Olen tullut uskoon 80 -luvun alussa. Olin jo silloin nuorena miehenä oman tieni kulkija, itsenäinen ajattelija. Seurakuntaan en koskaan sopeutunut erityisen hyvin ja se jäikin varsin pian kuvioista vähemmälle. Monet selitykset olen kuullut seurakuntakodin tärkeydestä ja siitä, kuinka siellä on hyvä olla ja kyllä nuo asiat ymmärränkin.
Tosiasia on kuitenkin, että myös seurakunnat ovat sosiaalisia yhteisöjä ja näin ollen rakentuvat sellaisiksi, millaista sosiaalista toimintaa ja yhteisöllisyyttä ihmiset keskimäärin kaipaavat. Me gaussin käyrän reunalla olevat, keskimääräisestä eniten poikkeavat emme saa sitä samaa tuosta yhteisöllisyydestä kuin se 98% suuri massa.
Nykypäivänähän korostetaan kovasti tätä "small talkia" ja sosiaalisia taitoja, lyödään varsin ankaralla kädellä lyttyyn suomalaisen luonteen jurous ja erakkomielisyys. Pahimmoillaan olen kuullut jopa esitettävän, että small talk taito on kohteliaisuuden muoto, pitäisi kyetä puhumaan joutopäiväisiä, ettei syntyisi kiusallista hiljaisuutta seurassa. Tuollaista en allekirjoita, vaan totean vain, että on myös kohteliasta antaa kanssaihmiselle rauha, tivaamatta häneltä "kuulumisia" väen vängällä tai vaatimatta hänestä juttuseuraa.
Kuinka paljon tämä small talk on levinnyt myös rukoukseen, olennaiseksi kriteeriksi on tullut puheen määrä, ei sisältö. Tätä pohdin, kun seurakuntamme paimenpariskunta tuli kutsumatta käymään luonamme, mitä pidän itse yhtenä epäkohteliaisuuden muotona. Kutsumatta voi mielestäni mennä sellaisten luo, joiden luo tietää olevansa tervetullut kutsumatta. Muiden luo sovitaan joka ikinen kerta meneminen niin kauan, kunnes käytäntö on keskenään sovittu ja varmistettu. No paimenille oli annettu uusina alueen työntekijöinä tehtäväksi palaverissa käydä "kadonneiden" lampaiden luona, niiden kotona, joita ei näy kokouksissa standardin vaatimalla tavalla, tai jotka eivät ole "kovassa ytimessä" erilaisissa työmuodoissa mukana.
Formaatti näytti ainakin olevan varsin selvä ja "asiakasta" tentattiin listan mukaan :) Lopuksi sitten asiaan kuului yhdessä rukoileminen, ilmeisesti jonain testinä tai koetinkivenä lammasta tutkiakseen.
Siinä paimenten rukousta kuunnellessa, samalla hiljaa sydämessäni ja ajatuksissani Jumalalle jutellessa heräsi myös ajatuksia. En sano tätä pahalla, en halveksien enkä pilkaten. Hiukan kuitenkin hymyillen, elämää ja ihmismieltä ihmetellen, ajatellen että mitähän Jumala tuumii siitä, kun ihminen ensin puhuu toiselle ihmiselle ihan tavallisesti, ellei nyt siinäkin ole vähän roolin vetämisen makua, mutta kun alkaa puhumaan Jumalalle, ääni muuttuu kummalliseksi kimakaksi ja paatokselliseksi, lauseiden seassa on pilkkujen kohdalla, jossa kai kuuluisi olla hiljaisia ajatustaukoja, jankuttavaa hokemista ja jos sanominen loppuu, muuttuu koko puhe tuoksi hokemiseksi. Kyllähän se Jumala meitä kaikkia ymmärtää, myös sitä, että hokemallakin voi ihminen haluta tavoitella yhteyttä ja viestiä tunnettaan sekä asennettaan Luojaansa kohtaan.
Eräässä toisessa tilanteessa uskonveli, jota en ollut nähnyt pitkiin aikoihin, puki samanlaisessa kiivaassa, hokevassa rukouksessaan sanoiksi toiveitaan, joita hänellä oli minua kohtaan sekä kuvitelmiaan minusta, vaikka ne menivätkin tällä kertaa pieleen. Toiveet pääsystään vierailemaan luonani hän olisi voinut esittää suoraan minulle, eikä ääneen rukoillen, niin että Jumala vaikuttaisi minuun tahdon kutsua tämä ystävä luokseni. Luulonsa sieluni tilasta hän olisi voinut esittää kahden keskisessä keskustelussa suoraan kysymällä, onko ajatusmaailmani sellainen kuin hän kuvittelee, jolloin olisin voinut hänelle asian kertoa sen sijaan, että olisi yrittänyt arvailla epäonnistuneesti, arvailujaan julkisesti muidenkin seurassa julistukseksi muotoillen.
Siinä sitten kotia ajellessa puhelin Jumalalle, jotta hän voisi antaa sielun rauhaa näille ystäville, ettei heidän tarvitsisi yrittää olla niin kiivaita etelämaalaisia suomalaisessa jurossa olemuksessaan, kun ei se oikein aidosti ja välittömästi suju.
Kävelin äsken pihamaalla, täällä etäällä kaupungin pauhusta. Kettu jolkotti pellon poikki. Harakat kirkuivat metsän reunalla. Yksin täällä ei ole koskaan. Jumala, anna meille sen verran uskoa, ettei meidän tarvitse sinun edessäsi esittää mitään. Jos meillä on edes yksi ihminen elämässä, jonka seurassa voimme olla teeskentelemättä, pitäähän meidän osata olla teeskentelemättä sinunkin seurassa. Jos nyt kuitenkin joku ei siihen pysty, sinä näet hänenkin sydämeensä, vala häneen luottamusta sinuun ja uskoa siihen, että hän kelpaa sinulle aivan sellaisena kuin on.
Tosiasia on kuitenkin, että myös seurakunnat ovat sosiaalisia yhteisöjä ja näin ollen rakentuvat sellaisiksi, millaista sosiaalista toimintaa ja yhteisöllisyyttä ihmiset keskimäärin kaipaavat. Me gaussin käyrän reunalla olevat, keskimääräisestä eniten poikkeavat emme saa sitä samaa tuosta yhteisöllisyydestä kuin se 98% suuri massa.
Nykypäivänähän korostetaan kovasti tätä "small talkia" ja sosiaalisia taitoja, lyödään varsin ankaralla kädellä lyttyyn suomalaisen luonteen jurous ja erakkomielisyys. Pahimmoillaan olen kuullut jopa esitettävän, että small talk taito on kohteliaisuuden muoto, pitäisi kyetä puhumaan joutopäiväisiä, ettei syntyisi kiusallista hiljaisuutta seurassa. Tuollaista en allekirjoita, vaan totean vain, että on myös kohteliasta antaa kanssaihmiselle rauha, tivaamatta häneltä "kuulumisia" väen vängällä tai vaatimatta hänestä juttuseuraa.
Kuinka paljon tämä small talk on levinnyt myös rukoukseen, olennaiseksi kriteeriksi on tullut puheen määrä, ei sisältö. Tätä pohdin, kun seurakuntamme paimenpariskunta tuli kutsumatta käymään luonamme, mitä pidän itse yhtenä epäkohteliaisuuden muotona. Kutsumatta voi mielestäni mennä sellaisten luo, joiden luo tietää olevansa tervetullut kutsumatta. Muiden luo sovitaan joka ikinen kerta meneminen niin kauan, kunnes käytäntö on keskenään sovittu ja varmistettu. No paimenille oli annettu uusina alueen työntekijöinä tehtäväksi palaverissa käydä "kadonneiden" lampaiden luona, niiden kotona, joita ei näy kokouksissa standardin vaatimalla tavalla, tai jotka eivät ole "kovassa ytimessä" erilaisissa työmuodoissa mukana.
Formaatti näytti ainakin olevan varsin selvä ja "asiakasta" tentattiin listan mukaan :) Lopuksi sitten asiaan kuului yhdessä rukoileminen, ilmeisesti jonain testinä tai koetinkivenä lammasta tutkiakseen.
Siinä paimenten rukousta kuunnellessa, samalla hiljaa sydämessäni ja ajatuksissani Jumalalle jutellessa heräsi myös ajatuksia. En sano tätä pahalla, en halveksien enkä pilkaten. Hiukan kuitenkin hymyillen, elämää ja ihmismieltä ihmetellen, ajatellen että mitähän Jumala tuumii siitä, kun ihminen ensin puhuu toiselle ihmiselle ihan tavallisesti, ellei nyt siinäkin ole vähän roolin vetämisen makua, mutta kun alkaa puhumaan Jumalalle, ääni muuttuu kummalliseksi kimakaksi ja paatokselliseksi, lauseiden seassa on pilkkujen kohdalla, jossa kai kuuluisi olla hiljaisia ajatustaukoja, jankuttavaa hokemista ja jos sanominen loppuu, muuttuu koko puhe tuoksi hokemiseksi. Kyllähän se Jumala meitä kaikkia ymmärtää, myös sitä, että hokemallakin voi ihminen haluta tavoitella yhteyttä ja viestiä tunnettaan sekä asennettaan Luojaansa kohtaan.
Eräässä toisessa tilanteessa uskonveli, jota en ollut nähnyt pitkiin aikoihin, puki samanlaisessa kiivaassa, hokevassa rukouksessaan sanoiksi toiveitaan, joita hänellä oli minua kohtaan sekä kuvitelmiaan minusta, vaikka ne menivätkin tällä kertaa pieleen. Toiveet pääsystään vierailemaan luonani hän olisi voinut esittää suoraan minulle, eikä ääneen rukoillen, niin että Jumala vaikuttaisi minuun tahdon kutsua tämä ystävä luokseni. Luulonsa sieluni tilasta hän olisi voinut esittää kahden keskisessä keskustelussa suoraan kysymällä, onko ajatusmaailmani sellainen kuin hän kuvittelee, jolloin olisin voinut hänelle asian kertoa sen sijaan, että olisi yrittänyt arvailla epäonnistuneesti, arvailujaan julkisesti muidenkin seurassa julistukseksi muotoillen.
Siinä sitten kotia ajellessa puhelin Jumalalle, jotta hän voisi antaa sielun rauhaa näille ystäville, ettei heidän tarvitsisi yrittää olla niin kiivaita etelämaalaisia suomalaisessa jurossa olemuksessaan, kun ei se oikein aidosti ja välittömästi suju.
Kävelin äsken pihamaalla, täällä etäällä kaupungin pauhusta. Kettu jolkotti pellon poikki. Harakat kirkuivat metsän reunalla. Yksin täällä ei ole koskaan. Jumala, anna meille sen verran uskoa, ettei meidän tarvitse sinun edessäsi esittää mitään. Jos meillä on edes yksi ihminen elämässä, jonka seurassa voimme olla teeskentelemättä, pitäähän meidän osata olla teeskentelemättä sinunkin seurassa. Jos nyt kuitenkin joku ei siihen pysty, sinä näet hänenkin sydämeensä, vala häneen luottamusta sinuun ja uskoa siihen, että hän kelpaa sinulle aivan sellaisena kuin on.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi kun olet ihana veli kun et pilkkaa tai vihaa näitä innokkaita yrittäjiä! Hyväähän he tietysti tarkoittaa tulemalla luoksesi rukoilemaan, ja auttavansa ajattelevat. Olen minäkin monenlaista rukoilua kuullut uskonelämäni aikana eri yhteyksissä ja erilaisissa seurakunnissa. Kimeätä kiekumistakin ja "ou tsiisus"-rukousta. Huh. Siitä ovat monet pilkkaajat aihetta saaneet. Kiihkeätä yritystä se on, tunnelman ja tunteen herättelyä, turhaa, epäaitoa ihmistekoa.
Kerran oli seurakunnalla hieno projektikin, innokas vieras pappi koetti ohjata paikallisia ihmisiä kokoontumaan koteihin, mutta tuskanhiki tuli minullekin kun koetti kotiini tulla, ei-uskova puolisoni olisi siitä kiukustunut, häntä kun on pakkosyötetty lapsuudessa.
Yhdyn sinun rukoukseesi!
Nimenomaan noin, kuten sanoit. Kiva, että olit ymmärtänyt kirjoitukseni niin kuin se oli tarkoitettukin. Missään nimessä ei tarkoitus tai tarve pilkata ketään. Kerroit omiakin kokemuksiasi väkisin yrittämisestä. Useimmat ihmiset tarvitsevat niin kovasti sitä sosiaalista toimintaa, että uskovaisinakin keksitään paljon touhua itse touhun vuoksi, vaikka kohinan ja puhinan keskellä unohtuukin jutella Jumalan kanssa, ihan oikeasti vuoropuhelua käyden, jotta mikä se nyt olisi mielekästä ja tarpeen. Hosutaan ilmaan ihan turhaan. Ei siitä kai enimmäkseen haittaakaan ole, mutta kyllä monesti turhaan hosuessa ja väen vängällä rakennetuissa "työmuodoissa" punnertaessa ihmiset väsyvät psyykkisesti ja ahdistuvat henkisesti. Se on tietty vähän harmillista.
Minä olen maan hiljaisten puolustaja, annan tukeni jopa tälle suomalaiselle juroudelle, kuuntelevalle ja läsnä olevalle sosiaalisuudelle, joka kestää hiljaisen yhdessäolonkin. Saahan ihminen vilkaskin olla, mutta toisia ei saisi pakottaa mihinkään.