Olo on niin paska. Elän nykyään rauhoittavien voimalla, kaikki tuntuu aika turhalta. Minulla on lapsi ja ihana puoliso, mutta kumpikaan ei tunnu syyltä jatkaa tässä paskassa rämpimistä. Olen menettänyt kaikki läheiseni kirjaimellisesti ja luuhistunut kasaan jatkuvista hautajaisista ja elämän paineista. Missään en voi puhua, koska ketään ei kiinnostaa muu kuin lapsen hyvinvointi (se voi hyvin koska puolisoni pitää siitä loistavaa huolta jumalauta!) ja minun huoleni ovat toisarvoisia.
Viime yönä tiskasin ja kävin suihkussa kahdeltatoista. Sitten otin rauhoittavia, menin nukkumaan ja heräsin kaikki paikat kipeinä. En tunne enää edes nälkää, päässä heittää vähän väliä ja koko ajan nukuttaa. Ajattelen jatkuvasti lähtemistä perheeni luota, sillä minusta ei ole mitään iloa kellekään tälläisenä zombiena. En ole varma, tahtoisinko tehdä itsemurhan, palkata jonkun tappamaan minut vaiko vain kadota, ilman muistoja menneisyydestä. Olo on vaan niin paha.
Olen käynyt puhumassa menetyksistäni ja vaikka asiantuntijat ovat puulla päähän lyötyjä "huonosta tuuristani", mitään konkreettista apua en kuitenkaan ole saanut. Menetysten skaalaa on päivitelty ja osa on jopa surkutellut tippa linssissä, että kuinka noin nuorella on annettu tuollainen kohtalo. Minua ei kiinnosta sääli, tahdon vain tietää miten tästä eteenpäin.
Tämän tekstin kirjoittaminen vei 2 Opamoxia ja puoli kiloa suklaata, jotka söin vaikkei tehnyt mieli. Kiitos.
Viime yönä tiskasin ja kävin suihkussa kahdeltatoista. Sitten otin rauhoittavia, menin nukkumaan ja heräsin kaikki paikat kipeinä. En tunne enää edes nälkää, päässä heittää vähän väliä ja koko ajan nukuttaa. Ajattelen jatkuvasti lähtemistä perheeni luota, sillä minusta ei ole mitään iloa kellekään tälläisenä zombiena. En ole varma, tahtoisinko tehdä itsemurhan, palkata jonkun tappamaan minut vaiko vain kadota, ilman muistoja menneisyydestä. Olo on vaan niin paha.
Olen käynyt puhumassa menetyksistäni ja vaikka asiantuntijat ovat puulla päähän lyötyjä "huonosta tuuristani", mitään konkreettista apua en kuitenkaan ole saanut. Menetysten skaalaa on päivitelty ja osa on jopa surkutellut tippa linssissä, että kuinka noin nuorella on annettu tuollainen kohtalo. Minua ei kiinnosta sääli, tahdon vain tietää miten tästä eteenpäin.
Tämän tekstin kirjoittaminen vei 2 Opamoxia ja puoli kiloa suklaata, jotka söin vaikkei tehnyt mieli. Kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
lapsen synnyttyä ja ollessa pieni kun äidin (tai isän) kaikki huomio menee lapselle. Kannattaisi käydä väestöliiton parisuhdeterapiassa vaikka ensin yksin ja sitten puolison kanssa. Ei ne varmaan tajua mitä mielessäsi pyörii.
Monesti on niin että lapsi on läheisempi
jommalle kummalle, mutta sillä parisuhteella ei tee mitään, jos siinä ei keskustella ja tueta toisiaan.
Psyykenlääkkeet voi tehdä olon vielä kurjemmaksi.
Menetit sinulle läheisimmät ihmiset, mutta niitä voi tulla uusia. Itse olen ainakin huomannut, että yksinäisen jakson jälkeen kunhan sen kestää, tulee uusia sielutovereita elämään. Ja sitten kun olen myöntänyt itselleni, etten jaksa yksin pohtia ongelmiani olen lähtenyt hakemaan apua.
Kysy ensin vaikka väestöliitosta, tiedän kylklä vaihtoehtoisiakin terapeutteja, jos haluat.
Täällä ilmoittautuu toinen joka on kokenut enemmän kuin tarpeeksi . Minua hymyillyttää ja puistattaa samalla kun kuulen sanonnan , ei salama iske kahdesti samaan puuhun.
Kun joutuu kokemaan niin paljon surua masentuu väkisinkin. Pitäisin sitä melkeinpä luonnottomana jollei niin kävisi.
Masennuksen keskellä prosessi kestää ikuisuuden.
Tuntuu kunnei siitä voi ikinä päästä pois.
Itse koin todella syvän masennuksen jolloin toimin juuri niin kuin sinä. Nukuin pääasiassa. Ulkona en käynnyt moneen kuukauteen. Kunto huononi lopulta pakkasen puolelle.Pelkäsin jopa sitä että mieheni jättää minut. Nukuin sänkyni litimäräksi , nousin sen verran että vaihdoin lakanan, tai käänsin vaan patjan , jollen siirtynyt sohvalle makaamaan.
Unohdin ystävät, kadotin koko maailman tavallaan.
Tiedostin että on noustava , koska muuten tuntui että mätänen sänkyyni. En edes älynnyt hakea apua.
Joten sinun kirjoituksei on jo onneksi hyvä merkki. Tiedostat ettei asiat ole niin kuin pitää.vaihda lääkäriä psykologia tai ihan mitä vaan, mutta älä jää paikoillesi. vaadi hoitoa ja hae sitä ihan mistä vaan.
Älä' pode syyllisyyttä siitä että olet nyt sairas. Tiedän ettet näe edes sitä pienintä valoa tunnelin päässä, mutta usko minua, se on siellä.
Usko myös siihen että apu löytyy jostain. Minulle käy aina elämässäni niin että se apu tulee yllättäin, kun vähiten sitä odotan ja eniten sitä tarvitsen.
Minun pelastus oli luonto ja eläimet. 4kk makaamisen jälkeen päätin mennä ulos. Olin jo kerran aikisemmin yrittänyt kävellä , mutta pääsin 150 m kun jo uuvuin.
Ajattelin mennä sieltä missä aita on matalin ja hyppäsin autooni. 5m matkan autolle jaksoin ihme kyllä.
Kampesin ratsastustallilla työn ja tuskan kanssa hevosen selkään. Ajatuksena oli saada edes happea. Minunhan ei tarvinnut kuin istua.
Jouduin todella töihin, enkä jaksanut ravata kuin yhden kierroksen, uuvuin eikä lihakset ollut tottunut edes pinnistelemään sen verran mitä istuminen vaatii.
Menin toisen ja kolmannen kerran. Lopulta olin vakioasiakas. Tosin en edes tiedä kuinka monta olen karsinassa harjannut hevosta ja itkenyt itseni uuvuksiin samalla , syystä mitä en edes ymmärtänyt.
Sitten kuulin itseni nauravan , ja aloin itkemään kun ymmärsin etten ollut nauranut herra ties koska. Muistelin sitä kun olin putoamssa selästä ja se huvitti minua.
Masennus hälveni huomaamatta.
Elämä jatkui, ei nyt ruusuilla tanssimista , mutta sitä suht tavallista elämää kuitenkin, kun tapahtu suuri onnettomuus perheessämme. Sokki numero kaksi.
Juuri toivuttuani ja hyväksyneen asian ja seuraamukset tapahtui seuraava katastrooffi joka muutti elämäni lopullisesti.
Meidän perhe väheni yhdellä. Suru on loputon.
Olen istunut , olen itkenyt , olen hautonut vaikka mitä pienessä päässäni. Yritin käydä juttelemassa , mutta ei auttanut.
Taas luonto tuli avuksi. Jouduin sattumalta töihin. Työ oli raskasta , käänsin ja väänsin maata. Törmäsin ihmiseen joka ymmärsi suruani, ymmärsi etten aina jaksa panostaa sadalla , sain tulla myöhässä , sain lähteä aikaisemmin. Koskaan minua ei syyllistetty , vaan olin aina yhtä tervetullut töihin kun jaksoin.
Taas pääsin jotenkuten jaloilleni, ikuista surua kantaen mukanani.
Taas iski salama , ja jälleen kerran voimani petti. Suunnittelin jo omia hautajaisiani.
Yritin jo kerran illalla soitta paille. Olenoo riivattu kun minua näin koetellaan.No pappi ei vastannut, koska murruin ei virka aikaan oletan.
Paljon on asioita jotka lopullisesti on muuttunut. Paljon piti tapahtua ennen kuin ymmärsin etten sittenkään halua kuolla. Näin paljon piti tapahtua jotta ymmärsin että kaikesta voi nousta. Siitä olen elävä esimerkki.
Masennus on jakso. Se ei ole ikuista! vaikka se sitlä tuntuu, mikään päivä ei ole eilisen kaltainen vaikka se siltä näyttää ja tuntuu. kaikki muuttuu koko ajan, halauat sitä tai et.
Vuodenajat muuttuu, sinä vanhenet aina yhden päivän , ihmiset syntyy ja ihmiset kuolee. Me ei saada takasin eilistä , mikään ei parannu vaikka kuinka itkisimme. Mutta kaikki muuttuu silti ja koko ajan.
Minulla oli monta pommia elämässäni. Tilanteita josta ei uskoisi kenekään nousevan enää.
On vaan uskottava että kaikki muuttuu hyväksi vielä.
Kysyt varmana olenko nyt terve. Tuskin olen. Olen kokenut niin paljon, jotta olen oppinut että jaksot ne tuskallisen hitaat masennuskaudet , menee ohi .
Elän luultavasti lopun elämäni ikuista vuoristorataa. Minun on pakko hyväksyä ettei elämä tule olemaan tasaista enää. Välillä putoan alas, mutta nyt kun tiedän että siitä voi nousta , osaan jo odottaa kun taas jaksan nousta.
Jaksaakseen nousta tarvitaan usein apua. ja sitä kannattaa hakea. Minun apu oli perheeni. Olin kuitenkin syvässä itsessäni huolissani siitä miten he jsksaa minua. se oli minun apuni. Se että pakotin itseni ulos, oli toinen apuni.
Kolkmas apuni oli ihminen joka tuli elämääni sattuman kautta. Kun alkaa ahdistaa ja ajatukset alkaa mennä huonompaan suuntaan, käännyn juuri tämän ihmisen puoleen. Puhun puhun ja puhun. Kun on puhunut niin paljon että akkuakin pitää ladata , kun on puhunut niin paljon ettei tule enää ääntä , se useinmiten auttaa. Eilen oli synkkä päivä. Puhuin kaksi tuntia. Tänään se iski uudelleen, soitin heti uudelleen. Keskustelu rönsyilee. Olen ehdottoman rehellinen. Ja usein jopa nauran itselleni tai jotain muuta. Olen oppinut miten minä saan itsni jaloilleni ennen kuin vaivun siihen koomaan minkä jo olen kokenut.
Olen oppinut arvostamaan monia asioita. En vaadi mitään ihmneellistä. Elämä ei loppujen lopuksi ole niin kummallisen ihanaa kenelläkään toisillakaan. Ei minun tarvitse nauraa joka päivä. Riittä kun osaa iloita jostain pienestäkin.
Hyvä neuvo on myös pitää päiväkirjaa . vaikkei kirjoittaisi kuin -paska päivä, kolme viikkoa peräkkäin. Sitten tulee päivä jolloin ehkä kirjoitat. Kävin kaupassa.
Aurinko paistaa . jne..sitä kautta opin itse näkemään omilal silmilläni miten olen voinnu8t. Sitä lukiessani huomasin ettei aika pysähdy. asiat muuttuu , vaikkei siltä aina tunnu.
Aina löytyy ratkaisu. Mutta älä jää yksin!!!! Hae apua , koita mitä keinoa tahansa. Älä luovuta. Koska tiedän että tulee iloisiakin jaksoja elämääsi. Silloin olet vaan muutama kokemus rikkaampi.Rikkaus on ymmärtää asioita, ja se riittää että näin aluksi ymmärrät itsesi.
Kun sinä voiut paremmin voi kaikki muutkin ja siitä se elämä alkaa taas.
Voi hyvin ja tsemppiä.
Kirjoituksesi antaa varmasti lohtua monille. Kaikkea hyvää elämääsi. Ja aloittajalle voimia ja uusia keinoja selviytyä elämän karikoissa.
et varmasti jaksa uskoa parempaan huomiseen. Usko vaikka väkisin, että se tulee. Itse olen selviytynyt, kun olen tajunnut etsiä puhelinnumeron terveyskeskuksen kautta tai lapsen neuvolakäynnin yhteydessä. se vaatii sen, että rohkenet sanoa, että "minä en jaksa enää, auttaisitko". Jos sinulla on IHMINEN siinä kuulemassa, hän ymmärtää kyllä.
Voimia sulle paljon. Nyt halaan sinua ja annan voimaa avata suun.
Itse olen joutunut laskemaan molemmat (ainoat) lapseni hautaan, 6kk:n välein...
lapsestaan tämä alkuperäinen kirjoittaja. Vaikka elääkin tällähetkellä tunnesuossa. Itselläni kolmivuotias lapsi ja painin keskivaikean masennuksen kanssa. Kyllä minä silti näen lapseni siinä ja jokapäivä koen rakastavani häntä. Se, että en saa kaikkea irti ajasta, jota yhdessä vietämme on taas arkea. Mikä tahansa sairaus vie voimat. Se on inhimillistä.
Emme me ymmärrä olla iloisia omasta terveydestämmekään, ennenkuin se on mennyttä. Moni asia on itsestään selvyys ja vaikea sitä olisi elää jos täytyisi kokoajan elää niin, että pelkää kaiken menettävänsä. Sekin on tuttua minulle. Ja se vasta kuluttaakin.
Minäkin olen neljää lasta odottanut, mutta vain yhden saanut maailmaan asti. Joten luulisi, että sitten ottaisi kaikesta ajasta lapsen kanssa kaiken irti. Niin minä juuri teinkin sen kolme vuotta ja vaadin mahdottomuuksia itseltäni. Kun en siihen pystynyt, niin masennuin. Yritin joka hetki painaa mieleeni kaiken ja elää, kuin menettäisin tämän lapsen myös. Unohdin itseni siinä sivussa ja lopulta en suonut oman hyvinvointini eteen kuukausiin yhtään ajatusta. Lopputulos sitten on tämä...Nyt en pysty senkään vertaa...mutta lastani rakastan ja hänestä nautin, vaikka en täysin yksin hänen hoidostaan selviäkkään, vaan on otettava kaikki apu vastaan, mitä tarjotaan.
Ennenkaikkea ollaan armollisia itsellemme. Ei syyllistetä, vaan kannustetaan toisiamme selviämään näistä elämän helvetillistä juonista, joita meidän teillemme piilotellaan. Olemme niin monet pettyneitä, väsyneitä, rakkaamme menettäneitä ja kannamme vielä sitä hirveää syyllisyyttäkin harteillamme. Kaikille teille toivotan vain hyvää ja rohkeutta kohdata huominen.
Se on eteenpäin rämpiminen!