneet uutta asuntoa, sitä jopa viranomaistaholta estettiin...
Loppukesästä kuitenkin saimme uuden kodin ja kului pari kuukautta, kun tajusimme että pystyimme hengittämään.
En nähnyt asiaan muuta syyllistä kuin omat menneet tekoni, jotka elämä julmasti kosti myös läheisilleni...
Nyt tajuan että syytä ei löydy minusta, elämä koettelee jotta vahvistuisimme...

Jouduin muuttamaan toiselle puolelle maata hirviön maine harteillani, jopa tuntemattomien ihmisten minua pelätessä. Synkkä elämäni seuraa minua aina, sillä se jätti jäljet paperille, joita lukiessa niskakarvat nousevat pystyyn, vaikka ne antavat minusta aivan väärän kuvan. Kuvaa on vaikea toisten mielestä muuttaa, se vaatii paljon, täytyy vain näyttää että elämä on minua muokannut vaikeuksien kautta kohti valoa.

Synkimmässäkin pimeydessä on aina valoa, vaikka sitä ei itse näe saati saata siihen uskoa!!! Joku näkee totuuden, ja silloin huomaa sen ensimmäisen valontuikkeen pimeyden keskeltä! Keskuudessamme on niin paljon hyvää ja kaunista, vaikka sitä ei voi edes haaveilla, ja lopulta voimaa löytyy selvitä!

Tätä kirjoittaessani vaikeudet eivät suinkaan ole poissa, kauhea stressi kalvaa minua, en pysty nukkumaan, en pysymään aloillani, kierrän kipujeni kanssa kotia ympäri, mutta olen rakkaideni keskellä joka antaa yli-inhimillistä voimaa!

Kun synkkyys on läpitunkematonta ja tulevaisuutta ei näe edes unelmissaan, voimaa on ympärillämme vaikka emme sitä ehkä huomaa. Täytyy elää päivä kerrallaan, selviytyen vain sen yhden päivän taakasta. Lopulta se taakka alkaa huomaamatta helpottaa, ei saa jäädä oman päänsä sisään vangiksi, täytyy pyristellä vapauteen, se on kyllä siellä jossain.
Lopulta suuri onni koostuu pienistä asioista, niin pienistä, että siihen voi olla mahdottoman vaikeaa edes uskoa. Kaikille on elämässä onnea, se vain pitää löytää, vaikka siihen voi kestää jopa useita vuosia, se on edessäpäin!

Täytyy kestää ja yrittää uskoa valoon, muodossa tai toisessa, sillä se on olemassa! Voimaa on kaikille, se vain näyttäytyy niin harvoin!
Vaikka tuntuu että on helpointa luovuttaa, niin silloin jää paitsi paljosta, jää näkemättä elämän aurinkoiset päivät, onnen hetket, joita tuska estää edes haaveissaan näkemästä!
Jaksakaa päivä kerrallaan, jos pystytte, ulkoilkaa ja liikkukaa, koittakaa löytää edes pieni valonpilkahdus pimeyden keskeltä, se valo on jokaisessa meissä, ja se vain odottaa että pääsee loistamaan.
Luomme valoa lopulta myös ympärillemme, voimaa löytyy toivottomuuden keskeltäkin, jokainen päivä tuo jotain.
Asiat pitää yrittää hyväksyä, katsoa rohkeasti kohti taivaanrantaa, aika on suurin parantaja, vaikka on vakavasti sairas, jostain saamme kaikki voimaa. Älkää antako masennuksen ja toivottomuuden teitä nujertaa, kun jaksaa taistella, se paska ei valu niskaan määräänsä enempää, joskus se loppuu!

Oma taisteluni on kestänyt kohta kaksikymmentä vuotta, verta ja kyyneleitä on valunut kauheita vuosia toisensa perään, löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen aivan odottamatta, sen toi eteeni ja näytti, elämä, kohtalo, Jumala, karma, tai jokin muu, en tiedä mikä, mutta sen löytäminen on lopulta antanut uskomattoman paljon.
Paskaa sataa vielä, mutta minulla on sateenvarjo jota jaksan jo pitää yllämme, ja se tuo lisää voimaa, vaikkakin melkein huomaamatta ja pieninä paloina!

Uskokaa kun sanon, elämällä on jokaiselle jotain kaunista antaa! Jokainen uusi päivä tuo mahdollisuuden uusille asioille, joista lopulta löytää sen kaiken kauneuden!
Vaikka elämä tuntuu kestämättömältä, jossain on jokaiselle helpotus, se vain on vaikeata ymmärtää, vaikka se jo olisi löytynyt, elämänlanka kutoo, punoo ja solmuuntuu, mutta solmuissa piilee uskomaton voima, energia joka odottaa vapautumistaan, joka pyrkii tuskallisesti purkaantumaan...
Eikä se välttämätön purkaus aina onnistu ilman haavoja... Mutta haavat parantuvat, muuttuvat violeteiksi rumiksi arviksi, aikanaan haalistuvat pikkuhiljaa, ja lopulta löytää niiden tarkoituksen, ymmärtää opetuksen, kasvaa ihmisenä!

Minulle sanottiin 14v, että elinikäni ennustettavuus on ehkä vuosi, elin sitten sen mukaan, mitään ajattelematta, mitään tuntematta, mistään nauttimatta...
Sotkin elämäni entistä pahemmin ja pahemmin, en uskaltanut edes toivoa onnea, saati tulevaisuutta. Vuosi vuoden perään tein järjettömyyksiä, kylvin tuhoa ja tuskaa. Lopulta en jaksanut odottaa loppua, tein päätöksen lopettaa kituminen ja ryhdyin toimeen.
Onneksi en onnistunut riistämään henkeäni, suljettu osasto karsi keinoja, ja minut löydettiin roikkumasta kiikusta juuri ajoissa... Kirosin, itkin ja huusin "miksi ette antaneet minun mennä..."

Apua en mistään löytänyt, eivät viina, eikä huumeet lieventäneet elämäni tuskaa...
Lopulta onnistuin astumaan pois juoksupyörästäni, sain hengähtää ja aurinko saapui elämääni, valo sattui ensin silmiin ja poltti. Kesti aikansa että hyväksyin olevani sen ansainnut, kaikista tuottamastani tuskasta rupesi muodostumaan jotain. Rakkaus pelasti minut, vaikka vaikeuksia polulleni ilmestyikin...

Kymmenen vuotta olen ryöminyt, kontannut ja lopulta nousin jaloilleni, minusta löytyi voimaa tukea läheisiäni, rakkaimpiani, ainoitani.
Ennen ei ihminen päässyt muurini läpi edes näkemään sisintäni jota edes itse en tuntenut, uskaltanut kohdata. Eläimet kyllä mikä oli ainoa voimanlähde, suojani oli rakennettu turhankin korkeaksi.
Sitten otin ja avasin itseni, peloissani, mutta se kannatti. Aloin uskoa tulevaan, toivoon, rakkauteen, noihin aivan uusiin asioihin. Uskalsin lopultakin luottamaan siihen että minua voi joku tosissaan, aidosti rakastaa. Järisyttävä kokemus "aikuisena" ymmärtää, tajuta! Vaikeudet suhteessa vahvistivat sitä, eikä monasti kaiken menetys ollut kaukana. Aika ei suinkaan tunteita laimentanut, vaan vahvistaa vahvistumistaan!
Ja se on ollut sen arvoista!

Vaikka kipu piinaa ruumistani, elämäni jättämät arvet mieltäni, olen saanut voimaa ja uskoa elämään. Kaikki se paska olikin lopulta käsiteltävissä, käsittely vahvistaa ja tuo voimaa jopa minulle.
Ihmisrauniosta kasvaa hiljalleen uusi ihminen, tuska muuttuu kivuksi, mikä on helpompi ymmärtää, ja kestää. En ole vieläkään ehjä, tiedän sen, mutta minulla on toivoa, ja se on jo paljon!

Kaikki kärsimys on tämän arvoista, ja tiedän että asiat järjestyvät, kunhan jaksan taistella ja olla vahva, lopulta elämä voittaa. Pitää vain antaa elämälle tilaisuus ja aikaa parantaa, toipua, ja lopulta voima alkaa pysyä rikkinäisen kuoren sisällä ja korjata tuhoja.
Olen kroonisesti sairas mutta, jokainen päivä on jo puolivoittoa, lääkkeet helpottavat kivut siedettävälle tasolle, mutta tärkeintä on että rupean olemaan kokonainen, en enää rauniokasa.

Vihdoinkin kaiken jälkeen olen saanut olla onnellinen, ja rakastaa varauksetta vaimoani, lastani, kaikkea hyvää ympärilläni, osata ottaa vastaan, käyttää kaikkea hyväksi, mitä olen elämältäni saanut, ja elämällä on minulle ja perheelleni vielä paljon annettavaa.

Onnellinen, kokonainen mies 31v.

JAKSAKAA, LUOTTAKAA, ELÄKÄÄ!
KAIKEN ARVO SELVIÄÄ AIKANAAN, JOS ANTAA ELÄMÄLLE TILAISUUDEN!

Ainoa suunta on eteenpäin! kirjoitti:

Tiedän että asioiden kaatuessa niskaan tuntuu että tulevaisuus näyttää ja tuntuu kestämättömältä, mutta uskokaa rakkaat ihmiset, että vaikka vaikeudet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, aika hioo kulmat kestettäviksi, vaikka se tuntuu mahdottomalta.

Itse löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen ja hyvään elämään vasta yli kaksikymppisenä kovien ja kauheiden elämän kolhujen jälkeen.
En ole osannut arvostaa itseäni kunnolla oikein koskaan ja luulin jo kaiken kokeneeni... En nähnyt mitään hyvää edessäni, saati tulevaisuutta!
Koin olevani arvoton, kauhea ihminen, tunsin aiheuttaneeni vain tuskaa ympärilleni. Elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta!

Sitten aivan yllättäen elämääni ilmestyi enkeli, joka näki kaiken paskan alta todellisen ihmisen. Hän osoitti uskomatonta kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, kantoi raskaan taakan ja silti minulle hymyili. Kaiken sekasorron keskeltä hän veti pikkuhiljaa mutta varmasti minut pois kuilun reunalta. En koskaan olisi uskonut näin minulle käyvän kaiken pahan jälkeen...
Siitä lähtien hän on minua suuresti rakastanut, auttanut, kestänyt ja tuonut valoa pimeyteen! Hän kesti vierelläni vaikeudet ja valoi minuun voimaa!

Vaikeudet eivät suinkaan loppuneet vaikka itse lopetin niiden etsinnän... Saimme pojan, alle kiloisen keskosen, joka kuitenkin toi suuren auringon elämäni synkkään sopukkaan.

Asuimme tietämättämme homeasunnossa viisi vuotta terveytemme pikkuhiljaa pettäessä, ilman mitään tajuttavaa syytä, jolloin löysin kuitenkin jostain voimaa jakaa rakkailleni ja vakavasti sairaana tukea perhettäni. Lopulta kauhea totuus asunnostamme selvisi, mutta vaikeudet eivät suinkaan loppuneet! Emme millään saaneet uutta asuntoa, sitä jopa viranomaistaholta estettiin...
Loppukesästä kuitenkin saimme uuden kodin ja kului pari kuukautta, kun tajusimme että pystyimme hengittämään.
En nähnyt asiaan muuta syyllistä kuin omat menneet tekoni, jotka elämä julmasti kosti myös läheisilleni...
Nyt tajuan että syytä ei löydy minusta, elämä koettelee jotta vahvistuisimme...

Jouduin muuttamaan toiselle puolelle maata hirviön maine harteillani, jopa tuntemattomien ihmisten minua pelätessä. Synkkä elämäni seuraa minua aina, sillä se jätti jäljet paperille, joita lukiessa niskakarvat nousevat pystyyn, vaikka ne antavat minusta aivan väärän kuvan. Kuvaa on vaikea toisten mielestä muuttaa, se vaatii paljon, täytyy vain näyttää että elämä on minua muokannut vaikeuksien kautta kohti valoa.

Synkimmässäkin pimeydessä on aina valoa, vaikka sitä ei itse näe saati saata siihen uskoa!!! Joku näkee totuuden, ja silloin huomaa sen ensimmäisen valontuikkeen pimeyden keskeltä! Keskuudessamme on niin paljon hyvää ja kaunista, vaikka sitä ei voi edes haaveilla, ja lopulta voimaa löytyy selvitä!

Tätä kirjoittaessani vaikeudet eivät suinkaan ole poissa, kauhea stressi kalvaa minua, en pysty nukkumaan, en pysymään aloillani, kierrän kipujeni kanssa kotia ympäri, mutta olen rakkaideni keskellä joka antaa yli-inhimillistä voimaa!

Kun synkkyys on läpitunkematonta ja tulevaisuutta ei näe edes unelmissaan, voimaa on ympärillämme vaikka emme sitä ehkä huomaa. Täytyy elää päivä kerrallaan, selviytyen vain sen yhden päivän taakasta. Lopulta se taakka alkaa huomaamatta helpottaa, ei saa jäädä oman päänsä sisään vangiksi, täytyy pyristellä vapauteen, se on kyllä siellä jossain.
Lopulta suuri onni koostuu pienistä asioista, niin pienistä, että siihen voi olla mahdottoman vaikeaa edes uskoa. Kaikille on elämässä onnea, se vain pitää löytää, vaikka siihen voi kestää jopa useita vuosia, se on edessäpäin!

Täytyy kestää ja yrittää uskoa valoon, muodossa tai toisessa, sillä se on olemassa! Voimaa on kaikille, se vain näyttäytyy niin harvoin!
Vaikka tuntuu että on helpointa luovuttaa, niin silloin jää paitsi paljosta, jää näkemättä elämän aurinkoiset päivät, onnen hetket, joita tuska estää edes haaveissaan näkemästä!
Jaksakaa päivä kerrallaan, jos pystytte, ulkoilkaa ja liikkukaa, koittakaa löytää edes pieni valonpilkahdus pimeyden keskeltä, se valo on jokaisessa meissä, ja se vain odottaa että pääsee loistamaan.
Luomme valoa lopulta myös ympärillemme, voimaa löytyy toivottomuuden keskeltäkin, jokainen päivä tuo jotain.
Asiat pitää yrittää hyväksyä, katsoa rohkeasti kohti taivaanrantaa, aika on suurin parantaja, vaikka on vakavasti sairas, jostain saamme kaikki voimaa. Älkää antako masennuksen ja toivottomuuden teitä nujertaa, kun jaksaa taistella, se paska ei valu niskaan määräänsä enempää, joskus se loppuu!

Oma taisteluni on kestänyt kohta kaksikymmentä vuotta, verta ja kyyneleitä on valunut kauheita vuosia toisensa perään, löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen aivan odottamatta, sen toi eteeni ja näytti, elämä, kohtalo, Jumala, karma, tai jokin muu, en tiedä mikä, mutta sen löytäminen on lopulta antanut uskomattoman paljon.
Paskaa sataa vielä, mutta minulla on sateenvarjo jota jaksan jo pitää yllämme, ja se tuo lisää voimaa, vaikkakin melkein huomaamatta ja pieninä paloina!

Uskokaa kun sanon, elämällä on jokaiselle jotain kaunista antaa! Jokainen uusi päivä tuo mahdollisuuden uusille asioille, joista lopulta löytää sen kaiken kauneuden!
Vaikka elämä tuntuu kestämättömältä, jossain on jokaiselle helpotus, se vain on vaikeata ymmärtää, vaikka se jo olisi löytynyt, elämänlanka kutoo, punoo ja solmuuntuu, mutta solmuissa piilee uskomaton voima, energia joka odottaa vapautumistaan, joka pyrkii tuskallisesti purkaantumaan...
Eikä se välttämätön purkaus aina onnistu ilman haavoja... Mutta haavat parantuvat, muuttuvat violeteiksi rumiksi arviksi, aikanaan haalistuvat pikkuhiljaa, ja lopulta löytää niiden tarkoituksen, ymmärtää opetuksen, kasvaa ihmisenä!

Minulle sanottiin 14v, että elinikäni ennustettavuus on ehkä vuosi, elin sitten sen mukaan, mitään ajattelematta, mitään tuntematta, mistään nauttimatta...
Sotkin elämäni entistä pahemmin ja pahemmin, en uskaltanut edes toivoa onnea, saati tulevaisuutta. Vuosi vuoden perään tein järjettömyyksiä, kylvin tuhoa ja tuskaa. Lopulta en jaksanut odottaa loppua, tein päätöksen lopettaa kituminen ja ryhdyin toimeen.
Onneksi en onnistunut riistämään henkeäni, suljettu osasto karsi keinoja, ja minut löydettiin roikkumasta kiikusta juuri ajoissa... Kirosin, itkin ja huusin "miksi ette antaneet minun mennä..."

Apua en mistään löytänyt, eivät viina, eikä huumeet lieventäneet elämäni tuskaa...
Lopulta onnistuin astumaan pois juoksupyörästäni, sain hengähtää ja aurinko saapui elämääni, valo sattui ensin silmiin ja poltti. Kesti aikansa että hyväksyin olevani sen ansainnut, kaikista tuottamastani tuskasta rupesi muodostumaan jotain. Rakkaus pelasti minut, vaikka vaikeuksia polulleni ilmestyikin...

Kymmenen vuotta olen ryöminyt, kontannut ja lopulta nousin jaloilleni, minusta löytyi voimaa tukea läheisiäni, rakkaimpiani, ainoitani.
Ennen ei ihminen päässyt muurini läpi edes näkemään sisintäni jota edes itse en tuntenut, uskaltanut kohdata. Eläimet kyllä mikä oli ainoa voimanlähde, suojani oli rakennettu turhankin korkeaksi.
Sitten otin ja avasin itseni, peloissani, mutta se kannatti. Aloin uskoa tulevaan, toivoon, rakkauteen, noihin aivan uusiin asioihin. Uskalsin lopultakin luottamaan siihen että minua voi joku tosissaan, aidosti rakastaa. Järisyttävä kokemus "aikuisena" ymmärtää, tajuta! Vaikeudet suhteessa vahvistivat sitä, eikä monasti kaiken menetys ollut kaukana. Aika ei suinkaan tunteita laimentanut, vaan vahvistaa vahvistumistaan!
Ja se on ollut sen arvoista!

Vaikka kipu piinaa ruumistani, elämäni jättämät arvet mieltäni, olen saanut voimaa ja uskoa elämään. Kaikki se paska olikin lopulta käsiteltävissä, käsittely vahvistaa ja tuo voimaa jopa minulle.
Ihmisrauniosta kasvaa hiljalleen uusi ihminen, tuska muuttuu kivuksi, mikä on helpompi ymmärtää, ja kestää. En ole vieläkään ehjä, tiedän sen, mutta minulla on toivoa, ja se on jo paljon!

Kaikki kärsimys on tämän arvoista, ja tiedän että asiat järjestyvät, kunhan jaksan taistella ja olla vahva, lopulta elämä voittaa. Pitää vain antaa elämälle tilaisuus ja aikaa parantaa, toipua, ja lopulta voima alkaa pysyä rikkinäisen kuoren sisällä ja korjata tuhoja.
Olen kroonisesti sairas mutta, jokainen päivä on jo puolivoittoa, lääkkeet helpottavat kivut siedettävälle tasolle, mutta tärkeintä on että rupean olemaan kokonainen, en enää rauniokasa.

Vihdoinkin kaiken jälkeen olen saanut olla onnellinen, ja rakastaa varauksetta vaimoani, lastani, kaikkea hyvää ympärilläni, osata ottaa vastaan, käyttää kaikkea hyväksi, mitä olen elämältäni saanut, ja elämällä on minulle ja perheelleni vielä paljon annettavaa.

Onnellinen, kokonainen mies 31v.

JAKSAKAA, LUOTTAKAA, ELÄKÄÄ!
KAIKEN ARVO SELVIÄÄ AIKANAAN, JOS ANTAA ELÄMÄLLE TILAISUUDEN!

Oli kyllä kaunis ja surullinen tuo sinun kirjoitelmasi,mutta kunpa olisi veljenikin noin ajatellut :(

Ainoa suunta on eteenpäin! kirjoitti:

Tiedän että asioiden kaatuessa niskaan tuntuu että tulevaisuus näyttää ja tuntuu kestämättömältä, mutta uskokaa rakkaat ihmiset, että vaikka vaikeudet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, aika hioo kulmat kestettäviksi, vaikka se tuntuu mahdottomalta.

Itse löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen ja hyvään elämään vasta yli kaksikymppisenä kovien ja kauheiden elämän kolhujen jälkeen.
En ole osannut arvostaa itseäni kunnolla oikein koskaan ja luulin jo kaiken kokeneeni... En nähnyt mitään hyvää edessäni, saati tulevaisuutta!
Koin olevani arvoton, kauhea ihminen, tunsin aiheuttaneeni vain tuskaa ympärilleni. Elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta!

Sitten aivan yllättäen elämääni ilmestyi enkeli, joka näki kaiken paskan alta todellisen ihmisen. Hän osoitti uskomatonta kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, kantoi raskaan taakan ja silti minulle hymyili. Kaiken sekasorron keskeltä hän veti pikkuhiljaa mutta varmasti minut pois kuilun reunalta. En koskaan olisi uskonut näin minulle käyvän kaiken pahan jälkeen...
Siitä lähtien hän on minua suuresti rakastanut, auttanut, kestänyt ja tuonut valoa pimeyteen! Hän kesti vierelläni vaikeudet ja valoi minuun voimaa!

Vaikeudet eivät suinkaan loppuneet vaikka itse lopetin niiden etsinnän... Saimme pojan, alle kiloisen keskosen, joka kuitenkin toi suuren auringon elämäni synkkään sopukkaan.

Asuimme tietämättämme homeasunnossa viisi vuotta terveytemme pikkuhiljaa pettäessä, ilman mitään tajuttavaa syytä, jolloin löysin kuitenkin jostain voimaa jakaa rakkailleni ja vakavasti sairaana tukea perhettäni. Lopulta kauhea totuus asunnostamme selvisi, mutta vaikeudet eivät suinkaan loppuneet! Emme millään saaneet uutta asuntoa, sitä jopa viranomaistaholta estettiin...
Loppukesästä kuitenkin saimme uuden kodin ja kului pari kuukautta, kun tajusimme että pystyimme hengittämään.
En nähnyt asiaan muuta syyllistä kuin omat menneet tekoni, jotka elämä julmasti kosti myös läheisilleni...
Nyt tajuan että syytä ei löydy minusta, elämä koettelee jotta vahvistuisimme...

Jouduin muuttamaan toiselle puolelle maata hirviön maine harteillani, jopa tuntemattomien ihmisten minua pelätessä. Synkkä elämäni seuraa minua aina, sillä se jätti jäljet paperille, joita lukiessa niskakarvat nousevat pystyyn, vaikka ne antavat minusta aivan väärän kuvan. Kuvaa on vaikea toisten mielestä muuttaa, se vaatii paljon, täytyy vain näyttää että elämä on minua muokannut vaikeuksien kautta kohti valoa.

Synkimmässäkin pimeydessä on aina valoa, vaikka sitä ei itse näe saati saata siihen uskoa!!! Joku näkee totuuden, ja silloin huomaa sen ensimmäisen valontuikkeen pimeyden keskeltä! Keskuudessamme on niin paljon hyvää ja kaunista, vaikka sitä ei voi edes haaveilla, ja lopulta voimaa löytyy selvitä!

Tätä kirjoittaessani vaikeudet eivät suinkaan ole poissa, kauhea stressi kalvaa minua, en pysty nukkumaan, en pysymään aloillani, kierrän kipujeni kanssa kotia ympäri, mutta olen rakkaideni keskellä joka antaa yli-inhimillistä voimaa!

Kun synkkyys on läpitunkematonta ja tulevaisuutta ei näe edes unelmissaan, voimaa on ympärillämme vaikka emme sitä ehkä huomaa. Täytyy elää päivä kerrallaan, selviytyen vain sen yhden päivän taakasta. Lopulta se taakka alkaa huomaamatta helpottaa, ei saa jäädä oman päänsä sisään vangiksi, täytyy pyristellä vapauteen, se on kyllä siellä jossain.
Lopulta suuri onni koostuu pienistä asioista, niin pienistä, että siihen voi olla mahdottoman vaikeaa edes uskoa. Kaikille on elämässä onnea, se vain pitää löytää, vaikka siihen voi kestää jopa useita vuosia, se on edessäpäin!

Täytyy kestää ja yrittää uskoa valoon, muodossa tai toisessa, sillä se on olemassa! Voimaa on kaikille, se vain näyttäytyy niin harvoin!
Vaikka tuntuu että on helpointa luovuttaa, niin silloin jää paitsi paljosta, jää näkemättä elämän aurinkoiset päivät, onnen hetket, joita tuska estää edes haaveissaan näkemästä!
Jaksakaa päivä kerrallaan, jos pystytte, ulkoilkaa ja liikkukaa, koittakaa löytää edes pieni valonpilkahdus pimeyden keskeltä, se valo on jokaisessa meissä, ja se vain odottaa että pääsee loistamaan.
Luomme valoa lopulta myös ympärillemme, voimaa löytyy toivottomuuden keskeltäkin, jokainen päivä tuo jotain.
Asiat pitää yrittää hyväksyä, katsoa rohkeasti kohti taivaanrantaa, aika on suurin parantaja, vaikka on vakavasti sairas, jostain saamme kaikki voimaa. Älkää antako masennuksen ja toivottomuuden teitä nujertaa, kun jaksaa taistella, se paska ei valu niskaan määräänsä enempää, joskus se loppuu!

Oma taisteluni on kestänyt kohta kaksikymmentä vuotta, verta ja kyyneleitä on valunut kauheita vuosia toisensa perään, löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen aivan odottamatta, sen toi eteeni ja näytti, elämä, kohtalo, Jumala, karma, tai jokin muu, en tiedä mikä, mutta sen löytäminen on lopulta antanut uskomattoman paljon.
Paskaa sataa vielä, mutta minulla on sateenvarjo jota jaksan jo pitää yllämme, ja se tuo lisää voimaa, vaikkakin melkein huomaamatta ja pieninä paloina!

Uskokaa kun sanon, elämällä on jokaiselle jotain kaunista antaa! Jokainen uusi päivä tuo mahdollisuuden uusille asioille, joista lopulta löytää sen kaiken kauneuden!
Vaikka elämä tuntuu kestämättömältä, jossain on jokaiselle helpotus, se vain on vaikeata ymmärtää, vaikka se jo olisi löytynyt, elämänlanka kutoo, punoo ja solmuuntuu, mutta solmuissa piilee uskomaton voima, energia joka odottaa vapautumistaan, joka pyrkii tuskallisesti purkaantumaan...
Eikä se välttämätön purkaus aina onnistu ilman haavoja... Mutta haavat parantuvat, muuttuvat violeteiksi rumiksi arviksi, aikanaan haalistuvat pikkuhiljaa, ja lopulta löytää niiden tarkoituksen, ymmärtää opetuksen, kasvaa ihmisenä!

Minulle sanottiin 14v, että elinikäni ennustettavuus on ehkä vuosi, elin sitten sen mukaan, mitään ajattelematta, mitään tuntematta, mistään nauttimatta...
Sotkin elämäni entistä pahemmin ja pahemmin, en uskaltanut edes toivoa onnea, saati tulevaisuutta. Vuosi vuoden perään tein järjettömyyksiä, kylvin tuhoa ja tuskaa. Lopulta en jaksanut odottaa loppua, tein päätöksen lopettaa kituminen ja ryhdyin toimeen.
Onneksi en onnistunut riistämään henkeäni, suljettu osasto karsi keinoja, ja minut löydettiin roikkumasta kiikusta juuri ajoissa... Kirosin, itkin ja huusin "miksi ette antaneet minun mennä..."

Apua en mistään löytänyt, eivät viina, eikä huumeet lieventäneet elämäni tuskaa...
Lopulta onnistuin astumaan pois juoksupyörästäni, sain hengähtää ja aurinko saapui elämääni, valo sattui ensin silmiin ja poltti. Kesti aikansa että hyväksyin olevani sen ansainnut, kaikista tuottamastani tuskasta rupesi muodostumaan jotain. Rakkaus pelasti minut, vaikka vaikeuksia polulleni ilmestyikin...

Kymmenen vuotta olen ryöminyt, kontannut ja lopulta nousin jaloilleni, minusta löytyi voimaa tukea läheisiäni, rakkaimpiani, ainoitani.
Ennen ei ihminen päässyt muurini läpi edes näkemään sisintäni jota edes itse en tuntenut, uskaltanut kohdata. Eläimet kyllä mikä oli ainoa voimanlähde, suojani oli rakennettu turhankin korkeaksi.
Sitten otin ja avasin itseni, peloissani, mutta se kannatti. Aloin uskoa tulevaan, toivoon, rakkauteen, noihin aivan uusiin asioihin. Uskalsin lopultakin luottamaan siihen että minua voi joku tosissaan, aidosti rakastaa. Järisyttävä kokemus "aikuisena" ymmärtää, tajuta! Vaikeudet suhteessa vahvistivat sitä, eikä monasti kaiken menetys ollut kaukana. Aika ei suinkaan tunteita laimentanut, vaan vahvistaa vahvistumistaan!
Ja se on ollut sen arvoista!

Vaikka kipu piinaa ruumistani, elämäni jättämät arvet mieltäni, olen saanut voimaa ja uskoa elämään. Kaikki se paska olikin lopulta käsiteltävissä, käsittely vahvistaa ja tuo voimaa jopa minulle.
Ihmisrauniosta kasvaa hiljalleen uusi ihminen, tuska muuttuu kivuksi, mikä on helpompi ymmärtää, ja kestää. En ole vieläkään ehjä, tiedän sen, mutta minulla on toivoa, ja se on jo paljon!

Kaikki kärsimys on tämän arvoista, ja tiedän että asiat järjestyvät, kunhan jaksan taistella ja olla vahva, lopulta elämä voittaa. Pitää vain antaa elämälle tilaisuus ja aikaa parantaa, toipua, ja lopulta voima alkaa pysyä rikkinäisen kuoren sisällä ja korjata tuhoja.
Olen kroonisesti sairas mutta, jokainen päivä on jo puolivoittoa, lääkkeet helpottavat kivut siedettävälle tasolle, mutta tärkeintä on että rupean olemaan kokonainen, en enää rauniokasa.

Vihdoinkin kaiken jälkeen olen saanut olla onnellinen, ja rakastaa varauksetta vaimoani, lastani, kaikkea hyvää ympärilläni, osata ottaa vastaan, käyttää kaikkea hyväksi, mitä olen elämältäni saanut, ja elämällä on minulle ja perheelleni vielä paljon annettavaa.

Onnellinen, kokonainen mies 31v.

JAKSAKAA, LUOTTAKAA, ELÄKÄÄ!
KAIKEN ARVO SELVIÄÄ AIKANAAN, JOS ANTAA ELÄMÄLLE TILAISUUDEN!

muuta kun nostaa hattua. Olen sanaton. Eikös vain rakkaus saa ihmeitä aikaan. Olet niin sinnikäs, että teitä on harvoja. Saat kaiken kunnioitukseni, kun arvostat elämää!

lolbo kirjoitti:

Minä toivon sydämeni pohjasta,että sinä et tekisin niin,vaan antaisit itsellesi vielä aikaa. Elämällä on sinullekin vielä paljon annettavaa,usko pois vaan. Voimia myös sinulle! Mitä tulee kysymyksiisi,niin hän jätti meille 5 sivuisen kirjoitelmansa,missä hän kertoo elämästään ja tunteistaan,miten osasikin sattua kuin se yhdessä perheeni kanssa luettiin... Järkyttävää kertoa,mutta hän ampui itsensä :( hän harrasti aseita ja oli hänellä luvat niihin. Voivoi.. mikään ei tunnu miltään,tällähetkellä voisin itsekkin kuolla,mutta en itsemurhaan,yritän vaan nyt selviytyä tästä ja jatkaa elämää ilman veljeäni. Rakastan sinua

Hei lolbo taas. Minäkin rakastan sinua.
En muistakaan milloin minulle on viimeksi sanottu noin ihanasti. Kiitos! Lolbo hyvää joulunodotusta sinulle ja perheellesi koettakaa pärjätä!
muista jos tulee jotain kysymyksiä tai muuta niin voit kysyä minulta. ja vaikka kuinka tuntuu pahalta ja itkettää niin veljesi varmasti tarkkailee teitä siellä jossain ja toivoo ettette surisi liikaa.
Hyvää joulua sinulle ja perheellesi! ja voimia teille!!

2566 kirjoitti:

Hei lolbo taas. Minäkin rakastan sinua.
En muistakaan milloin minulle on viimeksi sanottu noin ihanasti. Kiitos! Lolbo hyvää joulunodotusta sinulle ja perheellesi koettakaa pärjätä!
muista jos tulee jotain kysymyksiä tai muuta niin voit kysyä minulta. ja vaikka kuinka tuntuu pahalta ja itkettää niin veljesi varmasti tarkkailee teitä siellä jossain ja toivoo ettette surisi liikaa.
Hyvää joulua sinulle ja perheellesi! ja voimia teille!!

hyvää joulua myös sinulle! kiitos kaikista vastauksista,jotka olet minulle vastannut ja kysyn kyllä jos jotain mieleen tulee

Hyvää joulua sami