Heikki Ylikangas jyrää kaikki Tuunaset ja Lindstedtit mennen tullen. Ohessa Ylikankaan blogilta hänen viimeinen sivalluksensa köykäisille arvostelijoilleen:
http://www.helsinki.fi/~hylikang/
29.12.2007 – 11:57
Vastine Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2007 julkaistuun Pasi Tuunaisen kirjoitukseen “Selvitysprojektin alkusanat?”
Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston roolista Vietnamin sodassa (yleisessä historiassa) 2001 väitellyt ja Unifil joukoissa palvellut Pasi Tuunainen on ottanut paikkansa rivissä ja asettunut Suomen Sotatieteellisen Seuran tutkijoitten rinnalle kritikoimaan kirjaani ”Romahtaako rintama?” Tämä valinta on ollut hänelle luonteva; kuuluuhan hän kyseisen seuran hallitukseen. Tuunaisen arviointi poikkeaa kuitenkin edukseen em. seuran 5.12.2007 järjestämän seminaarin alustuksista. Niitä leimaava vahva tendenssimäisyys koki ylittämättömän huippunsa rikosoikeudessa kuolemanrangaistusten sodanaikaisesta käytöstä väitelleen eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen OTT Jukka Lindstedtin alustuksessa. Kaiketi se, että kohtelin silkkihansikkailla hänen kirjaansa, sai hänet luulemaan, että hän on myös historioitsija, vieläpä erinomaisen pätevä sellainen ja että minä – siis minä – olisin tavoistani tyystin poiketen säästellyt häntä vaimentaakseni edeltäkäsin tulevaa kritiikkiä. Erehdys on melkoinen. Lindstedtin teosta ei olisi siitä tyystin puuttuvan historiallisen otteen vuoksi hyväksytty väitöskirjaksi edes oikeushistoriassa, saati sitten historiassa. Itse pidin sopimattomana ryhtyä kirjassani professorina, joka oli ollut päättämässä Lindstedtin saamasta arvosanasta, arvioimaan teosta sen historiantutkimuksellisen tason mukaisesti. Tästä virheestäni saan nyt maksaa – myös Tuunaisen arvioinnin osalta. Tuunainen nojaa merkittävässä määrin juuri Lindstedtin teokseen.
Tuunaisen yleissävy on asiallinen ja kohtelias lukuun ottamatta muutamia outoja poikkeuksia. Hän toteaa minun käyttäneen lähteitäni ”jopa valikoiden”. Siinä suhteessa hän istuu lasikaapissa. Hän ei koskettele sanallakaan painavinta näyttöä, jolla osoitan armeijan julkaisemat viralliset luvut teloitetuista liian alhaisiksi. Tarkoitan III/JR 12:n komentajan majuri Mauno Ojalan taistelukertomukseen 29.6. kirjattua 6. divisioonan komentajan Einar Vihman ilmoitusta, jonka mukaan ”takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria”. Koska kertomus on päivätty syyskuussa, olisi Ojala Vihman ilmoituksen luonnollisesti poistanut, jos se ei olisi pitänyt paikkaansa. Sitä paitsi päämajan oikeudenhoitotoimiston päällikön kapteeni Erkki Partasen muistelmat vahvistavat (tosin ilman mainintaa teloitettujen lukumäärästä) Ojalan kirjauksen paikkansapitävyyden täysin. Samojen muistelmien perusteella käy ilmeiseksi, että Partanen tapasi Vihman tuona samana päivänä eli 29.6. Partasen tehtäväksi oli annettu tiedottaa Vihmalle, että suorista ampumisista, joita Vihman divisioonassa oli tapahtunut poikkeuksellisen paljon, piti luopua ja tapausten käsittely siirtää tuomioistuimille. Eduskunta käsitteli 30.6. lainmuutosta, jonka nojalla kenttäoikeudet saivat vallan tuomita kieltäytyjiä ja karkureita kuolemaan aikaisempaa väljemmin perustein. Laiton muuttuisi näin lailliseksi. Tärkeintä on todeta, että näitä Vihman mainitsemia ammuttuja ei ole kirjattu oikealla nimikkeellä armeijan rekistereihin. Nimenomaan tätä tapausta tarkoitin, kun kirjassani totesin, että olettamus virallisen rekisteröinnin virheellisyydestä ”voidaan todistaa paikkansa pitäväksi niin uskottavasti kuin todistaminen ylipäätään on historiassa ja erityisesti tämänlaatuisessa tapahtumassa mahdollista (s. 157).” Tuunainen on katsonut viisaaksi ulottaa lausumani koskemaan koko kirjaani mutta jättää sen asiayhteyden mainitsematta – ilmeisesti yksinkertaisesti siksi, ettei kykene todisteluani kumoamaan.
Samainen Erkki Partanen on laatinut taulukon otsikolla ”Tilasto kuolemaan tuomituista tai SJ 5:n perusteella ammutuista karkureista ja kieltäytyjistä, joista on saapunut ilmoitus Päämajaan 28.8.1944 mennessä”. Kuolemaan tuomittuja on taulukossa 47 ja suoraan ammuttuja 11. Tuunaisen mukaan taulukko käsittää vain kesän 1944 ja ei olisi ollut vaikea selvittää lukujen takana piileviä henkilönimiä. Niinköhän? Jos ja kun tilasto käsittää vain kesän 1944, siihen on siinä tapauksessa lisättävä pikaoikeuden tuomiolla 20.12.1941 teloitetut korpraali Voitto Ahomäki ja sotamies Toivo Mäkelä sekä kieltäytyjänä 5.11.1941 teloitettu sotamies Arndt Pekurinen ynnä vielä ”sotilaskarkureina ammutut” sotamiehet Vettenranta (22.1.1942) ja Moilanen (3.7.1943). Näin tullaan 16:een ilman kenttäoikeuden tuomiota ammuttuun. Epävarmat tapaukset, joita on runsaasti ja joissa todennäköiset syyt viittaavat teloitukseen, ovat sitten asia erikseen. Jukka Lindstedt päätyy tutkimuksessaan koko jatkosodan ajalta likimain samoihin lukuihin kuin Partanen. Lindstedtin mukaan (1999, s. 201) jatkosodan kuluessa teloitettiin 46 pelkuruudesta ja karkuruudesta. Samassa teoksessa (s. 561) hän laskee 13 sotilaan (vartiomiesten ampumat mukaan lukien) tulleen suoraan ammutuksi koko sodan ajalta. Näin Lindstedt tulee Tuunaisenkin mukaan 59 ammuttuun karkuriin ja kieltäytyjään. Lindstedtiltä kuitenkin puuttuvat kahdessa eri luettelossa suoraan ammutuksi ilmoitettu sotamies Malm sekä pääkortistossa maininnalla ”teloitettu Hapanensaaressa” varustettu sotamies Palomäki, joka oli karkumatkalla ja joka kuolinsyykortistossa ilmoitetaan vartiomiehen ampumaksi. Jo nämä esimerkit lukuisiin epävarmempiin tapauksiin puuttumatta riittävät osoittamaan, ettei kysymys ammuttujen ja teloitettujen rekisteröidyistäkään määristä ole niin yksinkertainen kuin Pasi Tuunainen tuntuu luulevan.
Kuitenkin ratsastelu muutaman tapauksen eroilla rekisteröinnissä on joutavaa näpertelyä. Pelkästään 6. divisioonassa ammuttiin, kuten todettiin, yhtenä ainoana päivänä 20 karkuria, ja muissa divisioonissa vähemmän, mutta ammuttiin niissäkin. Virallisiin lähteisiin merkittiin koko kesäkuulta vain neljä ammuttua, ei enempää. Näin tehtiin, vaikka pahimpina aikoina metsissä harhaili 29 000 eksynyttä, heistä korkeimman arvion mukaan 14 000 karkurin osan valinneita. Rintama vetäytyi kymmenen kilometrin päivävauhdilla ja yli 5000 miehen puolustama Viipuri menetettiin 20.6. likimain taistelutta. Heinrichsin ankara käsky rintamalle paluusta kahdesti kieltäytyvän karkurin ampumisesta oli 20.6. lähtien voimassa. Komentajat toinen toisensa perästä velvoittivat rangaistuksilla ja erottamisilla uhaten upseereitaan käyttämään asetta. Silti ainoastaan neljä ammuttua. Uskokoon, ken haluaa. Omasta puolestani sanoisin, että jos johto tosiaan olisi tyytynyt tähän eikä olisi taistellut tehokkaammin massamitat saavuttanutta karkuruutta vastaan, se ei olisi ollut tehtäviensä tasalla. Aivan samoin tutkija, joka tuijottaa vain yksityiskohtia eikä kykene hahmottamaan kokonaistilanne saati ottamaan sitä huomioon, ei ole hänkään tehtävänsä tasalla. Historiaa ei kirjoiteta pelkästään kanniskelemalla akteja painoon. Historiaan sisältyy myös päättelyä ja lähdekritiikkiä. Harrastelijoille yksityiskohtien keräily on tyypillistä, mutta ei heidänkään osaltaan historiankirjoituksen näkökulmasta tutkimuksellisesti hyväksyttävää.
Joitakin muita oikaisuja. Kutsuntakäskystä kieltäytyi 1941 todella ilman pätevää syytä noin 30 000 sotilasta (Kulomaa 1995, s. 48) eikä vain 1500 niin kuin Tuunainen väittää. Tuunaisen maininta 67:stä Lindstedtin kirjaamasta teloitetusta suomalaissotilaasta osuu harhaan, sillä minun kirjassani käsitellään vain karkuruuden ja kieltäytymisen perusteella omien asein ammuttuja. En ymmärrä, minkä vuoksi minun olisi pitänyt rajoittua vain Karjalan kannaksen alueelle, kun kirjasin nimiluetteloon ammutuksi tulleita karkureita ja kieltäytyjiä. Nimiluettelon yhtenä tarkoituksena oli testata Partasen tilaston pätevyyttä ja Partasen luettelo kattaa koko rintaman. Yhtä hämäräksi minulle jäi sen teroittaminen, ettei pidätettäessä ammutuista tarvinnut välttämättä tehdä ilmoitusta. Ilmeisesti Tuunainen koettaa väkisin vääntää myös minun tutkimusongelmani pelkästään teloituksia koskevaksi, mitä sitten teloituksella oikeuden päätöksellä ammuttuja lukuun ottamatta ymmärretäänkin. Päätavoitteenani kirjassani oli arvioida omien asein ammuttujen määrää, ei sitä, keistä ammutuista on tehty ilmoitus ja oliko kyse teloituksesta vai jostakin muusta surmaamistavasta. Laiton teloitus muuttui herkästi lailliseksi eli pakoon yrittävän ampumiseksi. Mitä nimiluettelooni ylipäätään tulee, huomautan siitä, että sen esillepano kaikkine virheineenkin merkitsee rehellisempää ja avoimempaa tapaa tehdä tutkimusta kuin operoida pelkillä lukumäärillä. Nyt on nimilistoista luopuneiden huokeaa ja turvallista väittää, että kaikki nimet ovat jo entuudestaan olleet tiedossa ja että en tuo esille mitään uutta.
Siinä Tuunainen on epäilemättä oikeassa, että minun olisi pitänyt perehtyä suurempaan määrään lähteitä kuin mitä olen käyttänyt. Se olisi tarpeen aina. Kuitenkin ihmettelen, ettei Tuunainen esitä yhtään varteenotettavaa havaintoa, joka jotenkin muuttaisi sitä kuvaa, johon tutkimuksessani päädyin. Vaikuttaa aivan siltä kuin hän olisi saanut luettelon puuttuvista läheistä joltakin toiselta eikä näin ollen olisi perillä siitä, mitä kyseiset dokumentit sisältävät. Tuunainen niin kuin häntä ennen Kulomaa ja Lindstedt ovat moittineet nimiluetteloani liian laajaksi ja vaatineet siitä lukuisia nimiä karsittaviksi, mutta kukaan heistä ei ole tuonut julki siihen lisättäviä nimiä. Kai niitäkin täytyy olla. Puuttuvista ei ole muistuttanut edes Jukka Lindstedt, jolla on ollut tiedossaan ainakin kaksi luettelostani poissa olevaa ammuttua (luutnantti Hämäläisen ampuma tuntematon ja sotamies Malm). Jostakin syystä OTT Lindstedt on katsonut viisaimmaksi vaieta näistä.
Tuunaisen arviointia leimaa vahva usko armeijan julkaisemien rekistereitten pätevyyteen. Niiden epäileminen on hänestä – mitäs muuta jälleen kerran kuin - salaliittoon uskomista! Siinä taas käytännön seuraus metodioppaissa alvariinsa korostetusta tutkijalta vaadittavasta kriittisyydestä. Kriittisyys kelpaa, kun se kohdistuu teloituksista kertoviin huhuihin, ei silloin, kun se kohdistuu armeijan virallistamiin lukuihin. Tuunaisen katsannossa Suomi soti ensikädessä säilyttääkseen maan oikeusvaltiona eikä pelastaakseen sen hinnalla millä hyvänsä vihollisen rynnistykseltä. Onneksi olen salaliitto-astalon iskujen suhteen tällä kertaa hyvässä seurassa. Sama usko näet hapatti niin Helsingin yliopistoa kuin Suomen Kulttuurirahastoa ja vieläpä eduskuntaakin, kun ne lähtivät organisoimaan ja rahoittamaan Huhtiniemen kaivauksia.
Tuunainen on lähtenyt täysin rinnoin mukaan alkutyrmistykseen, jonka kirjani tuotti usealle sotilastaustaisille ja yhdelle juristitutkijalle. Heidän varmuutensa yllättää; ehkä joukossa ja tehtäviä itse kullekin jaettaessa varmuus kasvaa. Kokemus kuitenkin osoittaa, ettei ensivaikutelma, olisi se sitten myönteinen tai kielteinen, ratkaise tämäntyyppisissä teoksissa niiden painoarvoa pitemmällä aikavälillä mitaten. Katsotaan vuosikymmenen päästä, mikä asema tutkimukselleni silloin myönnetään.
Heikki Ylikanga
http://www.helsinki.fi/~hylikang/
29.12.2007 – 11:57
Vastine Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2007 julkaistuun Pasi Tuunaisen kirjoitukseen “Selvitysprojektin alkusanat?”
Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston roolista Vietnamin sodassa (yleisessä historiassa) 2001 väitellyt ja Unifil joukoissa palvellut Pasi Tuunainen on ottanut paikkansa rivissä ja asettunut Suomen Sotatieteellisen Seuran tutkijoitten rinnalle kritikoimaan kirjaani ”Romahtaako rintama?” Tämä valinta on ollut hänelle luonteva; kuuluuhan hän kyseisen seuran hallitukseen. Tuunaisen arviointi poikkeaa kuitenkin edukseen em. seuran 5.12.2007 järjestämän seminaarin alustuksista. Niitä leimaava vahva tendenssimäisyys koki ylittämättömän huippunsa rikosoikeudessa kuolemanrangaistusten sodanaikaisesta käytöstä väitelleen eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen OTT Jukka Lindstedtin alustuksessa. Kaiketi se, että kohtelin silkkihansikkailla hänen kirjaansa, sai hänet luulemaan, että hän on myös historioitsija, vieläpä erinomaisen pätevä sellainen ja että minä – siis minä – olisin tavoistani tyystin poiketen säästellyt häntä vaimentaakseni edeltäkäsin tulevaa kritiikkiä. Erehdys on melkoinen. Lindstedtin teosta ei olisi siitä tyystin puuttuvan historiallisen otteen vuoksi hyväksytty väitöskirjaksi edes oikeushistoriassa, saati sitten historiassa. Itse pidin sopimattomana ryhtyä kirjassani professorina, joka oli ollut päättämässä Lindstedtin saamasta arvosanasta, arvioimaan teosta sen historiantutkimuksellisen tason mukaisesti. Tästä virheestäni saan nyt maksaa – myös Tuunaisen arvioinnin osalta. Tuunainen nojaa merkittävässä määrin juuri Lindstedtin teokseen.
Tuunaisen yleissävy on asiallinen ja kohtelias lukuun ottamatta muutamia outoja poikkeuksia. Hän toteaa minun käyttäneen lähteitäni ”jopa valikoiden”. Siinä suhteessa hän istuu lasikaapissa. Hän ei koskettele sanallakaan painavinta näyttöä, jolla osoitan armeijan julkaisemat viralliset luvut teloitetuista liian alhaisiksi. Tarkoitan III/JR 12:n komentajan majuri Mauno Ojalan taistelukertomukseen 29.6. kirjattua 6. divisioonan komentajan Einar Vihman ilmoitusta, jonka mukaan ”takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria”. Koska kertomus on päivätty syyskuussa, olisi Ojala Vihman ilmoituksen luonnollisesti poistanut, jos se ei olisi pitänyt paikkaansa. Sitä paitsi päämajan oikeudenhoitotoimiston päällikön kapteeni Erkki Partasen muistelmat vahvistavat (tosin ilman mainintaa teloitettujen lukumäärästä) Ojalan kirjauksen paikkansapitävyyden täysin. Samojen muistelmien perusteella käy ilmeiseksi, että Partanen tapasi Vihman tuona samana päivänä eli 29.6. Partasen tehtäväksi oli annettu tiedottaa Vihmalle, että suorista ampumisista, joita Vihman divisioonassa oli tapahtunut poikkeuksellisen paljon, piti luopua ja tapausten käsittely siirtää tuomioistuimille. Eduskunta käsitteli 30.6. lainmuutosta, jonka nojalla kenttäoikeudet saivat vallan tuomita kieltäytyjiä ja karkureita kuolemaan aikaisempaa väljemmin perustein. Laiton muuttuisi näin lailliseksi. Tärkeintä on todeta, että näitä Vihman mainitsemia ammuttuja ei ole kirjattu oikealla nimikkeellä armeijan rekistereihin. Nimenomaan tätä tapausta tarkoitin, kun kirjassani totesin, että olettamus virallisen rekisteröinnin virheellisyydestä ”voidaan todistaa paikkansa pitäväksi niin uskottavasti kuin todistaminen ylipäätään on historiassa ja erityisesti tämänlaatuisessa tapahtumassa mahdollista (s. 157).” Tuunainen on katsonut viisaaksi ulottaa lausumani koskemaan koko kirjaani mutta jättää sen asiayhteyden mainitsematta – ilmeisesti yksinkertaisesti siksi, ettei kykene todisteluani kumoamaan.
Samainen Erkki Partanen on laatinut taulukon otsikolla ”Tilasto kuolemaan tuomituista tai SJ 5:n perusteella ammutuista karkureista ja kieltäytyjistä, joista on saapunut ilmoitus Päämajaan 28.8.1944 mennessä”. Kuolemaan tuomittuja on taulukossa 47 ja suoraan ammuttuja 11. Tuunaisen mukaan taulukko käsittää vain kesän 1944 ja ei olisi ollut vaikea selvittää lukujen takana piileviä henkilönimiä. Niinköhän? Jos ja kun tilasto käsittää vain kesän 1944, siihen on siinä tapauksessa lisättävä pikaoikeuden tuomiolla 20.12.1941 teloitetut korpraali Voitto Ahomäki ja sotamies Toivo Mäkelä sekä kieltäytyjänä 5.11.1941 teloitettu sotamies Arndt Pekurinen ynnä vielä ”sotilaskarkureina ammutut” sotamiehet Vettenranta (22.1.1942) ja Moilanen (3.7.1943). Näin tullaan 16:een ilman kenttäoikeuden tuomiota ammuttuun. Epävarmat tapaukset, joita on runsaasti ja joissa todennäköiset syyt viittaavat teloitukseen, ovat sitten asia erikseen. Jukka Lindstedt päätyy tutkimuksessaan koko jatkosodan ajalta likimain samoihin lukuihin kuin Partanen. Lindstedtin mukaan (1999, s. 201) jatkosodan kuluessa teloitettiin 46 pelkuruudesta ja karkuruudesta. Samassa teoksessa (s. 561) hän laskee 13 sotilaan (vartiomiesten ampumat mukaan lukien) tulleen suoraan ammutuksi koko sodan ajalta. Näin Lindstedt tulee Tuunaisenkin mukaan 59 ammuttuun karkuriin ja kieltäytyjään. Lindstedtiltä kuitenkin puuttuvat kahdessa eri luettelossa suoraan ammutuksi ilmoitettu sotamies Malm sekä pääkortistossa maininnalla ”teloitettu Hapanensaaressa” varustettu sotamies Palomäki, joka oli karkumatkalla ja joka kuolinsyykortistossa ilmoitetaan vartiomiehen ampumaksi. Jo nämä esimerkit lukuisiin epävarmempiin tapauksiin puuttumatta riittävät osoittamaan, ettei kysymys ammuttujen ja teloitettujen rekisteröidyistäkään määristä ole niin yksinkertainen kuin Pasi Tuunainen tuntuu luulevan.
Kuitenkin ratsastelu muutaman tapauksen eroilla rekisteröinnissä on joutavaa näpertelyä. Pelkästään 6. divisioonassa ammuttiin, kuten todettiin, yhtenä ainoana päivänä 20 karkuria, ja muissa divisioonissa vähemmän, mutta ammuttiin niissäkin. Virallisiin lähteisiin merkittiin koko kesäkuulta vain neljä ammuttua, ei enempää. Näin tehtiin, vaikka pahimpina aikoina metsissä harhaili 29 000 eksynyttä, heistä korkeimman arvion mukaan 14 000 karkurin osan valinneita. Rintama vetäytyi kymmenen kilometrin päivävauhdilla ja yli 5000 miehen puolustama Viipuri menetettiin 20.6. likimain taistelutta. Heinrichsin ankara käsky rintamalle paluusta kahdesti kieltäytyvän karkurin ampumisesta oli 20.6. lähtien voimassa. Komentajat toinen toisensa perästä velvoittivat rangaistuksilla ja erottamisilla uhaten upseereitaan käyttämään asetta. Silti ainoastaan neljä ammuttua. Uskokoon, ken haluaa. Omasta puolestani sanoisin, että jos johto tosiaan olisi tyytynyt tähän eikä olisi taistellut tehokkaammin massamitat saavuttanutta karkuruutta vastaan, se ei olisi ollut tehtäviensä tasalla. Aivan samoin tutkija, joka tuijottaa vain yksityiskohtia eikä kykene hahmottamaan kokonaistilanne saati ottamaan sitä huomioon, ei ole hänkään tehtävänsä tasalla. Historiaa ei kirjoiteta pelkästään kanniskelemalla akteja painoon. Historiaan sisältyy myös päättelyä ja lähdekritiikkiä. Harrastelijoille yksityiskohtien keräily on tyypillistä, mutta ei heidänkään osaltaan historiankirjoituksen näkökulmasta tutkimuksellisesti hyväksyttävää.
Joitakin muita oikaisuja. Kutsuntakäskystä kieltäytyi 1941 todella ilman pätevää syytä noin 30 000 sotilasta (Kulomaa 1995, s. 48) eikä vain 1500 niin kuin Tuunainen väittää. Tuunaisen maininta 67:stä Lindstedtin kirjaamasta teloitetusta suomalaissotilaasta osuu harhaan, sillä minun kirjassani käsitellään vain karkuruuden ja kieltäytymisen perusteella omien asein ammuttuja. En ymmärrä, minkä vuoksi minun olisi pitänyt rajoittua vain Karjalan kannaksen alueelle, kun kirjasin nimiluetteloon ammutuksi tulleita karkureita ja kieltäytyjiä. Nimiluettelon yhtenä tarkoituksena oli testata Partasen tilaston pätevyyttä ja Partasen luettelo kattaa koko rintaman. Yhtä hämäräksi minulle jäi sen teroittaminen, ettei pidätettäessä ammutuista tarvinnut välttämättä tehdä ilmoitusta. Ilmeisesti Tuunainen koettaa väkisin vääntää myös minun tutkimusongelmani pelkästään teloituksia koskevaksi, mitä sitten teloituksella oikeuden päätöksellä ammuttuja lukuun ottamatta ymmärretäänkin. Päätavoitteenani kirjassani oli arvioida omien asein ammuttujen määrää, ei sitä, keistä ammutuista on tehty ilmoitus ja oliko kyse teloituksesta vai jostakin muusta surmaamistavasta. Laiton teloitus muuttui herkästi lailliseksi eli pakoon yrittävän ampumiseksi. Mitä nimiluettelooni ylipäätään tulee, huomautan siitä, että sen esillepano kaikkine virheineenkin merkitsee rehellisempää ja avoimempaa tapaa tehdä tutkimusta kuin operoida pelkillä lukumäärillä. Nyt on nimilistoista luopuneiden huokeaa ja turvallista väittää, että kaikki nimet ovat jo entuudestaan olleet tiedossa ja että en tuo esille mitään uutta.
Siinä Tuunainen on epäilemättä oikeassa, että minun olisi pitänyt perehtyä suurempaan määrään lähteitä kuin mitä olen käyttänyt. Se olisi tarpeen aina. Kuitenkin ihmettelen, ettei Tuunainen esitä yhtään varteenotettavaa havaintoa, joka jotenkin muuttaisi sitä kuvaa, johon tutkimuksessani päädyin. Vaikuttaa aivan siltä kuin hän olisi saanut luettelon puuttuvista läheistä joltakin toiselta eikä näin ollen olisi perillä siitä, mitä kyseiset dokumentit sisältävät. Tuunainen niin kuin häntä ennen Kulomaa ja Lindstedt ovat moittineet nimiluetteloani liian laajaksi ja vaatineet siitä lukuisia nimiä karsittaviksi, mutta kukaan heistä ei ole tuonut julki siihen lisättäviä nimiä. Kai niitäkin täytyy olla. Puuttuvista ei ole muistuttanut edes Jukka Lindstedt, jolla on ollut tiedossaan ainakin kaksi luettelostani poissa olevaa ammuttua (luutnantti Hämäläisen ampuma tuntematon ja sotamies Malm). Jostakin syystä OTT Lindstedt on katsonut viisaimmaksi vaieta näistä.
Tuunaisen arviointia leimaa vahva usko armeijan julkaisemien rekistereitten pätevyyteen. Niiden epäileminen on hänestä – mitäs muuta jälleen kerran kuin - salaliittoon uskomista! Siinä taas käytännön seuraus metodioppaissa alvariinsa korostetusta tutkijalta vaadittavasta kriittisyydestä. Kriittisyys kelpaa, kun se kohdistuu teloituksista kertoviin huhuihin, ei silloin, kun se kohdistuu armeijan virallistamiin lukuihin. Tuunaisen katsannossa Suomi soti ensikädessä säilyttääkseen maan oikeusvaltiona eikä pelastaakseen sen hinnalla millä hyvänsä vihollisen rynnistykseltä. Onneksi olen salaliitto-astalon iskujen suhteen tällä kertaa hyvässä seurassa. Sama usko näet hapatti niin Helsingin yliopistoa kuin Suomen Kulttuurirahastoa ja vieläpä eduskuntaakin, kun ne lähtivät organisoimaan ja rahoittamaan Huhtiniemen kaivauksia.
Tuunainen on lähtenyt täysin rinnoin mukaan alkutyrmistykseen, jonka kirjani tuotti usealle sotilastaustaisille ja yhdelle juristitutkijalle. Heidän varmuutensa yllättää; ehkä joukossa ja tehtäviä itse kullekin jaettaessa varmuus kasvaa. Kokemus kuitenkin osoittaa, ettei ensivaikutelma, olisi se sitten myönteinen tai kielteinen, ratkaise tämäntyyppisissä teoksissa niiden painoarvoa pitemmällä aikavälillä mitaten. Katsotaan vuosikymmenen päästä, mikä asema tutkimukselleni silloin myönnetään.
Heikki Ylikanga
Vastaukset 19
Vanhimmat
Hieman varovaisuutta pitäisi Ylikankaan käyttää kirjoittaessaan, toisethan näyttävät uskovan hänen juttuihinsa kuin fundamentalistit Raamattuun. Tuossa tekstin alkupuolella Vihma oli kertonut takamaastossa ammutun 20 karkuria. Lieneekö käyttänyt perinteistä termiä "parikymmentä" jonka kirjuri on numeroinut? Alempana sitten Ylikangas jotenkin tulkitsee tuosta katkelmasta että kaikki nämä parisenkymmentä miestä ammuttiin samana päivänä. Tuo haiskahtaa minusta siltä että jokainen yksityiskohta väännetään väenväkisin tukemaan omia mielipiteitä.
Edellinen "kriittinen" kommentti on tyypillinen saivarteleville teoriaherroille. Mitä väliä sillä on, ammuttiinko parikymmentä tai 20? Mitä väliä sillä on ammuttiinko yhtenä vai useampana päivänä? Näin maallikosta tuntuu että ilmeisesti ammuttiin joukko ihmisiä ja vielä samassa sodassa!
Pitäisikö vielä tutkia että lähtikö henki heti vai jäikö kitumaan?
Pitäisikö vielä tutkia että lähtikö henki heti vai jäikö kitumaan?
V: Pitää tutkia. Kuten varmaaan tiedät, niin useita poliisin ampumia toimitettiin sairaaloihin, kun ei henki lähtenyt. Siis pitää selvittää, miksi heidät jätettiin henkiin, pökiö!
Homma pitää selvittää, kun herra Ylikangas ei moiseen vaivautunut. Hänelle riittää, että joku ampui toisen! Sellaista se on se hänen mainostamansa piilorikollisuustutkimus!
Tässäkin progessori huijaa lukijaa. Koko hänen kirjansa on samaa huuhaata.
LUE:
Ylikankaan blogi 29.12.2007: ”Kutsuntakäskystä kieltäytyi 1941 todella ilman pätevää syytä noin 30 000 sotilasta (Kulomaa 1995, s. 48) eikä vain 1500 niin kuin Tuunainen väittää.”
Kulomaa 1995, s. 48-49: "Selvityksen tuloksen täytyi ensi silmäyksellä olla melkoinen yllätys, sillä ilmoitusten mukaan saapumattomien luku nousi peräti noin 39 000 mieheen. Puuttuvista noin 4 400:n tiedettiin oleskelevan ulkomailla ja noin 4 700 oli poissa sairauden tai muun laillisen esteen takia, mutta kun nämä vähennettiin joukosta, jäi jäljelle vielä melkein 30 000, joiden vaiheista ei ollut minkäänlaista tietoa. Helsingin suojeluskuntapiirissä — maan väkirikkaimmassa — “kadonneita” oli noin 4 400 ja vielä enemmän ongelmia oh Pohjois-Savon piirissä, jossa ihmeteltiin peräti noin 8 500 miehen kohtaloa. Keskimäärin joka toisessa piirissä luku nousi yli viidensadan ja vain Jyväskylän piiri ilmoitti, ettei syytä ilmoittamatta palvelukseen saapumattomia ollut lainkaan — mikä tosin osoittautui sittemmin vaaraksi tiedoksi.
Esikunnissa oltiin vakuuttuneita siitä, että korkeat luvut eivät vastanneet asioiden todellista tilaa, sillä paikallistason tiedusteluissa näin laajasta pakoilusta ei saatu näyttöä. Yleiskuva oli rauhallinen ja ongelmille löytyi sittemmin usein luonnollinen selitys, kun suuren osan saapumattomiksi merkityistä todettiin kuuluvan siirtoväkeen, jota oli laajassa mitassa siirtynyt uusiin sijoituskuntiin juuri ennen sotaa — ja sittemmin todennäköisesti astunut palvelukseen niiden alueelta. Myös muita asevelvollisia, kuten linnoitustöissä, rautatietyömailla tai Petsamon liikenteen palveluksessa olleita arveltiin ilmoittautuneen kuulutusten perusteella matkustamatta lainkaan kotipaikkakunnalleen korttia noutamaan.
Poisjäämisiä oli syntynyt väärinkäsitystenkin takia. Esimerkiksi Pohjolan piiristä ilmoitettiin työnjohdon eräillä rautatie-, maantie-, uitto- ja muilla työmailla, joilla usein lienee jääty vaille henkilökohtaista kutsua, tulkinneen kuulutuksia siten, että ne eivät koskisi omia miehiä, etenkään nostomiehiä. Myös Oulun piiristä kerrottiin työnantajien pidättäneen työväkeään omavaltaisesti siviilissä, ja ainakin Pohjois-Savossa olivat eräät poliisiviranomaiset antaneet kysyjille harhaanjohtavaa tietoa, jonka mukaan ilmoittautumaan ei tarvitsisi lähteä, ennen kuin tulisi henkilökohtainen kutsu. Iisalmen piirissä eräät suojeluskuntien paikallispäälliköt olivat vapauttaneet miehiä töihin tai myöntäneet näille lomaa, vaikka heillä ei ollutkaan tällaiseen valtuuksia. Joissakin tapauksissa poisjäämiselle löytyi pätevä syy, kun kävi ilmi, ettei kaivattu mies ollut enää lainkaan elävien kirjoissa.
Sotatuomioistuimien luetteloiden perusteella — ne ovat tässä luotettavin lähde, vaikka eivät kuvaakaan ilmiön laajuutta aivan tarkasti — pakoilu jäi mittasuhteiltaan paljon ensimmäisiä tilastolukuja vaatimattomammaksi. Kaikki vuosina 1941—1945 oikeuskäsittelyssä olleet jutut huomioiden vuodelle 1941 saadaan vain 1 545 tapausta, joista 1 346 on selvästi ajoitettavissa kesäkuukausille, 68 myöhempään syksyyn ja 131 jää tarkemmalta tekoajaltaan epäselväksi. Enemmistö näistäkin lienee jo liikekannallepanovaiheessa tapahtuneita.
Palvelukseen kutsuttujen kokonaismäärästä saapumattomien osuus jäi vain noin 4 promilleen, mikä kertoo yleisen kansalaismielipiteen hyväksyneen liikekannallepanopäätöksen ilman vakavampia riitasointuja. Aivan talvisodan hengen veroista yksimielisyys ei silti enää ollut, sillä vuoden 1939 YH:n ja sitä seuranneen sodan päiviin verrattuna luku oh nyt lähes kymmenkertainen."
*************************************************
Siis pelkää huijausta Ylikankaan osalta. Niin se Heikki toimii;)
*************************************************
Katsele sitä Ylikankaan kirjaa tai ota se Partasen muistelmakirja.
Erkki Partanen kertoo kirjassaan Vaikuttajia elämässäni, WG 1980
Sivulla 63 näin:
"Kuolemanrangaistuksen käyttäminen oli myös Kekomäen herkälle mielelle vaikea asia.
Kuolemantuomioita langetettiin tuomioistuimissa oikeastaan vain vakoilusta. Lähinnä kysymykseen tulivat rintamalinjan taakse suomalaisessa sotilaspuvussa pudotetut desantit. Sen sijaan kesän 1944 perääntymisvaiheessa alkoivat karkaamiset, osittain kai sotaväsymyksen, osittain jonkinlaisen joukkopsykoosin seurauksena saada armeijan taiselukykyä heikentävän laajuuden, ja jotakin oli tehtävä.
Eräät komentajat sovelsivat sotaväen rikoslain sallimaa suoraa karkurin ampumista silloin kun karkaaminen oli vaaraksi muille. Tätä oikeutta käytettiin kuitenkin eri divisioonissa hyvin eri tavoin. Kun jokaisesta tapauksesta oli tehtävä ilmoitus päämajaan, jouduin kirjaamaan näitä onnettomia ratkaisuja muistaakseni kaksikymmnetä. Karkaamisten jatkuessa alkoivat myös kenttäoikeuksien puheenjohtajat vaatia kuolemanrangaistuksen soveltamista ainakin toistuvista karkaamisista."
Sivulla 66 näin:
"Kuitenkin ampumistapausten luvut kenraali Einar Vihman divisioonassa Ihantalan raskaissa taisteluissa olivat kohonneet suhteellisen suuriksi, että Kekomäki -luultavasti Heinrichsin ohjeen mukaisesti - piti tärkeänä koettaa rauhoittaa tilannetta ja jo etukäteen viedä sinne tieto tulossa olevasta lain muutoksesta.
Sain tuon tehtävän osakseni. Komeasti päämajan autossa ajoin sitten Kannakselle tapaamaan kenraali Einar Vihmaa, jonka jo aikaisemmilta ajoilta tunsi. Vihma ei tietenkään ollut esikuntatiloissa, vaan maastossa. Kohtaamisemme oli ulkopuoliselta asultaan aika huvittava. Kenraali ja minä, kapteeni, seisoimme ja sanailimme varsin suorin sanoin siitä, miten vaikeaan asiaan olisi suhtauduttava. Divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtaja, myöhempi kansanedustaja Jaakko (Jakke) Kemppainen istui kannon päässä lakikirja kourassaan ja todisteli ratkaisujen lainvoimaisuutta. Sitähän en toki voinutkaan kieltää. Koetin vain teroittaa päämajan käsitystä, että sotaväen rikoslain muutosta olisi odotettava, jotta varsinainen tuomioistuin voisi käsitellä asiat. Kenraali Vihma itsehän maksoi urhoollisuutensa omalla elämällään. Päämajassa kerrottiin, että seppeleen nauhoissa, joka hänen haudalleen laskettii Suomen Marsalkan puolesta, olivat sanat "Parhaalle divisioonankomentajalleni"."
http://www.google.fi/search?hl=fi&q=erkki partanen huhtamäki&meta=lr=lang_fi
Vuorineuvos Erkki Partanen
Erittäin osuva lainaus: "Kenraali ja minä, kapteeni, seisoimme ja sanailimme varsin suorin sanoin siitä, miten vaikeaan asiaan olisi suhtauduttava. Divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtaja, myöhempi kansanedustaja Jaakko (Jakke) Kemppainen istui kannon päässä lakikirja kourassaan ja todisteli ratkaisujen lainvoimaisuutta. Sitähän en toki voinutkaan kieltää. Koetin vain teroittaa päämajan käsitystä, että sotaväen rikoslain muutosta olisi odotettava, jotta varsinainen tuomioistuin voisi käsitellä asiat."
Vaikka päämajasta lähetettiin asiantuntija opastamaan verenhimoista herra kenraalia lakeijoineen, vielä piti inttää asiassa vastaan - isänmaallisessa hengessä tietenkin. Erikoinen on sellainen isänmaallisuus, johtamistapa ja into, joka vaatii tappamaan läjäpäin omanmaalaisia miehiä, joiden ainoa "rikos" oli huonot hermot. Kyseenalaistan ehdottomasti tällaisen kenraalin erinomaisuuden.
Sinun tulkintasi tekstistä on paljastava. Jo sanavalinnat osoittavat vähä-älyisyyttä (verenhimoinen, lakeija). Mitään tuollaista, mitä tulkitsit, ei tekstissä lue, keksit sen päästäsi. Sinä saat toki kyseenalaistaa mitä tahansa. Vihma kaatui ollessaan etulinjassa, missä hänen ei kenraalina olisi tarvinut olla, sinä lymyilet netissä puhumassa paskaa. Ei sinun arvostelullasi ole mitään painoa.
Everstiluutnantti Paavo Kekomäki (siviilissä lakititeeen tohtori ja Korkeimman Oikeuden jäsen) oli PM:n oikeudenhoitotoimiston päällikkö ja siis PM:n ylin lakimies. Hän esitteli oikeudenhoidon asiat Mannerheimille.Mitään merkittävää ei voitu tehdä hänen ohitseen.
Partasen kirja on muistelu, ei tutkimus. Hän ei sano 6.D.ssa teloitetun 20 miestä, vaan niitä oli siis yhteensä "parikymmentä" koko armeijassa. Sekin siis muistinvaraisesti.Kaikki teloitukset kirjattiin, ei siis salattu.Ilmoitukset ovat arkistossa tallella.Olemattomista teloituksista ei tietenkään tehty ilmoituksiakaan.
Vihman divisioonassa ammuttiin kieltäytymisestä ilman kenttäoikeuden tuomiota neljä miestä.Useimmissa divisioonissa 1-2 tai ei yhtään.Se selittää Partasen käynnin Vihman luona nimenomaan Kekomäen ( ja Heinrichsin) lähettämänä.PM siis valvoi tarkasti asioita. Päivä on Kulomaan tarkistuksen mukaan 9.7.
ei 29.6. Kemppainen ei ollut kenttäoikeuden puheenjohtaja vaan divisioonan hallinnollisen toimiston päällikkö.
Huomattavaa on lisäksi, että missään ei mainita, että Ylikankaan väittämät 20 teloitusta olisi tapahtunut Vihman joukoissa. On vain Vihman ilmoitus, että "selustassa on teloitettu". Näin suurta teloitusmäärrää olisi ollut täysin mahdoton salata.Siksi Partanenkaan ei sitä mainitse.
Asia tutkittiin sodan jälkeen.Viimeistäämn silloin se olisi tullut esiin.
Tämäkin juttu on hyvä esimerkki siitä, miten Ylikangas yhdistelee toisiinsa liittymättömiä asioita oman ennakkokäsityksensä mukaisesti.Tämä lienee hänen menetelmänsä "piilorikollisuuden" selvittämiseksi. Tällaiset todistelut eivät takuulla päde suomalaisessa käräjäoikeudessa. Uskoviin ne tietysti uppoavat.Siinähän ei tiedosta olekaan kyse.
Todettakoon vielä, että kenraalit johtivat joukkojaan kesällä 1944 äärimmäisessä paineessa. Tekoja ja lausuntoja ei silloin harkittu 2000-luvun hurskastelijoiden näkökulmasta. Maa oli pelastettava. Siinä onnistuttiin taistellen. Sitä tuntuu monien olevan vaikea sietää vieläkään.
Kenraalintasoisen vastuullisesti toimivan johtajan paikka ei missään tapauksessa ole etulinjassa, missä hän vaarantaa tarpeettomasti oman turvallisuutensa ja siten myös joukkojensa johdon. Tällaiset omat pikku urheusleikit pitäisi jättää jonnekin lapsuuteen ja toimia kuten kenraalin kuuluisikin.
Ja sitten kun kenraali johtaa takaa, ovat kaikki sinun kaltaisesi aasit valittamassa, että tapatetaan miehiä ja ollaan itse turvassa... Ei teille mikään kelpaa. Taidat itse vielä viettää sitä lapsuutta.
Ei kenraalin pidä johtaa edestä eikä takaa, vaan linjojen tuntumasta viestiyhteytensä säilyttäen.
Ei kai kukaan kuvittele että divisioonaa johdetaan kompanian informaationäkymällä. Esikunta taaempana, komentopaikka edempänä, mutta ei sekään linjassa.
Emeritus valehtelee, kun ei muuhun enää pysty. Ks. http://pro.tsv.fi/sotatiedeseura/vuosiohjelma.html. Tuunaisella ei ole mitään tekemistä kyseisen yhdistyksen kanssa.
1.Pasi Tuunainen ei ole Suomen Sotatieteellisen Seuran jäsen.
2. Ojalan taistelukertomus on tulkittu tahallisesti väärin. Ojala ei ollut komentaja Ihantalassa. Partanen ei käynyt 6.D:ssa 29.6. vaan 9.7. Juttu 20:sta teloitetusta on kovapuheisen Vihman harjoittamaa vankipataljoonan ( III/JR 12) pelottelua. Sitä olisi ollut mahdoton salata. Asiaa ei voitu tarkistaa Vihmalta, koska tämä oli kaatunut. Kyse on onnistuneen torjuntataistelun johtaneen kenraalin ja hänen joukkojensa mustamaalauksesta.
3. Karkureita oli koko kesänä 29 000. Yhtäaikaa Kannaksella oli enimmillään 6 000. Karkuruus saatiin kuriin juhannuksen jälkeen. Sillä ei ollut merkitystä ratkaisutaisteluissa.
4. Kutsunnoista kieltäytjiä oli todella vain 1500, ei 30 000. Ylikangas on tahallisen mustamaalaava tässäkin.
5. Ylikangas on todella valinnut lähteet ennakkoasenteensa mukaan. Lähdekriittisyys olisi murskannut hänen teoriansa jo kirjoitustyön alussa.
6. Viittaus Huhtiniemeen on kuvaava. Ylikangas uskoi siihen itse ja uskoo edelleen poislukien Tapanaisen salainen kenttäoikeus.
Merkittävää on, että Ylikangas takertuu muutamaan yksityiskohtaan. Hän ei käsittele vastineissaan lainkaan sotilasasiantuntijoiden ( evp-everstit Sampo Ahto ja Ilmo Kekkonen sekä everstiluutnantti Jarmo Nieminen) osoittamaa virhesumaa,koska se paljastaisi kaikille hänen kehnot sotahistorian tietonsa. Kekkonen on laatinut yhdeksän sivun virheluettelon Ylikankaan "tutkimuksesta".
Kyseessä on laajajmittainen sotahistorian väärennysyritys. Se on laadittu niiden tarpeisiin, jotka Ylikankaan tavoin ovat poliittisesti pettyneet sodan lopputulokseen.Tutkimuksesta ei ole kyse.
Ylikangas tulee kevään kuuluessa saamaan vastineen, joka siirtää hänet putkiasentaja Veli Holapan seuraan sotahistorian suurväärennystä yrittäneiden joukkoon.
Alatko halkoa hiuksia seuraavaksi?
Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallitus 2007
http://www.sshs.fi/Pages/hallitus.htm
Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallitus 2007
Seuran uusi hallitus, järjestäytyi ensimmäisessä kokouksessaan 27.3.2007
Puheenjohtaja: professori, ye-evl Pasi Kesseli
Varapuheenjohtaja: prikaatikenraali Pentti Airio
Toimihenkilöinä toimivat hallituksen jäsenet:
Ekonomi KHT Timo Mäki puh. 040-510 4799 sähköposti - Rahastonhoitaja
sihteeri Pirjo Pesonen puh. 040-702 9822 - Matkasihteeri
hinnoittelupäällikkö Sami Korhonen - Kotisivuista vastaava
VTT Esko Vuorisjärvi puh. 050-500 4675 - Pro gradu -palkitsemistoimikunnan puheenjohtaja
VT Heikki Pohjolainen - Seuran palkitsemistoimikunnan puheenjohtaja
toimituspäällikkö Pekka Saloranta - hallituksen yhteyshenkilönä Sotahistoriallisen aikakauskirjan toimituskunnassa:
Hallituksen muut jäsenet:
DI Carl-Fredrik Geust
professori Ohto Manninen
FM Markku Melkko
Erikoissairaanhoitaja Eeva Tammi
dosentti Pasi Tuunainen
Hallituksen valitsemat toimihenkilöt:
Sihteeri: FM Juho Kotakallio puh. 040-535 9897
Jäsensihteeri: tietohallintopäällikkö Matti Hartikainen
Ylikangas väitti Tuunaista Suomen sotatieteellisen seuran hallituksen jäseneksi. Se on eri asia kuin sotahistoriallinen seura.
Armeijan "Heil Adolf"-tutkijat saavat tietysti uskoa, että Suomessa merkittiin orjallisesti kirjoihin ja kansiin jokainen teloitustapaus, mutta kuinka uskottavaa se todellisuudessa on, sitä voi jokainen arvioida itse.
Itse olen sitä mieltä, että jokaisen karkurin olisi pitänyt pitää karkumatkallaan hyvää huolta aseestaan, ja kun heitä tullaan pidättämään, niin ampua vähintään kaksi pidättäjää ennen omaa kuolemaansa. Se olisi ollut hyvä signaali teloitusmääräysten antajille.
"Se on laadittu niiden tarpeisiin, jotka Ylikankaan tavoin ovat poliittisesti pettyneet sodan lopputulokseen."
Ai siis siihen, että Suomesta tuli NL:n vasalli ja uskollinen YYA-lakeija?
molemmat ovat olleet urheilujärjestöjä, mutta mitä väliä: urheiluhommia kumminkin.
Tälläista tämä Ylinkankaan tieteen tekeminen on. Ei ole mitään väliä asian oikellisuudella kunhan se sopii valittuun lopputulokseen.
Tätä herra Heikki kutsuu piilorikollisuustutkimukseksi. Tämä onkin hyvä tutkimustapa. Asia pitää viedä Keskusrikospoliisin ensi vuoden toimintatavaksi. Sillä nimittäin saadaan jokainen linnaan. Ensin lasketaan todennäköisyys- ja tilastolaskennoin sekä medioinnin avulla kuinka monta rikollista pitäisi Suomessa olla kun naapurissakin on. Sitten vain valitaan vastaava määrä ihmisiä ja heidät syytetään. Koska mitään ei tarvitse todistaa, niin vankilat täyttyvät. Oivallista, sanoo Heikki.
Se, että Ylikangas joutuu jo vastineessaan valehtelemaan, kertoo hänestä paljon. Hän on esiintynyt asiantuntijana asiassa, jota hän ei todellakaan osaa. Samainen vastine on täynnä samaa muutakin sontaa. Voi-voi!
En voi sietää maamme puolustuslaitoksen tutkijoiden solvaamista "Heil Adolf"-tutkijoiksi vain sillä perusteella, että Suomi sattui olemaan Saksan kanssa samalla puolella toisessa maailmansodassa. Meidän maamme oli erityistapaus, joka näkyy siinä miten eri tavoilla liittoutuneet kohtelivat muista Saksan satelliittivaltioita. Suomi oli silloin Jumalan kämmenellä niinkuin on nykyäänkin. Mikään muu Saksan kanssa taistellut maa ei ole saanut itselleen sellaista taloudellista menestystä kuin Suomi. Näin hienoa maata johtaneet miehet eivät voineet tehdä sodassakaan mitään virheitä. Heidän muistoaan ja Suomen armeijaa tulee kunnioittaa eikä solvata.
Silloin aina tietää osuneensa hermoon, kun idiootit alkavat kirjoitella läpiä päähänsä tekeytyen joksikin toiseksi. Valitettavasti kirjallinen ilmaisusi on niin rajoittunutta, ettet osaa edes imitoida minua. Tosin valitsemasi tapa kirjoittaa jonkun toisen nimimerkillä jo kertoo, että olet idiootti, jolla on keinot lopussa.
Kiitos siis tästä. On aina mukavaa olla piikkinä ääliöiden lihassa!