kirkon ero valtiosta

ja eri aikakausina riippuen siitä suhtautuuko valtio uskontoon myönteisesti vai kielteisesti ja minkälaiset yhteiskuntaolot olisivat muuten.

Ateistisessa Neuvostoliitossa kirkko ja valtio olivat "erotettuja" toisistaan, mutta valtio kontrolloi uskontoja hyvin tarkkaan. Kirkko sai toimittaa vain jumalanpalveluksia. Kaikki muu toiminta oli kiellettyä. Alaikäisille ei saanut opettaa uskontoa. Pyhäkoulujen, nuorisokerhojen yms pito oli kiellettyä, eikä kouluissa tietenkään ollut uskonnonopetusta. Uskonto ei saanut millään tavalla näkyä katukuvassa. Esimerkiksi ristisaatot olivat kiellettyjä. Uskonnolliset juhlat kuten joulu ja pääsiäinen eivät olleet virallisia vapaapäiviä. 20-luvulla kokeiltiin jopa 10 päiväistä työviikkoa kristillisen viikon hävittämiseksi.

Toinen esimerkki maa on Amerikan Yhdysvallat, jossa kirkko ja valtio ovat myös erillään toisistaan. Liittovaltiossa toimii hyvin paljon uskontokuntia, mutta mikään niistä ei ole erikoisasemassa valtioon nähden. Kouluissa ei ole uskonnonopetusta eikä yliopistoissa teologisia tiedekuntia niin kuin Euroopassa. Uskonnonopetus tapahtuu pyhäkouluissa ja katekumeenikurseilla tai kirkkokuntien omistamissa yksityiskouluissa. Jokaisella kirkkokunnalla on omat teologiset seminaarinsa, joissa niiden työntekijät koulutetaan. Uskonnolla on paljonkin merkitystä yksilön elämässä, mutta sillä on vähän merkitystä yhteiskunnallisessa elämässä.

Jos oma kirkkomme menettäisi valtionkirkkoasemansa se menettäisi mm verotusoikeuden ja valtion antaman rahallisen tuen. Valtio ei enää maksaisi piispojen palkkoja eikä kirkollishallituksen ylläpitämistä. Ortodoksinen seminaari siirtyisi kirkon kustannettavaksi (nyt valtio maksaa sen kulut)ja voi olla, että myös ortodoksisen teologian opetus Joensuun yliopistossa loppuisi.

Kirkon keskushallinto pysyisi varmasti nykyisen kaltaisena, mutta nykyisten seurakuntien asema muuttuisi. Jokaisessa seurakunnassa olisi vain yksi kirkko tai rukoushuone. Hiippakunnat omistaisivat kirkot ja rukoushuoneet. Seurakunnat sitoutuisivat hoitamaan ne. Piispa nimittäisi niihin kuhunkin papin, kanttorin ja kirkonisännöitsijän. Seurakuntien hallinto muuttuisi yksinkertaisemmaksi.

Jokainen saisi asuinpaikasta riippumatta kuulua minkä kirkon seurakuntaan haluaisi eikä rekisteröityminen seurakunnan jäseneksi olisi välttämätöntä. Kirkko tulisi toimeen uskovaisten lahjoitusten, tuohusten myynnin ja talkootyön turvin. Ehkä voitaisiin harkita myös toimituspalkkioiden keräämistä ns yksityisistä palveluksista kuten rukoushetkistä, kodinsiunauksista ja panihidoista.

Papit olisivat etupäässä sivutoimisia ja maallikkojen aktiivisuus olisi ratkaisevan tärkeää. Teologisesti koulutetut maallikot toimisivat pyhäkoulunopettajina, katekumeenikurssien ja raamattupiirien pitäjinä. Muut seurakuntalaiset toimisivat esim diakoniatyössä, kirkkokahvien keittäjinä, kirkon siivoojina, kirkkojen rakentajina ja kaunistajina sekä kirkkokuorolaisina. Seurakuntaelämässä keskityttäisiin olennaisiin asioihin. Turhanpäiväiset yhdistykset ja kulttuuripuuhastelu jäisi pois.

tietäisi sitä että pääsiäistä vietettäsiin oikeaan aikaan!