Tiedän että asioiden kaatuessa niskaan tuntuu että tulevaisuus näyttää ja tuntuu kestämättömältä, mutta uskokaa rakkaat ihmiset, että vaikka vaikeudet tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, aika hioo kulmat kestettäviksi, vaikka se tuntuu mahdottomalta.
Itse löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen ja hyvään elämään vasta yli kaksikymppisenä kovien ja kauheiden elämän kolhujen jälkeen.
En ole osannut arvostaa itseäni kunnolla oikein koskaan ja luulin jo kaiken kokeneeni... En nähnyt mitään hyvää edessäni, saati tulevaisuutta!
Koin olevani arvoton, kauhea ihminen, tunsin aiheuttaneeni vain tuskaa ympärilleni. Elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta!
Sitten aivan yllättäen elämääni ilmestyi enkeli, joka näki kaiken paskan alta todellisen ihmisen. Hän osoitti uskomatonta kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, kantoi raskaan taakan ja silti minulle hymyili. Kaiken sekasorron keskeltä hän veti pikkuhiljaa mutta varmasti minut pois kuilun reunalta. En koskaan olisi uskonut näin minulle käyvän kaiken pahan jälkeen...
Siitä lähtien hän on minua suuresti rakastanut, auttanut, kestänyt ja tuonut valoa pimeyteen! Hän kesti vierelläni vaikeudet ja valoi minuun voimaa!
Vaikeudet eivät suinkaan loppuneet vaikka itse lopetin niiden etsinnän... Saimme pojan, alle kiloisen keskosen, joka kuitenkin toi suuren auringon elämäni synkkään sopukkaan.
Asuimme tietämättämme homeasunnossa viisi vuotta terveytemme pikkuhiljaa pettäessä, ilman mitään tajuttavaa syytä, jolloin löysin kuitenkin jostain voimaa jakaa rakkailleni ja vakavasti sairaana tukea perhettäni. Lopulta kauhea totuus asunnostamme selvisi, mutta vaikeudet eivät suinkaan loppuneet! Emme millään saaneet uutta asuntoa, sitä jopa viranomaistaholta estettiin...
Loppukesästä kuitenkin saimme uuden kodin ja kului pari kuukautta, kun tajusimme että pystyimme hengittämään.
En nähnyt asiaan muuta syyllistä kuin omat menneet tekoni, jotka elämä julmasti kosti myös läheisilleni...
Nyt tajuan että syytä ei löydy minusta, elämä koettelee jotta vahvistuisimme...
Jouduin muuttamaan toiselle puolelle maata hirviön maine harteillani, jopa tuntemattomien ihmisten minua pelätessä. Synkkä elämäni seuraa minua aina, sillä se jätti jäljet paperille, joita lukiessa niskakarvat nousevat pystyyn, vaikka ne antavat minusta aivan väärän kuvan. Kuvaa on vaikea toisten mielestä muuttaa, se vaatii paljon, täytyy vain näyttää että elämä on minua muokannut vaikeuksien kautta kohti valoa.
Synkimmässäkin pimeydessä on aina valoa, vaikka sitä ei itse näe saati saata siihen uskoa!!! Joku näkee totuuden, ja silloin huomaa sen ensimmäisen valontuikkeen pimeyden keskeltä! Keskuudessamme on niin paljon hyvää ja kaunista, vaikka sitä ei voi edes haaveilla, ja lopulta voimaa löytyy selvitä!
Tätä kirjoittaessani vaikeudet eivät suinkaan ole poissa, kauhea stressi kalvaa minua, en pysty nukkumaan, en pysymään aloillani, kierrän kipujeni kanssa kotia ympäri, mutta olen rakkaideni keskellä joka antaa yli-inhimillistä voimaa!
Kun synkkyys on läpitunkematonta ja tulevaisuutta ei näe edes unelmissaan, voimaa on ympärillämme vaikka emme sitä ehkä huomaa. Täytyy elää päivä kerrallaan, selviytyen vain sen yhden päivän taakasta. Lopulta se taakka alkaa huomaamatta helpottaa, ei saa jäädä oman päänsä sisään vangiksi, täytyy pyristellä vapauteen, se on kyllä siellä jossain.
Lopulta suuri onni koostuu pienistä asioista, niin pienistä, että siihen voi olla mahdottoman vaikeaa edes uskoa. Kaikille on elämässä onnea, se vain pitää löytää, vaikka siihen voi kestää jopa useita vuosia, se on edessäpäin!
Täytyy kestää ja yrittää uskoa valoon, muodossa tai toisessa, sillä se on olemassa! Voimaa on kaikille, se vain näyttäytyy niin harvoin!
Vaikka tuntuu että on helpointa luovuttaa, niin silloin jää paitsi paljosta, jää näkemättä elämän aurinkoiset päivät, onnen hetket, joita tuska estää edes haaveissaan näkemästä!
Jaksakaa päivä kerrallaan, jos pystytte, ulkoilkaa ja liikkukaa, koittakaa löytää edes pieni valonpilkahdus pimeyden keskeltä, se valo on jokaisessa meissä, ja se vain odottaa että pääsee loistamaan.
Luomme valoa lopulta myös ympärillemme, voimaa löytyy toivottomuuden keskeltäkin, jokainen päivä tuo jotain.
Asiat pitää yrittää hyväksyä, katsoa rohkeasti kohti taivaanrantaa, aika on suurin parantaja, vaikka on vakavasti sairas, jostain saamme kaikki voimaa. Älkää antako masennuksen ja toivottomuuden teitä nujertaa, kun jaksaa taistella, se paska ei valu niskaan määräänsä enempää, joskus se loppuu!
Oma taisteluni on kestänyt kohta kaksikymmentä vuotta, verta ja kyyneleitä on valunut kauheita vuosia toisensa perään, löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen aivan odottamatta, sen toi eteeni ja näytti, elämä, kohtalo, Jumala, karma, tai jokin muu, en tiedä mikä, mutta sen löytäminen on lopulta antanut uskomattoman paljon.
Paskaa sataa vielä, mutta minulla on sateenvarjo jota jaksan jo pitää yllämme, ja se tuo lisää voimaa, vaikkakin melkein huomaamatta ja pieninä paloina!
Uskokaa kun sanon, elämällä on jokaiselle jotain kaunista antaa! Jokainen uusi päivä tuo mahdollisuuden uusille asioille, joista lopulta löytää sen kaiken kauneuden!
Vaikka elämä tuntuu kestämättömältä, jossain on jokaiselle helpotus, se vain on vaikeata ymmärtää, vaikka se jo olisi löytynyt, elämänlanka kutoo, punoo ja solmuuntuu, mutta solmuissa piilee uskomaton voima, energia joka odottaa vapautumistaan, joka pyrkii tuskallisesti purkaantumaan...
Eikä se välttämätön purkaus aina onnistu ilman haavoja... Mutta haavat parantuvat, muuttuvat violeteiksi rumiksi arviksi, aikanaan haalistuvat pikkuhiljaa, ja lopulta löytää niiden tarkoituksen, ymmärtää opetuksen, kasvaa ihmisenä!
Minulle sanottiin 14v, että elinikäni ennustettavuus on ehkä vuosi, elin sitten sen mukaan, mitään ajattelematta, mitään tuntematta, mistään nauttimatta...
Sotkin elämäni entistä pahemmin ja pahemmin, en uskaltanut edes toivoa onnea, saati tulevaisuutta. Vuosi vuoden perään tein järjettömyyksiä, kylvin tuhoa ja tuskaa. Lopulta en jaksanut odottaa loppua, tein päätöksen lopettaa kituminen ja ryhdyin toimeen.
Onneksi en onnistunut riistämään henkeäni, suljettu osasto karsi keinoja, ja minut löydettiin roikkumasta kiikusta juuri ajoissa... Kirosin, itkin ja huusin "miksi ette antaneet minun mennä..."
Apua en mistään löytänyt, eivät viina, eikä huumeet lieventäneet elämäni tuskaa...
Lopulta onnistuin astumaan pois juoksupyörästäni, sain hengähtää ja aurinko saapui elämääni, valo sattui ensin silmiin ja poltti. Kesti aikansa että hyväksyin olevani sen ansainnut, kaikista tuottamastani tuskasta rupesi muodostumaan jotain. Rakkaus pelasti minut, vaikka vaikeuksia polulleni ilmestyikin...
Kymmenen vuotta olen ryöminyt, kontannut ja lopulta nousin jaloilleni, minusta löytyi voimaa tukea läheisiäni, rakkaimpiani, ainoitani.
Ennen ei ihminen päässyt muurini läpi edes näkemään sisintäni jota edes itse en tuntenut, uskaltanut kohdata. Eläimet kyllä mikä oli ainoa voimanlähde, suojani oli rakennettu turhankin korkeaksi.
Sitten otin ja avasin itseni, peloissani, mutta se kannatti. Aloin uskoa tulevaan, toivoon, rakkauteen, noihin aivan uusiin asioihin. Uskalsin lopultakin luottamaan siihen että minua voi joku tosissaan, aidosti rakastaa. Järisyttävä kokemus "aikuisena" ymmärtää, tajuta! Vaikeudet suhteessa vahvistivat sitä, eikä monasti kaiken menetys ollut kaukana. Aika ei suinkaan tunteita laimentanut, vaan vahvistaa vahvistumistaan!
Ja se on ollut sen arvoista!
Vaikka kipu piinaa ruumistani, elämäni jättämät arvet mieltäni, olen saanut voimaa ja uskoa elämään. Kaikki se paska olikin lopulta käsiteltävissä, käsittely vahvistaa ja tuo voimaa jopa minulle.
Ihmisrauniosta kasvaa hiljalleen uusi ihminen, tuska muuttuu kivuksi, mikä on helpompi ymmärtää, ja kestää. En ole vieläkään ehjä, tiedän sen, mutta minulla on toivoa, ja se on jo paljon!
Kaikki kärsimys on tämän arvoista, ja tiedän että asiat järjestyvät, kunhan jaksan taistella ja olla vahva, lopulta elämä voittaa. Pitää vain antaa elämälle tilaisuus ja aikaa parantaa, toipua, ja lopulta voima alkaa pysyä rikkinäisen kuoren sisällä ja korjata tuhoja.
Olen kroonisesti sairas mutta, jokainen päivä on jo puolivoittoa, lääkkeet helpottavat kivut siedettävälle tasolle, mutta tärkeintä on että rupean olemaan kokonainen, en enää rauniokasa.
Vihdoinkin kaiken jälkeen olen saanut olla onnellinen, ja rakastaa varauksetta vaimoani, lastani, kaikkea hyvää ympärilläni, osata ottaa vastaan, käyttää kaikkea hyväksi, mitä olen elämältäni saanut, ja elämällä on minulle ja perheelleni vielä paljon annettavaa.
Onnellinen, kokonainen mies 31v.
JAKSAKAA, LUOTTAKAA, ELÄKÄÄ!
KAIKEN ARVO SELVIÄÄ AIKANAAN, JOS ANTAA ELÄMÄLLE TILAISUUDEN!
Itse löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen ja hyvään elämään vasta yli kaksikymppisenä kovien ja kauheiden elämän kolhujen jälkeen.
En ole osannut arvostaa itseäni kunnolla oikein koskaan ja luulin jo kaiken kokeneeni... En nähnyt mitään hyvää edessäni, saati tulevaisuutta!
Koin olevani arvoton, kauhea ihminen, tunsin aiheuttaneeni vain tuskaa ympärilleni. Elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta!
Sitten aivan yllättäen elämääni ilmestyi enkeli, joka näki kaiken paskan alta todellisen ihmisen. Hän osoitti uskomatonta kärsivällisyyttä ja hyväksyntää, kantoi raskaan taakan ja silti minulle hymyili. Kaiken sekasorron keskeltä hän veti pikkuhiljaa mutta varmasti minut pois kuilun reunalta. En koskaan olisi uskonut näin minulle käyvän kaiken pahan jälkeen...
Siitä lähtien hän on minua suuresti rakastanut, auttanut, kestänyt ja tuonut valoa pimeyteen! Hän kesti vierelläni vaikeudet ja valoi minuun voimaa!
Vaikeudet eivät suinkaan loppuneet vaikka itse lopetin niiden etsinnän... Saimme pojan, alle kiloisen keskosen, joka kuitenkin toi suuren auringon elämäni synkkään sopukkaan.
Asuimme tietämättämme homeasunnossa viisi vuotta terveytemme pikkuhiljaa pettäessä, ilman mitään tajuttavaa syytä, jolloin löysin kuitenkin jostain voimaa jakaa rakkailleni ja vakavasti sairaana tukea perhettäni. Lopulta kauhea totuus asunnostamme selvisi, mutta vaikeudet eivät suinkaan loppuneet! Emme millään saaneet uutta asuntoa, sitä jopa viranomaistaholta estettiin...
Loppukesästä kuitenkin saimme uuden kodin ja kului pari kuukautta, kun tajusimme että pystyimme hengittämään.
En nähnyt asiaan muuta syyllistä kuin omat menneet tekoni, jotka elämä julmasti kosti myös läheisilleni...
Nyt tajuan että syytä ei löydy minusta, elämä koettelee jotta vahvistuisimme...
Jouduin muuttamaan toiselle puolelle maata hirviön maine harteillani, jopa tuntemattomien ihmisten minua pelätessä. Synkkä elämäni seuraa minua aina, sillä se jätti jäljet paperille, joita lukiessa niskakarvat nousevat pystyyn, vaikka ne antavat minusta aivan väärän kuvan. Kuvaa on vaikea toisten mielestä muuttaa, se vaatii paljon, täytyy vain näyttää että elämä on minua muokannut vaikeuksien kautta kohti valoa.
Synkimmässäkin pimeydessä on aina valoa, vaikka sitä ei itse näe saati saata siihen uskoa!!! Joku näkee totuuden, ja silloin huomaa sen ensimmäisen valontuikkeen pimeyden keskeltä! Keskuudessamme on niin paljon hyvää ja kaunista, vaikka sitä ei voi edes haaveilla, ja lopulta voimaa löytyy selvitä!
Tätä kirjoittaessani vaikeudet eivät suinkaan ole poissa, kauhea stressi kalvaa minua, en pysty nukkumaan, en pysymään aloillani, kierrän kipujeni kanssa kotia ympäri, mutta olen rakkaideni keskellä joka antaa yli-inhimillistä voimaa!
Kun synkkyys on läpitunkematonta ja tulevaisuutta ei näe edes unelmissaan, voimaa on ympärillämme vaikka emme sitä ehkä huomaa. Täytyy elää päivä kerrallaan, selviytyen vain sen yhden päivän taakasta. Lopulta se taakka alkaa huomaamatta helpottaa, ei saa jäädä oman päänsä sisään vangiksi, täytyy pyristellä vapauteen, se on kyllä siellä jossain.
Lopulta suuri onni koostuu pienistä asioista, niin pienistä, että siihen voi olla mahdottoman vaikeaa edes uskoa. Kaikille on elämässä onnea, se vain pitää löytää, vaikka siihen voi kestää jopa useita vuosia, se on edessäpäin!
Täytyy kestää ja yrittää uskoa valoon, muodossa tai toisessa, sillä se on olemassa! Voimaa on kaikille, se vain näyttäytyy niin harvoin!
Vaikka tuntuu että on helpointa luovuttaa, niin silloin jää paitsi paljosta, jää näkemättä elämän aurinkoiset päivät, onnen hetket, joita tuska estää edes haaveissaan näkemästä!
Jaksakaa päivä kerrallaan, jos pystytte, ulkoilkaa ja liikkukaa, koittakaa löytää edes pieni valonpilkahdus pimeyden keskeltä, se valo on jokaisessa meissä, ja se vain odottaa että pääsee loistamaan.
Luomme valoa lopulta myös ympärillemme, voimaa löytyy toivottomuuden keskeltäkin, jokainen päivä tuo jotain.
Asiat pitää yrittää hyväksyä, katsoa rohkeasti kohti taivaanrantaa, aika on suurin parantaja, vaikka on vakavasti sairas, jostain saamme kaikki voimaa. Älkää antako masennuksen ja toivottomuuden teitä nujertaa, kun jaksaa taistella, se paska ei valu niskaan määräänsä enempää, joskus se loppuu!
Oma taisteluni on kestänyt kohta kaksikymmentä vuotta, verta ja kyyneleitä on valunut kauheita vuosia toisensa perään, löysin mahdollisuuden tulevaisuuteen aivan odottamatta, sen toi eteeni ja näytti, elämä, kohtalo, Jumala, karma, tai jokin muu, en tiedä mikä, mutta sen löytäminen on lopulta antanut uskomattoman paljon.
Paskaa sataa vielä, mutta minulla on sateenvarjo jota jaksan jo pitää yllämme, ja se tuo lisää voimaa, vaikkakin melkein huomaamatta ja pieninä paloina!
Uskokaa kun sanon, elämällä on jokaiselle jotain kaunista antaa! Jokainen uusi päivä tuo mahdollisuuden uusille asioille, joista lopulta löytää sen kaiken kauneuden!
Vaikka elämä tuntuu kestämättömältä, jossain on jokaiselle helpotus, se vain on vaikeata ymmärtää, vaikka se jo olisi löytynyt, elämänlanka kutoo, punoo ja solmuuntuu, mutta solmuissa piilee uskomaton voima, energia joka odottaa vapautumistaan, joka pyrkii tuskallisesti purkaantumaan...
Eikä se välttämätön purkaus aina onnistu ilman haavoja... Mutta haavat parantuvat, muuttuvat violeteiksi rumiksi arviksi, aikanaan haalistuvat pikkuhiljaa, ja lopulta löytää niiden tarkoituksen, ymmärtää opetuksen, kasvaa ihmisenä!
Minulle sanottiin 14v, että elinikäni ennustettavuus on ehkä vuosi, elin sitten sen mukaan, mitään ajattelematta, mitään tuntematta, mistään nauttimatta...
Sotkin elämäni entistä pahemmin ja pahemmin, en uskaltanut edes toivoa onnea, saati tulevaisuutta. Vuosi vuoden perään tein järjettömyyksiä, kylvin tuhoa ja tuskaa. Lopulta en jaksanut odottaa loppua, tein päätöksen lopettaa kituminen ja ryhdyin toimeen.
Onneksi en onnistunut riistämään henkeäni, suljettu osasto karsi keinoja, ja minut löydettiin roikkumasta kiikusta juuri ajoissa... Kirosin, itkin ja huusin "miksi ette antaneet minun mennä..."
Apua en mistään löytänyt, eivät viina, eikä huumeet lieventäneet elämäni tuskaa...
Lopulta onnistuin astumaan pois juoksupyörästäni, sain hengähtää ja aurinko saapui elämääni, valo sattui ensin silmiin ja poltti. Kesti aikansa että hyväksyin olevani sen ansainnut, kaikista tuottamastani tuskasta rupesi muodostumaan jotain. Rakkaus pelasti minut, vaikka vaikeuksia polulleni ilmestyikin...
Kymmenen vuotta olen ryöminyt, kontannut ja lopulta nousin jaloilleni, minusta löytyi voimaa tukea läheisiäni, rakkaimpiani, ainoitani.
Ennen ei ihminen päässyt muurini läpi edes näkemään sisintäni jota edes itse en tuntenut, uskaltanut kohdata. Eläimet kyllä mikä oli ainoa voimanlähde, suojani oli rakennettu turhankin korkeaksi.
Sitten otin ja avasin itseni, peloissani, mutta se kannatti. Aloin uskoa tulevaan, toivoon, rakkauteen, noihin aivan uusiin asioihin. Uskalsin lopultakin luottamaan siihen että minua voi joku tosissaan, aidosti rakastaa. Järisyttävä kokemus "aikuisena" ymmärtää, tajuta! Vaikeudet suhteessa vahvistivat sitä, eikä monasti kaiken menetys ollut kaukana. Aika ei suinkaan tunteita laimentanut, vaan vahvistaa vahvistumistaan!
Ja se on ollut sen arvoista!
Vaikka kipu piinaa ruumistani, elämäni jättämät arvet mieltäni, olen saanut voimaa ja uskoa elämään. Kaikki se paska olikin lopulta käsiteltävissä, käsittely vahvistaa ja tuo voimaa jopa minulle.
Ihmisrauniosta kasvaa hiljalleen uusi ihminen, tuska muuttuu kivuksi, mikä on helpompi ymmärtää, ja kestää. En ole vieläkään ehjä, tiedän sen, mutta minulla on toivoa, ja se on jo paljon!
Kaikki kärsimys on tämän arvoista, ja tiedän että asiat järjestyvät, kunhan jaksan taistella ja olla vahva, lopulta elämä voittaa. Pitää vain antaa elämälle tilaisuus ja aikaa parantaa, toipua, ja lopulta voima alkaa pysyä rikkinäisen kuoren sisällä ja korjata tuhoja.
Olen kroonisesti sairas mutta, jokainen päivä on jo puolivoittoa, lääkkeet helpottavat kivut siedettävälle tasolle, mutta tärkeintä on että rupean olemaan kokonainen, en enää rauniokasa.
Vihdoinkin kaiken jälkeen olen saanut olla onnellinen, ja rakastaa varauksetta vaimoani, lastani, kaikkea hyvää ympärilläni, osata ottaa vastaan, käyttää kaikkea hyväksi, mitä olen elämältäni saanut, ja elämällä on minulle ja perheelleni vielä paljon annettavaa.
Onnellinen, kokonainen mies 31v.
JAKSAKAA, LUOTTAKAA, ELÄKÄÄ!
KAIKEN ARVO SELVIÄÄ AIKANAAN, JOS ANTAA ELÄMÄLLE TILAISUUDEN!
Vastaukset 5
Vanhimmat
vahva. Kunpa osaisi ajatella noin, nähdä asioiden oikea luonne.
Mutta joskus ei enää ole sitä mitä siihen tarvitsee, ei ole mitään.
On vain tämä nykyinen hetki. Mitään ei tapahdu "menneisyydessä", sillä se on vain muistipainauma. Mitään ei tapahdu "tulevaisuudessa", sillä se on mielen luoma projektio "menneisyyden" pohjalta.
Kaikki ongelmat aiheutuvat siitä, että mieli kiinnittää huomion "menneisyyteen" tai "tulevaisuuteen", koska siihen meidät on kasvatettu. Me itse käännämme asiat ongelmiksi. Todellisuus on mitä on, mutta ollessamme ehdollistettujen ajatusrakennelmien vankeja, kuten 99,9999% ihmisistä on, emme ymmärrä, että asiat ovat mitä ovat ja meidän käsityksemme niistä tekevät ne ongelmallisiksi. Ongelmia ei voi ratkaista, sillä niitä ongelmia ei loppujen lopuksi edes ole.
Ymmärrän kyllä pointtisi.
Mutta ihymiselle annettiin myös tunteet, eikö? Jotain varten eikö?
Toi teoriasi ei ole 100% ratkaisu kaikkeen , valitan.
pelottaa puolestasi koska ajattelet niin kuin minäkin suurinpiirtein. Kaikkeen on ratkasu tavallaan.
Minä en vaan saa poikaani takaisin koska hän ON kuollut. Se vaan on ongelma vaikka kuolema on menneisyyttä.
Toivon ettet sinä joudu samaan kouluun kuin minä, joka opettaa sinulle asioiden näkeminen eri kantilta ja laajemmin. Niin kävi minulle. Vaihtaisin elämäni koska vaan. Kenen kanssa vaan jos saisin poikani takaisin.
Jos saisin menneisyyteni takaisin. En voi vaan pyyhkiä menneisyyttäni pois ja unohtaa kunnei häntä olisi ollut olemassakaan.
Minulla on ongelma ja se pysyy, sitä ei voi pyyhkiä pois. Sitä ei voi korjata. Se ON ongelma minulle !
Kiitos kauniista kirjoituksestasi Ehkä minäkin vielä joskus näen jotakin hyvää tässä elämässä
Yritän nauttia niistä ihmisistä ja läheisistä joita minulla on Suru poikani kuoleman takia on niin tuskallinen vielä että aikaa varmasti kuluu enkä luultavasti eheydy koskaan entiselleni eikä se ehkä ole tarpeenkaan
Hyvää Joulua kaikille kellä on vaikeaa ja kaikille myös jotka kokevat selvinneensä elämän myrskyistä
menneet tekoni, jotka elämä julmasti kosti myös läheisilleni...
-------------------------------------------------
Kirjoitit kostosta.
Enää en edes jaksa selittää elämästäni yhtään mitään, mutta lyhyesti paska paskan perään on ollut.
Kaikki tämä paska on myrkyttänyt minut sekä myöskin kasvattanut jos niin haluaa sanoa.
Miksi näin kävi sitä en tiedä., Uskon kasvatuksen myöskin vaikuttavan ihmiseen.
Onko lapsi paha synytyessään? Tuskin. Viaton avuton rääpäle. Joka muovautuu sen mukaan mitä kokee maan päällä.Hänellä on oma persoona tottakai, mutta muut kanssaihmiset vaikuttaa osaltaan aika moneen asiaan.
Niin nousin minäkin monet monet kerrat. Aina oli tartuttava johonkin korteen ja noustava lasten takia, vanhempana.
Kun vihdoin tuntui auringonvaloa tulevan meidänkin elämään tuli kai se suurin KOSTO!
Minulta vietiin lapsi.
KUOLLUT!!!!!! Sitä vaan miettii miksi sain tämän elämän? Paskaa sataa niskaan kunnes lopulta nujertaa sinut polvilleen.
En todellakaan ymmärrä miksi. Tottakai kaikki vaikuttaa ja kasvattaa . Mutta muutkin kärsii minun elämäni paskoista josta minua rangaistaan nyt.
Ei se elämä minullakaan loppunut tähän. Mutta kaikki muu poaska mitä olen kokenut ei paljonkaan hetkauta.
Paskasta voi nousta, omaisuutensa voi aina kerätä uuudelleen, viinasta voi luopua, huumeista päästä irti..mutta kuollutta et henkiin saa vaikka tekis mitä..
Olen katkera, ja paskat välitän enää mistään..ja onneksi olen joka päivä yhden päivän lähempänä poikaani.
Muuta en pelkää kuin kostoa vielä tuolla puolenkin. Jos jotain rukoilen, rukoilen että saan edes kuolla ja olla kuollut rauhassa. Jotta tämä helvettini loppuu edes siellä.