tänään tuli 5 vuotta täyteen kun isäni kuoli. luulin että joskus en enään tuntisi kipua asiasta,mutta huomasin että ajan myötä olo onkin vaan pahentunut. menetin isäni nuorena(aikuisiän kynnyksellä) joten epäilen että en silloin käsitellyt suruani ja nyt sitten myöhemmin se kaikki nousee pintaan. tänään vein kynttilän isäni haudalle ja taas huomasin tekeväni sen ihme rutiinilla,eli yritin huijata taas itseäni ajattelemalla aivan jotain muuta. samalla tunsin huonoa omatuntoa kun en käynyt jouluna haudalla,se vaan alkanut tekemään niin kipeää että keksin tekosyitä miksi en "kerkiä" menemään. vaikka isäni muisto on vahvasti läsnä minulla kotonakin niin siinä haudan tykönä olemisessa on se jokin mikä saa minut tajuamaan että se on todellista että isäni on kuollut. noko muita kenellä juuri se haudalla käynti on vaikeaa?
muutenkin nyt todella vaikea olo,tahtoisin isäni niin olevan tykönäni,olisi niin paljon kerrottavaa.. tahtoisin näyttää hänelle kauniin lapseni ja kertoa kuinka nyt ymmärrän monet typeriltä tuntuneet kiellot.kuinka ymmärrän vasta nyt kuinka suuri se vanhemman rakkaus todellakin on.
muutenkin nyt todella vaikea olo,tahtoisin isäni niin olevan tykönäni,olisi niin paljon kerrottavaa.. tahtoisin näyttää hänelle kauniin lapseni ja kertoa kuinka nyt ymmärrän monet typeriltä tuntuneet kiellot.kuinka ymmärrän vasta nyt kuinka suuri se vanhemman rakkaus todellakin on.
Vastaukset 15
Vanhimmat
puolestasi-otan osaa.Surun aika on ehkä kohdallasi tullut vasta nyt.Joskus läheisen kuolema aikaansaa ns.surulukon.Kaikki tunteet ja tuska torjutaan,joku verhoaa sen kivun vihaan,toinen haluaa unohtaa koko ihmisen,mutta sieltä sisältämme kumpuaa kuitenkin joku päivä pinnalle se pieni lapsi,joka kaipaa isän tai äidin neuvoja-hellyyttä-rakkautta.Sure surusi-itke ikäväsi pois-itse vähitellen-kun surun terävin kärki oli taittunut,aloin puhua ääneen isäni haudalla.En katsonut ympärilleni,kuuliko joku,puhuin vain,mitä elämässäni on tapahtunut ja eräänä päivänä huomasin,etten ollut ainoa "höyrähtänyt"hautausmaalla-näin ihmiset polvistuneina,hautakiveä silitellen-päät painuneina puhuvan läheistensä haudoilla.En koskaan ole (vielä)rohjennut puhutella noita muita surevia-jokainen meistä on siellä haudalla oman läheisensä kanssa puhumassa,mutta nyt jo kevyesti päätämme nyökäten tiedostamme toisemme ja jokainen kunnioitamme sitä hiljaista juttelutuokiota haudoilla!Minun isäni kuolemasta on aikaa seitsemän vuotta ja yhä minulla on ikävä häntä ja hänen ohjeitaan ja neuvojaan!
Minäkin menetin isäni mutta aikuisena.. käyn haudalla aina kun käyn muittenkin läheisteni haudalla.. jostain kummasta syystä en koskaan siis koskaan ole hirveästi ikävöinyt isääni.. vaikkakin hän oli ihan mahtava persoona ja silleen..hänessä oli valtavasti hyviä puolia .. mutta myöskin huonoja
- hän kuoli alkoholismiinsa.. maksa kirroosiin jne.. 70- luvulta lähtien hän joi kymmeniä vuosia päivittäin.. kunnes kuoli ja siihen mahtuu paljon asiaa ja hyvää myöskin pahaa..EN TUNNE MITÄÄN KUN käyn siellä haudalla.. se tuli se sen elämä niiku eletyksi sillon kun se eli..ja kuolema tuli hiljaa hiipuen jo pitkäksi ajaksi tiedettiin se tapahtuvaksi.. pääsi tuskistaan .. nykyään en kanna kaunaa enkä myöskään tuskaa hänen puolestaan
käyn haudalla vien kynttilän , kesällä kukkia jne. sen kummemmin tunteilematta.. se oli silloin ja nyt eletään nyt..ja paljon mekin saatiin ns. murrosiässä isältä ns. elämän oppia jota ei sillon arvostettu.. MUTTA jopas jotain ne opit on huomattu ihan oikeesti päteviksi nyt .. ja tulee mieleen aina isä vainaa että sehän sano sillon niin ja niin.. ja paikkansa pitää.. että kiitos sille niistäkin mielipiteistä NYT sen kunnian voin antaa.. se olikin elämän kokemusta.. jota ME lapset ei silloin ymmärretty.. mutta sehän on ihan luonnollista ettei tietyssä iässä lapset ymmärrä vaikkakin muka ymmärtää.. koeta jaksaa.. ja ajattele isääsi kuitenkin kunnialla .. muutahan me ei voida enää nykyään..
Minun mieheni menetti ja minä tietysti myös äitinä 20 vuotiaan poikani liikenneonnettomuudessa keväänä
Joskus mietin aina että tuli sanottua pahastikin monta kertaa kun nuorilla on nuorten jutut ja me vanhemmat ei varmasti ymmärretä kaikkea
Minulla on ollut hirveät itsesyytökset että miksi minä en osannut neuvoa tarpeeksi hyvin Se autoonnettomuus tapahtui rajun ylinopeuden seuraksena Minä aina yritin puolustaa poikaa ettei tulisi riitaa isän kanssa ja tavallaan syytän nyt itseäni siitä että Annoin suojelullani tavallaan niinkuin luvan olla elämättä lain mukaisesti
Minä suojelin ja hoivasin ja rakastin lastani niin paljon enkä halunnut hänelle pahaa
Nyt tuli sitten sellainen kilpailija äidille jolle ei mahtanut äitikään mitään Kuolema vaan vei rakkaan poikani vaikka miten olisin halunnut puhaltaa pois kaikki huolet ja murheet
Suru on raskasta ja en taida tulla koskaan entiselleni tästä iskusta Saan ammattiapua ja käyn tällä hetkellä jo töissäkin taas mutta ilo on tipotiessään Voimia teille kaikille
Et olisi voinut tehdä mitään toisin.Jumala päättää koska täältä lähdetään ja poikasi aika tuli.Ellei hän olisi kuollut auto-onnettomuudessa, olisi hän kuollut samalla hetkellä muulla tavalla,et olisi voinut mitenkään estää sitä.Jokaisella meistä on oma määrätty elinaikansa.Eivätkä he ole kuolleita, vaan elävät taivaassa.Jossittelu ei auta mitään.Tapahtunut on peruuttamaton.Näet hänet heti uudelleen, kun aikasi koittaa, hän tulee sinua välittömästi vastaan.Melkein kuolin,kävin kuoleman rajan tuolla puolen ja siellähän he kaikki olivat jo riemuitsemassa ja iloitsemassa tulostani.Siellä hymyilevät aivan kaikki.Viime hetkenäni palasinkin tänne, eikä sitä meinannut uskoa edes lääkäri.Sairaalahenkilökunta sanoi vain järkyttyneenä, että "ei tällaista tapahdu" ja etteivät he ainakaan koskaan kerro siitä kenellekkään mitään, kun kukaan ei uskoisi.Kuolemani hetket olivat kyllä järkyttävät fyysisesti mutta etuna suremiseen (menetin isäni) on se, että tiedän heidän elävän ja odottavan siellä.Minulla on siitä varma tieto.Heti kun kuolet,tapaat heidät.Välissä kuluu kahden sekunnin musta hetki.
Se lohdutti suunnatomasti Uskon sinua että olet nähnyt taivaan ja siellä olevat läheisesi vastassa
Ei ollut vaan sinun aikasi mennä vielä sinne
Ymmärrän minä että ei ole minun vallassani kuka lähtee ja milloin vain Jumala yksin tietää koska meidän päiviemme määrä on täysi
Surullinen olo vaan on välillä niin tuskallinen kantaa kun on niin ikävä poikaa
Käyn kyllä ammatiiauttajalla ja minulla on ystäviä jonka kanssa jutella kuten myös saman kokeneita tuttavia Elämää on pakko jatkaa eteenpäin kun taaksepäinkään ei pääse
Jos taaksepäin pääsisi niin sanoisin ainakin kaikille läheisilleni joka päivä kuinka tärkeitä he ovat Muistan kun mietin juuri sinä aamuna kun poikani kuoli Olin itse joutunut edellisenä päivänä sairaalaan (epäilivät silloin epilepsiakohtausta ei todettu kuitenkaan sairautta)Olin kaupassa poikani kanssa ja siellä nähtiin viimisen kerran kun hän laittoi minut ambulanssiin Aamulla sairaalassa mietin että pitäisi soittaa hänelle ja kertoa miten hän toimi niin hyvin auttaessaan minua ja kuinka hyvä poika hän muutenkin on Sitten ajattelin että kun hänellä on aamulla kiire töihin niin en häiritse Kerkiäähän sitä sanoa kun tulee iltapäivällä käymään siellä mun luona ajattelin silloin Toki soitin illalla silloin hänelle ja puhuttiin niitä näitä ja kerroin kuulumiset sieltä
Nytkin itkettää kun ajattelen mitentärkeää on sanoittaa toiselle tunteensa juuri siinä kun ne tulee mieleen Koskaan ei tiedä milloin on myöhäistä Kiitän sinua viestistäsi ja tietty kaikkia muitakin surussa myötäeläviä jotenkin nämä kipeätkin muistot on kuitenkin sitä eteenpäin vievää surutyötä varmaankin
Ja todellakin kun sen aika on Me tapaamme taivaan suuressa aamussa!
Menetin myös poikani kolarissa.
Lasten kasvatuksessa minusta ei voi koko ajan miettiä kuoleeko lapsi kohta. Jos rakkaudella kasvattaa ne ikävätkin sanomiset on kuitenkin lapsen parasta ajatellen.En minä ainakaan ole muuttanut kasvatustapaani poikani kuoleman jälkeen. Ehkä olen lepsumpi jossain asioissa, annan ehkä enemmän periksi.
Uskon että moni äiti joka ei ole menettänyt lastaan kokee ihan tavallisessa arjessa myös voimattomuuden tunteen. Ei me voida olla lapsen vierellä koko ajan vahtimassa.
Kaikki tietää että olemme joutuneet monet asiat oppimaan ns.kantapään kautta.
Lasten kuuluukin minusta itse oppia jotain asioita ihan vaan itse .
Mutta ymmärrän silti tunteesi enemmän kuin hyvin.
Kuinka monet kerrat pelkäsin itse että poikani kokeilee miten kovin auto menee . Ei siinä äidin sanomiset paljon paina kunnei se tuskin ole silloin muistissa.
Joku kasvattaa ankarammin toiset lepsummin, ota siitä sitten selvää. Itse sen vaan on pääteltävä mikä on parasta.
Enemmänkin uskon että kun menettää hyvin rakkaan suru tavallaan vaatii jotain mihin kaataa syytöksiä, jollei niitä ole sitä kai hakee ne viat itsestään.
Itse voin ainakin oppi omasta surustani sen verran, että mietin miten vastaisin toiselle äidille jos hän ajattelisi juuri kun minäkin teen joskus.
Vihakin kuuluu suruun, kulkee kai käsi kädessä syytösten kera.
Kun funtsin jumalaa, mihin kai uskon ainakin silloin kun olen liemessä ns.varmuuden vuoksi.
Iskee paniikki ja pelko.
En minä ole rikoksia tehnyt jos lakikirjaa lukee. Mutta koen jotenkin asian niin ettei jujmalan silmissä ole juurikaan suurta eroa sillä ajatteletko jostain ihmisestä pahaa tai teetkö pankkiryöstön.
Minä jos joku osaa vihata ihmisiä.
Muut luokittelee minut vahvaksi persoonaksi. Minulla jos jollain toden totta on mielipiteitä.
Toimin usein nopeasti ja jopa harkiten .
Pystyn työntämään tunteet pois kun minua toden totta tarvitaan.
Ajattelen niin että kaikki kokemukset mitä elän on minulle opiksi , vaikka asia olisikin huono tai ikävämpi asia. Jollen minä opi ehkä opetan juuri jotain toista .
Mielestäni olen kiltti ja hyväntahtoinen ihminen, mutta sen oivaltaa ehkä usein myöhemmin.
Olen liian auttavainen luonteeltani , mutta se on vaan piirre joka on ollut minussa syntymästäni asti.
Jostain olen aina saannut suuremmat voimat ja rohkeuden kohdata pelkoa kun sitä on tarvittu. Ehkä olen uhmakas silloin kun sitä toisen puolustamista tarvitaan.
Tiedän että muut tavallaan pelkää mielipiteitäni koska yritän aina löytää totuuden ja oikeuden mukaisuuden. Mutta osaan toki olla hienotunteinenkin .
No palataan jumalaan.
Koska olen juuri se mikä olen , tällä luonteella.
Mietin. Miksi jumala kosti minulle näin kovin ?
Jos olen oppimassa ymmärtämistä tai ihan mitä vaan hienotunteisempaa elämää. Miksi hän teki minusta tällaisen uppiniskaisen naisen joka ei peräänny vaan taistelee?
Tuntuu kun jumala halusi minut kerrankin polvilleen nöyrtymään.
Miksei minulle annettu toista mahdollisuutta ? Miksei poikaani voitu pelastaa?
Mitä vikaa mieheni tai veli oli tehnyt. Sureehan hekin nyt ja kovin sureekin.
Koko fakning elämä meni uusiksi lopunelämäksi. Eikä se voi koskaan olla samaa mitä se oli ennen poikamme kuolemaa. Koska häntä ei ole.
En minä haaveile enää matkasta jonka meidän piti sitten joskus tehdä.Siksi koska matka muistuttaisi jälleen kerran siitä ettei poikani päässyt mukaan.
Minun lapseni jäi nyt yksin oman historiansa kanssa. Historia joka kukaan ei tunne . Vain he koki yhdessä eletyn elämänsä . Vain he olisivat voinneet muistella asioita myöhemmin kun meitä vanhuuksia ei enää ole.
Raamatussa puhutaan kadotuksesta. Miksei jumala lähettänyt minua sinne jos minä olen pahaa tehnyt. ja suoraan sanottuna toivonut joidenkin idioottien palavan helvetissäkin jopa.
Miksi olen niin toivonut? Siksi koska ne iohmiset teki väärin muita ihmisiä kohtaan ja minä vaan satun luonteeni takia joka jumala minulle antoi VIHAAMAAN sikoja jotka käyttää toisia ihmisiä hyväkseen tavalla tai toisella.
Olen aina ollut ylpeä miehestänikin joka muutaman kerran on puolustanut jotain työpaikalla sorsittua yksilöä. Oikeasti en voi ymmärtää että se olisi väärin.
Ajatukseni niin kuin taatusti miljoonien muiden ihmisten päässä on liikkunut todella rumia asioita. Tästäkö minua rangaistiin?
En minä ole jumala, enkä niin väitä. Olen elännyt suht tavallista elämää enkä usko poikkeavani muista paljonkaan. En ole aktivisti tai muutenkaan järjestäytynyt . Mutta se mitä vastaan tulen sen olen elännyt pakosta ja sanonut mitä mieltä olen eri tilanteissa.
Sanotaan että jumala opettaa vastoinkäymisten kautta. Eikö kuolema ole kohtuutonta?
Uskon että kuolleet kuulee ja näkee meitä. Niin uskoin useinmiten. Kunnes välillä' putoan uskon puutteessa kuoppaan tavallaan jolloin menetän uskoni täysin.
Ainoa hyvä puoli totaalsessa kuolemassa on se, ettei silloin ole enää kostoa olemassa. vaan maadun ja saan toden totta levätä pekäämättä enää mitään. En pelätä elämää ja sen tuomia vaaroja, enkä pelätä mitään helvettiäkään.
No koska olen itselleni umpirehellinen jään kuitenkin aina kiinni siitä että uskon kuitenkin suurimmaksi osaksi elämään kuoleman jälkeen. se voi olla myös tapa selvitä ja jskaa tätä elämää ilman mun poikaa josta olin todella ylpeä.
Olinko liian ylpeä pojastani. ? sen olen kuullut toisenkin ihmisen suusta joka myös menetti lapsensa.
Ei kai se voi olla rikos olla ?
Olen yrittääönyt mennä kirkkoon, mutta kun minulle sopii ovi on aina ollut lukossa. Kun yritin soitta paillle ja kysellä hiukan puhelimeen ei vastattu. Joten olen todennut että minut on hylätty.
Minun mielipiteeni on ettei ihmisen tarvitse olla superuskovainen saadaksen jumalan rakkautta , joten uhmaan edelleen ja olen vaan se tavis minkä osassa viihdyn useinmiten suht hyvin. Hyvä mittari minusta on aina oma omatunto. Jos olen tehnyt työni hyvin voin nukkua hyvin. Jos elän ja puolustan heitä jotka ei uskalla sitä itse tehdä en koe huonoa omatuntoa. Jos autan ihmisiä hyvällä omatunnolla nukun hyvin.
Silti kävi näin.
On asioita mistä en ole ylpeä. ja se on suunnaton viha . Mutta kun mietin heitä jotta vihaan tai pidän idiootteina , jotka aina on ärsyttänyt minua. Mietin vaan. Voi herrajumala , miksi tämä luonne.
Nyt kun istun tässä kirjoittmassa näen poikani puristavan päätään. Hän on viisaampi nyt, mutta huokailee minua ja luonnettani jälleen kerran.
Hän eli niin kuin minä opetin. usein hän sanoi minulle. Älä äiti välitä, anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Koen että lapseni seuraa minua. Hän on edelleen ylpeä siitä että olen hänen äitinsä. Joku juttu minun pitää tehdä, mutta en tiedä mitä. Senkin olen jumalalle sanonut että jos hän olisi kynyt minulta haluanko auttaa miljoonaa lasta tai ihmistä , mutta hionta on oma lapsesi. Olisin vastannut etten halaua kuulla asiasta . MINÄ EN MYY omaa lastani.
Niin itsekäs olen. Enkä anna tuumaakaan periksi siinä asiassa.
Yksi hyvä asia on jos rangaistaan, ja sitä mietin usein. olen kohdannut ihmisiä jotka haluaa kaivaa dramatiikka poikani kuolemasta. usein haluavat kai nähdä miten kärsin. Ei onnistu luonteeni takia. Ja jos joku on hyvin tökerö vastaan vaan ettei kuulu hänelle tai etten keskustele asiasta. En edelleenkään myy poikaani vaikka onkin kuollut.
Samalla tavallaan eplkään heidän idioottien puolesta. varokaa mitä suustanne päästätte ja miten käyttäydytte , ettette joudu samaan helvettiin missä minä elän, ilman lastani. Sitten tiedätte miltä minusta tuntuu.
Kun lapsi kuolee on se miten päin vaan , aina riittää niitä jotka kauhistelee ja syyttelee. Onko he koskaan ajatellut miltä mahtaa tuntua muutenkin ? Onko he koskaan jatellut minkä henksen työn äiti joutuu tekemään jos lapsi on tehnyt itsemurhan esim.?Syytökset kuuluu suruun , toiset vaan joutuu tekemään enemmän työtä päästääksen elämään kiinni. Kunnioittakaa sitä muut ketä ei tiedä surustyöstä yhtään mitään.
Ei suru mene kahdessa viikossa ohi. Ei vuosi ole mikään maaginen raja. Suru on asia jonka kanssa on vaan pakosta opittava elämään. Jollei minulla olisi muita rakkaita kuin poikani, en minä täällä olisi. he minut hengissä pitää koska en voi tuottaa heille enempää tuskaa kun mitä jo nyt kokevat lopunelämnsä.
Minun isä oli alkholisti. Ja hän kuoli aikanaan. Koska en asunnut hänen kanssaan , en osannut surra sitä. Siskopuoleni on katkera isälle.
Minä en. Miksi? Olisin minä halunnut sanoa hyvästi tai tavata . Mutta niin ei käynnyt. Minä en löytänyt häntä. Uskon että isäni ymmärtää miksen vuodata kyyneliä hänen takia.
Samalla uskon että poikani ymmärtää miksi minä suren niin kun teen. Välillä itken. Joka päivä mietin. Laitan hautaa. Hän ymmärtää myös miksei veli käy. Hän ymmärtää että veljen tuska viiltää vielä kovemmin . Hän ymmärtää isääkin joka istuu ja odottaa edelleen poikaa kotiin.
Miedän suru on niin erillaista, mutta kuitenkin surraan samaa ihanaa poikaa joka ei enää asu luonamme.
En minä ole vahva vaikken vuodata kyyneliä muiden läsnäollessa. Vaikken murru kun käyn haudalla. Voin jopa nauraa . Mutta sydämessäni minun ainut aito ilo on kun elävä poikani voi hyvin. En tuomiste hänen surua, en sitä miten se ilmenee, koska minä tiedän. Tiedän mitä suru on.
Ei hänen tarvitse sytyttää kynttilää joulunakaan haudalla todistaakseen mitään minulle tai kenellekään toiselle. Hänen sydämessä palaa ikuinen valo veljelleen.Ja minä sen tiedän.
Kaikella tällä yritän auttaa teitä. kerroin omista heikkouksistani jotta ymmärtäisitte että suru on niin kirjavaa ja ilmenee niin monella eri tavalla.Moni varmana luulee että olen sekoamassa. Ei, pidän itseäni ihan selväpäisenä vielä ainakin. Ehkä mielipiteissäni on vaan enemmän ponttaa tavallaan.
En minäkään pystynyt suojelmaan lastani kuolemalta. En vaikka varjelin ja puolustin häntä tuhasnnet kerrat vääryyksiltä . vaikka opetin häntä uimaan, pitämään oikeuksistaan kiinni.Vaikka opetin häntä kaikin keinoin miten tässä elämässä pärjää parhaiten ja miten pääsee helpoiten eteenpäin. Hän eli toden totta niin kuin opetin. Silti niin kiltti ja iloinen poika kuoli. Kuoli keskellä päivää. Ilman dramatiikkaa. Ei ollut hänen vika, eikä kenekään muunkaan. Hän ei selvinnyt ihmeen kaupalla. Hänelle ei annettu mitään mahdollisuutta. Sitä en tule koskaan hyväksymään , en koskaan !
Voimia kaikille rakentamaan uuden elämänne uutta elämää varten . Rakkaudella minä.
Kiitos kirjoituksestasi minunkin poikani kuoli auto onnettomuudessa 17vuotiaana istui vieressä turvavyö kiinni ja kuoli hän oli minun ainut lapseni oli myös niin iloinen oikea aurinko ja eli miten olin opettanut. Minusta on tullut vihainen kyyninen enkä välitä mistään en ajattele paljonkaan hyviä ajatuksia identtitettini muuttuu jatkuvasti kaikeen vanhaan ennen lapsen kuolemaa välit poikki(sukulaiset työ ystävät kaupat) olen niin kuin kuplan sisällä kuolemasta on 2,5 tuntuu kuin pahemmaksi menisi ihan kuin kaikki suojaavat tekijät olisivat poissa
Miten ne fyysiset oireet tuntui?
Olen miettinyt oman lapseni kuolinhetkeä. Lääkärithän sanoo aina suojellaakseen meitä ettei ihmiset ehdi kokemaan kipua kun kuolee ns.välittömästi.Ja myöskin se ettei he ehdi ymmärtämään mitä tapahtuu. Siihen en itse usko.
uskon myös sinua täysin ja olen kiinnostunut kuulemaan tarkennuksia ihan ns. ekasta iskusta tai sanoisinko kuolinhetkestä alkaen.
kiitos kun jaoit kokemuksesi kanssamme.
Kuolinhetkeni:Järkyttävien fyysisten tuskien seurauksena minusta tuli ensin mykkä,en voinut enää puhua.Sitten sokeuduin, koska silmistäni loppui verenkierto.Sen jälkeen minusta tuli kuuro,koska verenkierto ei riittänyt enää korviin,samantien kaikki lihastoiminta lakkasi ja ulkopuolisista näytti, kuin vain nukkuisin rauhallisena, vaikka olin helvetissä.Lopuksi tunsin, kuinka verenkierto kiersi enää vain hiukan aivoissani ja alkoi sammua kokonaan.Tietoisuus ei katoa mihinkään, ellei ole nukutettu tms.Ajatukset katosivat aivoverenkierron loppuessa ja tiesin, että taidan kuolla.Henkinen hätä oli hirveä.Aivoista loppui veri ja kuolinkin.Olin yht äkkiä pelkkänä sokeana, mykkänä ja kuurona tietoisuutena äärettömässä mustuudessa ihan yksinäni,niinkuin avaruudessa ja luulin joutuneeni kadotukseen ikiajoiksi.Sen kauheampaa tilaa ei ole, kerron tämän nyt rehellisesti, vaikka se voi ehkä kauhistuttaa.Se tila kesti onneksi vain kaksi sekuntia ja koitti valkeus.Huomasin istuvani Jumalan sylissä ja Hän todella piti minua Isänään, ihan samalla tavalla kuin maallinen isänikin oli täällä maan päällä ja minä pidin Häntä ihan täysin Isänäni.Olin ikionnellinen, kaikki tuskat olivat poissa ja myös muistot niistä.Sen onnellisempaa tilaa ei ole olemassakaan.Sitten huomasin, että minua oli odotettu, minua vastaan olivat tulleet kaikki edesmenneet sukulaiseni ja moni tuntematonkin.Kaikki hurrasivat ja riemuitsivat ja olivat ihan innoissaan tulostani, sen parempaa vastaanottoa ei olekaan.Kaikki hymyilivät ja olivat täydellisen onnellisia.Olin ikionnellinen.Mutta sitten muistin pienen vauvani.Ponnistin kaikki henkiset voimani aivan äärimmilleen, oli aivan hirveää vastustaa niin valtavaa iloa ja onnea ja pyysin Jumalalta, että voisinko vielä sittenkin tulla takaisin maan päälle, en itseni vuoksi, vaan lapseni.Jumala pahoitti hieman mielensä ja kaikki vastaanottamaan tulleet myös ja vastassa olivat pyysivät ja vetosivat minuun, että jäisin sinne, koska heillä oli niin suuri kaipaus ollut minua kohtaan.Jumala kuitenkin ymmärsi minua ja lupasi, että saan palata vielä.Lupasin palata takaisin ja sillä kertaa jäisin sitten sinne.Kaikki lupasivat odottaa.Sitten olinkin jälleen helvetillisissä tuskissa, tunsin kuinka veri ryöpsähti takaisin aivoihini,lihaksiini,sisäelimiini, silmiini ja korviini ja avasin silmäni sairaalassa.En käsittänyt ensin alkuunkaan missä olin ja kysyinkin ensin että "Mikä paikka tämä on?" "Keitä te olette?" "Mitä nyt tapahtuu?" ja sain vastaukseksi: "Me luulimme, että olimme menettäneet sinut." Eli lääkärit ovat kyllä väärässä.Tietoisuus säilyy loppuun asti, ei se lopu kuolemassa, eikä kuoleman jälkeenkään.Luulen, että minulle tapahtui ylösnousemus sen kahden sekunnin aikana,siirryin tästä ruumiista tietoisuutena siihen toiseen taivasruumiiseen, joka on näkymätön maassa, ilmava ja keveä ja aivan ihana ja silti tuntee itsensä, näkee ja kuulee, mutta puhuminen kyllä tapahtui ikäänkuin telepaattisesti.Muilla voi olla muunlaisia kokemuksia, mutta en usko meidän saavan niistä juurikaan tietoa,sillä lisäkseni ei moni muu ole palannut siitä kertomaan.Minulta kesti 11 vuotta, ennenkuin kerroin tästä yhdellekään elävälle sielulle.Olisiko minua kukaan uskonut?
Erityisen kiitollinen olen rehellisyydestäsi.
Minä en hevillä usko mitään jollei se tunnu rehelliseltä.
Tyyliin- ei hän kärsinyt, kuolema oli välitön.
Minä uskon sinua ainakin ihan 100%.
Kukaan äiti ei tietenkään halua lapselleen sekunttiakaan tuskaa. Ja kun kirjoitit kaikesta , kaikki tottakai ahdisti minua. Tosin näin unen jossa lapseni sanoi minulle.
-Äiti ei hän voi sanoin kuvailla kuinka ihana paikka tämä on.Yksi sana on ja se on rakkaus.
Huomasin unessa myöskin piirteen josta sinäkin kerrot. Me kommunikoitiin puhumattakin. Vaikka puhuttiinkin.
Ymmärsin täysin mitä hän ajatteli ja miten hän koki uuden elämänsä siellä jossain. Vaikka onkin lohduttavaa tietää että hänelklä on kaikki hyvin, hän sanomattakin kertoi myös että harmittaa hiukan miksi hän valitsi kuoleman elämän sijaan. Hänelläkin oli ikävä tänne , ikävä meitä , hän tavallaan suri meidän surua, ja kaveritaan hän kaipasi paljon. Tavallaan hän kertoi että teki väärän valinnan.
Poikani kuoli tapaturmaisesti. Ihmisessä on määrätty määrä verta. Ja tässä tuleekin asia joka minua vaivaa eniten. Minä tiesin että poikani on vaarassa. Itkin ja rukoilin. Välillä taas ajattelkin että skarppaan jotta pystyn toimimaan. Ajattelin suojellaakseni tseäni kai etteä olen hullu hysteerikko ja vaan ylireagoin. Kukaan ei ollut kertonut että poikani oli loukkaantunut siinä vaiheessa.
Nyt mietin , olisiko poikani kuullut minun rukouksiani ja ehkä valinnut elämän kuoleman sijaan jollen olisi välillä tavallaan menttänyt toivoni? Välillä skarpannut ja ajatellut. Ei se voi olla minun poikani.
mitä mieltä sinä olet? Toivon edelleen rehellistä vastausta vaikka se ei olisi minun edun mukaista.
Jos uskot jumalaan, kysny vielä ja saa toki muutkin sanoa mielipiteensä. Puhutaan kadotuksesta. Sanotaan myös että kärsimykset täällä on jumalan koulutusta tavallaan. Olen taatusti tehnyt elämäni aikana syntiä ajatellut todella rumia pahoja ajatuksia ym. Voiko jumala kostaa näin julmalla tavalla?
Jos jumala on olemassa, jos jumala antaa anteeksi, onko mitään kadotusta olemassakaan ja kuka sinne joutuu. Missä menee raja mihin asti saat anteeksi. Mikä teko on anteeksiantamaton?
Kääntyykö omat pahat ajatukset itseesi vastaan?
Jumala antoi minulle se äiti joka minut synnytti, sain sen elämän jonka hän minulle pystyi tarjoamaan. Se elämä teki minusta sen ihmisen mikä minä olen.Minulla on se luonne mikä on. Eikö? Hyvä niin jos näin on tähän asti.
Olenko sittenkään loppujen lopuksi syyllinen siihen että olen toiminut niin kuin olen elämäni aikana, olen taatusti pahoittanut monen ihmisen mielen, ja ajatellut vielä pahempia asioita kun olen suustani päästänyt.
Tämä juttu on minun surussani niitä asioita jotta mietin ja paljon. Kiitän jos joku tietää tai on kokenut jotain.
ei sitten muuta tällä kertaa .
Poikasi ei kuullut rukouksiasi, eikä sitä,että menetit välillä toivosi,vain Jumala ja Jeesus kuulevat ne.Eli toivosi menettämisellä ei ollut mitään tekoa poikasi kuoleman kanssa.Se tilanne sinne mennessä on mahdoton,ihmiset hurraavat ja riemuitsevat tulostasi ja itse Jumala pitää sylissään ja olo on autuasta onnea ja ihanuutta.Kaikki on äärimmäisen kiinnostavaa ja olenkin varma, että juuri nuoret ihmiset eivät pysty mitenkään sitä vastustamaan.Ja ja koska Jumala oli päättänyt ottaa poikasi sinne, oli hänen aikansa täynnä,Jumalan mielestä hän oli saanut maan päällä kaiken jo valmiiksi ja oli taivaskelpoinen,poikasi itse asiassa haluttiin taivaaseen, koska häntä tarvittiin siellä.Jumala on armollinen, en minäkään mikään rauhallinen ihminen ole ikinä ollut, vaan riidellyt useinkin ja lujaa monien kanssa.
Anteeksiantamaton teko on itsemurha.
Mikään, mitä sinä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä ei vaikuttanut poikasi kuolemaan.Jumala oli päättänyt jo ennen hänen syntymäänsä, että nämä ovat ne määrätyt päivät.Ei Jumala kosta meille kuin murhan.Jumalalle ei ole eläviä ja kuolleita, vaan Hänelle kaikki ovat eläviä.Ihmisen pitää surra, jotta ihminen osaisi arvostaa ylösnousemusta Jeesuksen kautta.Kuolema on viimeinen vihollisemme ja sen Jeesus on voittanut.Joskus katselen ulkona tuonne korkealle taivaalle, siellä he ovat näkymättömissä suunnattomissa korkeuksissa, se on ikäänkuin oma ulottuvuutensa.Tällä hetkellä vain kuolema on ainoa tie sinne.Pyydän Jeesusta ja Jumalaa välittämään asioitani edesmenneille läheisilleni sinne ajatuksissani ja rukoilemalla.
Toivon mukaan et kyllästy jo kysymyksiini.
Poikani oli jotenkin liian helppo lapsi ihan syntymästä asti. Miksi juuri minut valittiin hänen äidikseen onkai ihme.Tottakai toivoisin etten olisi opettanut poikani niin kovin, mutta tein sen koska ajattelin että hän tarvitsee kaiken omaa elämäänsä varten. Ja ihan siltä varalta jos minulle jotain sattuu.
Aika paljon kirjoitit asiaa ja sitä pitää nyt hiukan sulatella.
Pohtia rauhassa oikein.
Ainoia asia josta olen eri mieltä tai en ainakaan halua uskoa sen olevan totta on itsemurhan tehneet henkilöt.
Minusta on lohdutonta jos se olisi totta että he joutaa kadotukseen, joten päätän etten usko siihen. Mietin jos itse olisin äiti jonka klapsi tämän ratkaisun olisi tehnyt , kaikkien muidenkin surujen ja syytösten lisäksi vielä se tietoisuus ettei oma lapsi pääsis rauhaan ja taivaaseen. Itse uskon niin että raamattu toki taatusti on hyvä kirja. Mutta senkin kirjoitti vaan ihminen . Uskon myös että silloin joskus vuonna papu elettiin niin eri tavalla että ehkä olikin tapana pitää meitä ihmisiä herran pelossa. Siksi raamattu onkin aika pelottava kirja loppujen lopuksi.Hiukan niin kuin vanhanaaikainen kasvatus jos voin kuvailla asian niin. Asiat menee eteenpäin eikä kaikki asiat suinkjaan huonompaan suuntaan luojalle kiitos siitä.
Jos jumala on niin mahtava ja ymmärtäväinen , uskon itsemurhan tehneiden lasten/ aikuisten saavan senkin teon anteeksi. Voisin jopa uskoa asioiden olevan niin, että sekin vaan on yksi tapa kuolla. Uskon näin, koska muuten jumala voisi pelastaa heidät niin että jäisivät henkiin.
On kaikenlista ihmepelastautumista luettu kuitenkin.
Taatusti nämäkin lapset pääsee taivaaseen.
No tällä kertaa ei enempää kysymyksiä , ja kiitän edelleen että olit rohkea ja kirjoitit kokemuksistasi tänne ja vastasit vielä lisäkysymyksiini.
Joten iso jättikiitos :)
Jumalasta itsemurha on anteeksiantamaton teko mutta Jumala on armollinen.Hän rankaisee itsemurhaajaa, kuten pappaani, joka teki itsemurhan ollessani 4-vuotias mutta aikansa odoteltuaan,35 vuotta,sen jälkeen hän sai armon ja Jumala otti hänet taivaaseen koska itsemurhassa oli lieventävät asianhaarat,hän oli tietyllä tavalla sairas teon tehdessään, aivoissa oli koteloituneita kranaatinsirpaleita.Sen tiedon sain kuolemankokemukseni ohessa ja pappani on taivaassa.
Raamatun kirjoittivat opetuslapset ja heidän seuraajansa pyhän hengen vaikutuksen alaisena, jotta muistaisivat joka yksityiskohdankin, se tulee suoraan Jumalalta,ehdin kysyä senkin siellä.Jumalan sanaa kaikki.
Ja kiitos kiittämästä.Otan osaa kaikkien suuriin suruihin,näemme heidät kuitenkin jälleen.
Menetin isäni melkein pari vuotta sitten. Ei auta aika. Oli hetki jolloin luulin, että nyt aika alkaa tehdä tehtäväänsä ja pääsen surusta eroon, mutta kyllä se on vaan muuttanut muotoaan. Olen antanut surun tulla kun on tullakseen, mutta nyky-yhteiskunta on sairas kun ei anneta surra. Muutaman päivän sairasloma, jonka jälkeen joku kysyy että miltä tuntuu ja sitten kyselyt loppuu. Enhän ole vieläkään kunnossa. Vieläkin voisin hakeutua pois töistä suremaan kotiin. Ennen kuljettiin mustissa vuosi. Nykyään jos sanoo edes surevansa vuoden jälkeen isänsä poismenoa, katsotaan että nyt on jotain vikaa. Vähintäänkin ajatellaan, että sulkee surun pois. Teenhän minäkin sitä osittain kun ei aina voi antaa tunteiden tulla. Aina ei jaksa antaa tunteiden tulla. Hautausmaalla kun käyn niin itkenkin vasta sitten kun poispäin kävelen...joka kerran tuntuu kuin pitäisi jättää isä taas uudestaan. Olen vieläkin surun murtama, mutta lohdutukseksi "uusille" sureville niin ei tämä pelkkää surua ole. Nautinkin elämästä ja olen välillä hyvin onnellinen.
Menetin isäni joulukuun alussa henkirikoksen uhrina joten tunteet on aikas pinnassa mutta uskon ja luulen että 5vuoden päästä on kova ikävä vieläkin..Mun mielestä meiän pitäis juuri muistaa ja vaalia sitä mitä meillä on eikä koittaa unohtaa..Mä uskon siihen että se suru väistyy tavallaan niitten hyvien juttujen edestä kun vaan tarpeeksi niitä aattelee..Mun isä kerkis nähdä mun pienen tyttären kerran ennen kuolemaansa ja uskon että sunkin isäsi olis ollut ylpeä vaari...Mä en oikein osaa sanoa sulle mitään tän enempää kun itekin vielä vähän sekaisin mutta mä en aio luopua mun muistoista, vaikka niiden ajatteleminen tuntuukin sattuvan ainakin tällä hetkellä tosi paljon..Voimia sulle!