Isäni kuoli äkisti noin viikko sitten. Jollain tavalla isäni elämäntapojen johdosta osasimme jo aavistaa tämän päivän tulevan.
Kuitenkin se tuli liian äkkiä. Paljon asioita jäi sanomatta ja tekoja tekemättä. Suunnitelmat jäi toteutumatta ja yhteiset hetket jäivät vähiin. Isä ei päässyt häihini, ei nähnyt lapsenlastensa syntymää eikä kuullut koskaan kuinka paljon oikeasti rakastin.
Hän kuoli liian pian. Liian nuorena ja liian yksin.
Ainoana lapsena minun tehäväkseni jäi hoitaa hänen olonsa maan päällä kunniallisesti loppuun.
Nyt olen kuitenkin unohtanut sen tärkeimmän; isä on poissa.
En osaa surra, en itkeä, en edes osaa käsittää koko asiaa. Hautajaiset on viikon kuluttua. Sittenkö tämä minulle valkenee? Pelkään että vasta hautajaisissa havahdun todellisuuteen ja kaikki suru purkaantuu siellä. Mutta entä jos ei sittenkään? Mitä sitten? Havahdunko vasta vuosien päästä häissäni siihen ettei isää enää olekaan? Vai olenko niin kylmä ja tunteeton etten osaa surra oman isän poismenoa?
Tuntuu hullulta kun kuitenkin tiedän mitä paha olo on. Onko tämä asia vain liian suuri, että osaisin sen käsitellä?
Hetken verran olen nähnyt vanhaa ystävää jolle pystyn olemaan täysin rehellinen. Hänen seurassaan pystyn suremaan. Pystyn itkemään ja puhumaan; olemaan juuri sellainen kun olen. Mutta hänen lähdettyään kaikki palaa takaisin. Sama kylmyys ja lasittunut katse. Sama tyhjä tunne sisällä, muttei käsitystä siitä mistä se tulee. Tunnen itseni enemmän lohduttajaksi kuin surijaksi.
Iltaisin jankkaan päähäni tätä asiaa. Koitan kuvitella mielessäni hautajaisia ja tajuta, että isä on todella nyt poissa. Ettei hän enää koskaan soita ja kerro kuinka tärkeä ja rakas olen. Ettei hän enää koskaan halaa minua suurilla, rakastavaisilla käsillään...
Suru ei kuitenkaan tule. Mikä avuksi? Onko surun yrittäminen turhaa? Tuleeko surun hetki ikinä?
Kuitenkin se tuli liian äkkiä. Paljon asioita jäi sanomatta ja tekoja tekemättä. Suunnitelmat jäi toteutumatta ja yhteiset hetket jäivät vähiin. Isä ei päässyt häihini, ei nähnyt lapsenlastensa syntymää eikä kuullut koskaan kuinka paljon oikeasti rakastin.
Hän kuoli liian pian. Liian nuorena ja liian yksin.
Ainoana lapsena minun tehäväkseni jäi hoitaa hänen olonsa maan päällä kunniallisesti loppuun.
Nyt olen kuitenkin unohtanut sen tärkeimmän; isä on poissa.
En osaa surra, en itkeä, en edes osaa käsittää koko asiaa. Hautajaiset on viikon kuluttua. Sittenkö tämä minulle valkenee? Pelkään että vasta hautajaisissa havahdun todellisuuteen ja kaikki suru purkaantuu siellä. Mutta entä jos ei sittenkään? Mitä sitten? Havahdunko vasta vuosien päästä häissäni siihen ettei isää enää olekaan? Vai olenko niin kylmä ja tunteeton etten osaa surra oman isän poismenoa?
Tuntuu hullulta kun kuitenkin tiedän mitä paha olo on. Onko tämä asia vain liian suuri, että osaisin sen käsitellä?
Hetken verran olen nähnyt vanhaa ystävää jolle pystyn olemaan täysin rehellinen. Hänen seurassaan pystyn suremaan. Pystyn itkemään ja puhumaan; olemaan juuri sellainen kun olen. Mutta hänen lähdettyään kaikki palaa takaisin. Sama kylmyys ja lasittunut katse. Sama tyhjä tunne sisällä, muttei käsitystä siitä mistä se tulee. Tunnen itseni enemmän lohduttajaksi kuin surijaksi.
Iltaisin jankkaan päähäni tätä asiaa. Koitan kuvitella mielessäni hautajaisia ja tajuta, että isä on todella nyt poissa. Ettei hän enää koskaan soita ja kerro kuinka tärkeä ja rakas olen. Ettei hän enää koskaan halaa minua suurilla, rakastavaisilla käsillään...
Suru ei kuitenkaan tule. Mikä avuksi? Onko surun yrittäminen turhaa? Tuleeko surun hetki ikinä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
varmaan 10 vuotta ja oman äidin kuolemaa en surrut
lainkaan.
Suru riippuu siitä kuinka läheinen poismnennyt
ihminen on ollut.
Mutta poismenneelle olisi parempi jos häntä ei niin
surtaisi ja kaivattaisi vaan lähetetäisiin kauniita
ajatuksia ja hyvän matkan toivotuksia.
on jäänyt kaikki vastuu järjestelyistä.
Ne ovat pitäneet ajatuksesi muualla. Kuitenkin tietysti vain omaa sisintä tutkimalla tiedät miksi suret niinkuin suret, esim. tukahdutetut tunteet.
Minäkään en koskaan saanut sanottua isälle kuinka
paljon rakastin häntä.
Et ole yksin tämän asian kanssa.
En ole ammattilainen , mutta väitän ettei hekään voi tietää asioita muuta kun meidän kokeneiden kautta. Kukaan joka ei ole kokenut läheisen ihmisen poismenoa ei voi tietää mitä suru oikeastaan on. Et edes sinä.
Nyt se tapahtui. Asia on sinulle henkisesti uusi juttu. Et sinä voi vaatia itseltäsi että suret jonkun kaavan mukaan. Tarkoitan sitä, että minäkin luulin olettavani miten kuuluu surra .
Minä kuvittelin että suru on sitä että romahtaa ja itkee hysteerisesti .
Mieti ! Jos näin olisi käynyt , miten olisit voinut toimia? Et mitenkään. Sinun kehosi suojelee sinua. Sinulla on tehtäviä mitä sinun pitää hoitaa, keho tavallaan työntää surun pois hetkeksi. Ensinäkin rakkaan ihmisen poismeno on tavallaan niin suuri sokki, ettei sitä ihmiskeho ja mieli jaksa ymmärtää.
Vasta nyt sinä opettelet miltä sinun surusi näyttää. Sinulla voi olla vaikeaa hyväksyä ettei sinun surusi täytä niitä mielikuvia surusta.
Hautajaisten jälkeen on vielä paljon muuta hoidettavaa. Ei se siihen jää.
Näin kävi juuri minulle.
Syyllistin tavallaan itseni etten sure omaa lastani tarpeeksi koska kehoni oli lukossa.
Jos olet ainoa lapsi , tehtävä lankesi sinulle, ja uskon että haluatkin olla itse järjestämässä kaiken. En ainakaan minä olisi halunnut että joku vieras olisi päättänyt kaiken minun puolestani. Sokki oli niin suuri ettei aivokapasiteetti olisi jaksanut itkeä hysteerisesti samalla kun järkevänä yritän miettiä käytännön asioita hautajaisia varten.
Tiedän ettei tämä ehkä auta, mutta sanon sen kuitenkin. Ei ole mitään kaavaa minkä mukaan pitää surra. Sinun surusi on yhtä hyvää ilmenee se sitten miten vaan. Uskon myös että se suru mitä odotat itseltäsi kyllä tulee aikanaan. Kun sinulla tavallaan on aikaa surra.
Minä en taas pystynyt itkemään ollenkaan muiden läsnäollessa. Podin paljon syyllisyyttä siitä etten itke omaa lastani.
Jossain vaiheessa asia purkautui. Minulle asia alkoi valkenemaan pikkuhiljaa autossa kun ajelin yksin.
Kun ihmisellä on tuhat ja sata asiaa hoidettavana , sokin ja surun lisäksi. On kai pakko aloittaa yhdestä asiasta. Purkaa koko vyyhti pikkuhiljaa. Itselleni oli hyvin vaikeaa ymmärtää että oikeasti lapsni on kuollut. En tahdo sitä vieläkään ymmärtää.
Minun piti kaiken käytännön asioiden lisäksi hoitaa muita surevia. Miestäni , toista lastani, ja muita jotka oli hyvin lähellä lastani.
Minun suru sai aina vaan väistyä.
Kun oli kulunut vuosi ja hiukan päälle, ja arki tavallaan on palanut . Kun tuntui että muut on jo jaloillaan , oli minun aika.
Viimeksi eilen istuin ja kuuntelin yhtä todella surullista kappaletta ja itkin. Itku voi jopa tuntua hyvälle, samalla kun se tietenkin sattuu.
Ei sinun suru välttämättä mene minunkaan kaavan mukaan. Olet oikeassa sinä että se voi tulla koska vaan.
Esimerkkinä voinkertoa että istuin netissä surffaamassa kun avasin yhden sivun missä oli taustamusiikkia. kappale oli sama mitä itse hyräilin vaistomaisesti kun olin tunnistamssa omaa lastani. Kaikki mitä siellä koin muistui mieleeni, ja silloin romahdin pieneksi mytyksi tuoliini ja vaan itkin.
Aikaisemmin kävi myös niin että itkin ja mieheni tuli halaamaan. Sanoin että on niin kova ikävä. Mieheni vastasi - arvaa onko minulla...
Se laukaisi stopin , ja itku loppui kuin seinään.
Omanlapseni kuoleman surun lisäksi suren myös muiden surua. Luonnostaan hoidan aina muita ensin ja sitten vasta itseäni. Koin asiat niin, että hänen suru on minun surua suurempi ja minun pitää lohduttaa häntä taas. Melkein raivostuin.
Minä ainakin kaipaan sitä että joku ymmärtää minun suruani ja että minulla on oikeus surra nyt. NYT on minun aika.
Mutta kun en itse voi päättää koska se aika on, se vaan tulee kun on tullakseen. ja nyt ymmärrän että minun on vaan hyväksyttävä asiat niin kuin ne eteeni tulee.
Sinä suret ja kaipaat isääsi ihan niin oikein kuin vaan voi olla. Et voi tehdä mitään väärin.
Toivon että sinulla on läjeisiä jotka jaksaa tukea sinua. Jotka jaksaa ymmärtää vielä myöhemminkin että sinä suret .
Muista myös ettet voi kaivata isää ennenkuin ymmärrät ettei häntä enää ole maan päällä.
Itse pidin päiväkirjaa mihin rehellisesti kirjoitin ihan kaiken mitä tein ja mitä koin. Kun myöhemmin luet sitä, ymmärrät että suret. Ymmärrät myös että on asioita jotka jonkun vaan on nyt hoidettava. Takaan että suret oikein.
Otan osaa ja toivotan sinulle voimia.
Isäni oli minulle todella läheinen, mutta suhtauduin ensijärkytyksen jälkeen, kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Toki kaikki "pakolliset" valokuvat ym. ovat esillä, mutta päässäni ei liiku mitään kun katson niitä.