http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=4500000000000333&posting=22000000031631159
"Terveisiä Petroskoista, jossa tapasin mm. pari entistä keskitysleirivankia, jotka ollessaan teljettyinä suomalaisten miehittäjien perustamaan Petroskoissa sijainneeseen keskitysleiriin olivat kymmenvuotiaita lapsia. He kertoivat minulle vesissä silmin suomalaisvartijoiden raakuuksista, kuinka vartijat ampuivat heidän nähtensä mm. kolme vanhaa miestä, joilta oli löytynyt ylimääräistä leipää, kurittivat ruoskien naisia ja vanhuksia. Naisia myös raiskattiin. Eikä raipoitta jääneet lapsetkaan, eivät hekään, jolloin toisen kertojan tarina katkesi tuskaiseen itkuun.
Suomalaisten vuosina 1941-44 kokoamilla keskitysleireillä Itä-Karjalassa olleet venäläiset ovat vedonneet myös aina Koiviston kaudelta saakka presidentteihimme saadakseen Suomen valtiolta korvauksia leireillä kokemistaan kauheuksista ja kidutuksista. Esimerkkinä on viitattu Saksan maksamiin korvauksiin entisille natsien keskitysleirivangeille. Mutta vastaus on aina ollut kielteinen. Presidentinkanslian vastauksissa on vedottu kyynisesti mm. siihen, että Suomi on maksanut sille määrätyt sotakorvauksensa. Näin on toiminut virallisessa puheessaan sujuvasti erillissota-valheestakin Ranskassa puhunut presidentti Halonen.
Presidenttiemme kieltäytyminen edes ottamasta keskitysleirivankien asiaa käsitelyynsä on todellinen häpeä!
Suomen miehittäessä Itä-Karjalaa alueella asui enimmillään 88 119 henkeä. Suomenheimoisia pääosin karjalaisia oli 35 919 ja loput 50 200 pääasiassa venäläisiä. Jälkimmäisiä, jotka oli ensin luokiteltu natsien rotuoppien mukaan epäkansallisiksi siirrettiin keskitysleireihin. Suurimmat leirit olivat Petroskoissa. Leireihin oli enimmillään suljettuna naisia, lapsia ja vanhuksia noin 24 000 henkeä, joista menehtyi virallisten arvioiden mukaan 4600 henkeä. Mutta todellinen kuolleisuus liikkuu noin 8000 menehtyneen tietämillä."
"Terveisiä Petroskoista, jossa tapasin mm. pari entistä keskitysleirivankia, jotka ollessaan teljettyinä suomalaisten miehittäjien perustamaan Petroskoissa sijainneeseen keskitysleiriin olivat kymmenvuotiaita lapsia. He kertoivat minulle vesissä silmin suomalaisvartijoiden raakuuksista, kuinka vartijat ampuivat heidän nähtensä mm. kolme vanhaa miestä, joilta oli löytynyt ylimääräistä leipää, kurittivat ruoskien naisia ja vanhuksia. Naisia myös raiskattiin. Eikä raipoitta jääneet lapsetkaan, eivät hekään, jolloin toisen kertojan tarina katkesi tuskaiseen itkuun.
Suomalaisten vuosina 1941-44 kokoamilla keskitysleireillä Itä-Karjalassa olleet venäläiset ovat vedonneet myös aina Koiviston kaudelta saakka presidentteihimme saadakseen Suomen valtiolta korvauksia leireillä kokemistaan kauheuksista ja kidutuksista. Esimerkkinä on viitattu Saksan maksamiin korvauksiin entisille natsien keskitysleirivangeille. Mutta vastaus on aina ollut kielteinen. Presidentinkanslian vastauksissa on vedottu kyynisesti mm. siihen, että Suomi on maksanut sille määrätyt sotakorvauksensa. Näin on toiminut virallisessa puheessaan sujuvasti erillissota-valheestakin Ranskassa puhunut presidentti Halonen.
Presidenttiemme kieltäytyminen edes ottamasta keskitysleirivankien asiaa käsitelyynsä on todellinen häpeä!
Suomen miehittäessä Itä-Karjalaa alueella asui enimmillään 88 119 henkeä. Suomenheimoisia pääosin karjalaisia oli 35 919 ja loput 50 200 pääasiassa venäläisiä. Jälkimmäisiä, jotka oli ensin luokiteltu natsien rotuoppien mukaan epäkansallisiksi siirrettiin keskitysleireihin. Suurimmat leirit olivat Petroskoissa. Leireihin oli enimmillään suljettuna naisia, lapsia ja vanhuksia noin 24 000 henkeä, joista menehtyi virallisten arvioiden mukaan 4600 henkeä. Mutta todellinen kuolleisuus liikkuu noin 8000 menehtyneen tietämillä."
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä suomalaisten pitäisi korvata näiden keskitys- ja siirtoleirien asukkaille heidän kärsimyksensä. Se oli Suomen kunniatehtävä!
Samoin Venäjän pitäisi korvata meidän evakoiden tuskat ja menetykset, jotka puna-armeija miehityksellään aiheutti meille.
Suomi on, toisin kuin mikään muu maa, maksanut sille määrätyt sotakorvaukset. Jos ei niistä riittänyt näille leiriläisille, niin se on Neuvostoliiton ja sen perillisen Venäjän ongelma, ei Suomen. Eiköhän kärsimykset rintaman molemmin puolin vähintäänkin kuittaa toisensa.
Suomalaiset maksoivat N-liitolle sotakorvauksia 226,5 miljoonaa kultadollaria siitä kamalasta synnistä, että ilkesivät puolustaa isänmaataan. Hyi suomalaisia, että kehtasivatkin.
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Suur-Suomen musta kirja/HS20040519SI1KU02am2
"Suur-Suomen musta kirja
Marja-Leena Mikkola kirjoitti miehittäjä- Suomen lapsivangeista Itä-Karjalassa
Julkaistu: 19.5.2004 lehdessä osastolla Kulttuuri
tuija parvikko
Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Tammi. 338 s. 29,90 e.
Suur-Suomen musta kirja
Suur-Suomen musta kirja
Matkalla Äänisniemessä kesällä 2000 Marja-Leena Mikkolan käsiin osui isäntäperheen hyllystä kirja, joka kertoi "kulakkitalouksien" hävittämisestä Karjalasta vuosina 1930-1931. Puukirkkojen lumo haihtui ja matka alkoikin suuntautua kohti inhimillisten kärsimysten mustia dokumentteja.
Kulakkitalouksien hävittämistä seurasi Edward Gyllingin kareliaalisen sosialismin ja yli 4000 suomalaisen sosialisminrakentajan tuhoaminen 1937-38.
Karjalassa eläneiden kärsimysten dokumentit eivät kuitenkaan lopu tähän. Äänisniemellä Mikkola alkoi vähitellen tulla yhä tietoisemmaksi siitä, että Karjalassa toimeenpantujen puhdistusten kolmas vaihe liittyi kiinteästi Suomen historiaan. Marja-Leena Mikkola huomasi liikkuvansa alueella, jonka asukkaat muistivat suomalaiset ennen kaikkea toisen maailmansodan aikaisina miehittäjinä.
Kävi ilmi, että Petroskoihin oli Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen perustettu entisten lapsivankien yhdistys, joka ajaa suomalaisten keskitysleireissä vuosina 1941-44 olleiden vankien korvausasiaa. Virallinen Suomi sanoutui korvauksista irti jo Neuvostoliitolle maksamiinsa raskaisiin sotakorvauksiin vedoten. Neuvostoliitto taas suhtautui sodan jälkeen suomalaisten vankeina olleisiin penseästi ja piti heitä eriasteisina pettureina.
Mikkola päätti ottaa selvää, millaisia suomalaisten Karjalassa ylläpitämät vankileirit oikein olivat, keitä niihin suljettiin ja miksi niitä ylimalkaan perustettiin. Hän alkoi haastatella eloon jääneitä lapsivankeja. Menetetyn lapsuuden perusaineksen muodostavat juuri nämä kuusitoista haastattelua. Niiden ympärille Mikkola kirjoitti oman tutkimusprosessinsa kuvauksen.
Kuvaukset leirien oloista ovat pääpiirteissään erittäin yhdenmukaisia. Lukijalle hahmottuu kuva ankarasta, ajoittain mielivaltaisesta kurista. Leirit oli organisoitu natsien keskitysleirien tavoin luottovankien avulla ja eri vankiryhmät erottuivat toisistaan eriväristen hihanauhojen avulla. Venäläisillä oli punainen, suomenheimoisilla vihreä nauha.
Krematorioita ei sentään ollut, eikä joukkoteloituksia ilmeisesti järjestetty.
Leirien kuolleisuus oli kuitenkin etenkin ensimmäisen vuoden aikana samaa luokkaa kuin Auschwitzissa, koska vangit jätettiin lähestulkoon ilman ravintoa. Nälkä ja taudit tekivät tehtävänsä, kunnes Saksan sotaonni rupesi kääntymään. Haastateltavien mukaan tietyssä, heille silloin selittämättömässä vaiheessa ruoan määrää hiukan lisättiin: valtaosa niistä, jotka säilyivät hengissä ensimmäisen vuoden, selvisivät loppuun asti.
Suomi miehitti Itä-Karjalaa kolme vuotta. Sinä aikana alueen väestö ehti nauttia myös intomielisen suomalaistamispolitiikan muista hedelmistä. Omaisuus takavarikoitiin ja vähänkin arvokas esineistö kuljetettiin Suomeen. Kirjat hävitettiin aina Jules Verneä ja Victor Hugota myöten. Luterilaisten pappien käännytystyö sai suorastaan väkivaltaisia piirteitä.
Suomalaistamistoimien kohteeksi eivät joutuneet vain vapaana liikkuvat tai pakkosäilytykseen siirretyt suomenheimolaiset vaan myös venäläiset lapsivangit. Keskitysleireihin perustettiin kouluja, joissa opetus tapahtui suomen kielellä. Lukemisen ja laskemisen lisäksi opetus käsitti lähinnä propagandaa Suur-Suomen puolesta.
Venäläisestä käytännöstä poiketen suomalainen koulukasvatus oli väkivaltaista. Karttakeppi pamahti pienimmästäkin virheestä, ja joku seisoi koko ajan nurkassa.
Karjalan keskitysleireillä kuolleiden vankien määrä on vieläkin epäselvä. Harvat suomalaiset asiaa käsittelevät tutkimukset puhuvat muutamista tuhansista. Petroskoilaisten mielestä oikea luku on 12000. Luvut ovat joka tapauksessa suuria. Liian suuria.
Marja-Leena Mikkolan perimmäinen kysymys on, mihin venäläisten naisten, lasten ja vanhusten leirittämisellä ja nälkään näännyttämisellä pyrittiin - miehethän olivat rintamalla ja iso osa nuorista aikuisista evakuoitu tehdastyöhön sisämaahan. Mikkolan käsiinsä saamat sodanaikaiset asiakirjat todistavat, että perimmäisenä tavoitteena oli Karjalan puhdistaminen venäläisistä ja asuttaminen suomalaisella väestöllä. Hanketta perusteltiin muinaissuomalaisten suurelintilan valtaamisella takaisin.
Mitä leireiltä eloon jääneille olisi tapahtunut, jos Suomi ja Saksa olisivat voittaneet sodan? Kirjailija tyytyy raportoimaan, että Suomen virallisen politiikan tarkoituksena oli "siirtää venäläiset muualle".
Mikkola on kirjoittanut vaikuttavan raportin, jossa kerrottujen asioiden todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä.
Silti kirja herättää entistä voimallisemmin kysymyksen siitä, miksi Suomessa vieläkin merkittävimmät kuvaukset historian ambivalensseista ovat amatöörien käsialaa. Miksi historiantutkimuksessa näitä asioita ei käsitellä siten, että tieto kantautuisi myös lukevan yleisön ulottuville?"
Olen käynyt useasti Petroskoissa ja tunnen kaupunkia ainakin jossain määrin. En ole kuitenkaan nähnyt missään suomalaisten vankileireillä kuolleiden muistomerkkiä.
Onkohan sellaista olemassa?
Onko jollain parempaa tietoa asiasta?
Suomessa on vastaavia muistomerkkejä suomalaisuhreille.
Omaa pesää ollaan alati likaamassa, mutta samalla vaietaan toisen osapuolen hirmuteoista.
Kai siellä veli-venäläisenkin puolella oli vankileirejä?
Kuinka paljon suomensukuisia tuhoutui neuvosto-venäjän vankileireillä?
Ja neuvosto-desantit, jotka teurastivat viattomia siviiileitä kyläkunnittain, nostetaan sankarin asemaan.
Ja tuskin edes sitäkään..
Minusta tuo on enemmänkin merkki niistä kovista ajoista, joihon kaikki Euroopan valtiot joutuivat noina aikoina. Lisäksi tuonkaan "sadun" todenperää on vaikea määritellä, koska tapahtumien johdosta venäläisviranomaisilla ja Suomen punikeilla on poliittisia motiiveja vääristellä tapahtumia. Esimerkiksi juuri tuosta kyseisestä "keskitysleiristä" on mitä villeimpiä valheita ja vääristelyjä väärennettyjen kuvien kanssa liikkeellä.
Mitenkäs se on laita noiden Venäjän keskitysleirien kohdalla Siperiassa ja muuallakin? Sekö ei ole sitten mikään häpeätahra vai? Nuo leirit olivat huomattavasti pahempia paikkoja kuin tuo Suomen yksittäinen tapaus. Lisäksi noilla leireillä kuoli miljoonittain ulkomaalaisia, venäläisiä itsejään ja tietysti myös suomalaisia. Minusta tuo Karjalassa ollut leiri on siihen verrattuna hyvin pientä. Joten eiköhän odotella, että Venäjä ensin maksaa kaikille niille korvauksia, joille se on kärsimystä aiheuttanu ja palataan sitten asiaan..
Tietenkään Venäjän tai kenenkään muunkaan rikokset eivät oikeuta meitä tekemään samanlaisia rikoksia mutta niin se vain on, että kun kysytään esim. Stalinin tekemistä rikoksista Euroopassa vastaukseksi saadaan natsien (muka) tekemiä rikoksia Venäjällä. Kuten palstan punikki-siipi aina parkuu, että sitä saa mitä tilaa niin terveisiä vain niille venäjänkarjalaisille ja sitähän saa mitä tilaa.
Onhan tässä maassa tapahtunut räikeämpiäkin rikoksia juuri punikkien ja kommareiden taholta, joten mitäpä jos alettaisiin selvittää niitä ensin.
Esimerkiksi Lapissa sodan päätyttyä heitettiin vankilaan niitä naisia, jotka olivat pelehtineet saksalaisten kanssa sodan aikana. Lisäksi näiden naisten omaisuus takavarikoitiin ja lahjoitettiin Venäjälle.
Tämä oli selvä rikos ja näiden punaisten uhreiksi joutuneiden henkilöiden kunnia tulisi välittömästi palauttaa ja nostaa kanne niitä rikollisia tahoja vastaan, jotka nuo päätökset masinoi. Karjalan leirit eivät olleet laittomia eikä siellä myöskään syyllistytty ihmisoikeusrikoksiin. Tämä on kansainvälisen oikeuden ja lakien mukaan tutkittu ja itse asiassa Suomi ja Mannerheim ovat saaneet kiitosta niin NL:sta kuin muualtakin maailmasta näiden leirien ensiluokkaisesta hoidosta. Tämä lappalaisten naisten kohtelu sen sijaan oli suora rikos, koska suomalaisen naisen ei tarvitse kysellä keneltäkään puolejyyrältä lupia kenelle persettään antaa tai on antamatta.