En tiiä mistä alottaisin, koska tuntuu jotenkin kummalliselta kirjoittaa johonkin keskustelupalstalle näin herkästä aiheesta.
Isoäitini kuoli keväällä. Hänellä oli alzheimerin tauti, ja se oli jo niin pitkälle edennyt että tiesimme hänen lähtönsä olevan lähellä. Vielä muutama tunti ennen hänen lähtöään kävin jättämässä jäähyväiset. Silloin hän oli jo niin muissa maailmoissa, ettei liikkunut eikä reagoinut,hengitti vain raskaasti ja harvoin.
Hyväksyin hänen kuolemansa, mutta surutyöni aika meni lähinnä siihen,kun isäni kanssa tuimme muuta perhettä täysin voimin koska muut meidän perheestämme ovat paljon herkempiä eivätkä pysty rauhoittumaan ilman tukea. Jotenkin oli sellainen olo, että nyt on pakko jaksaa,perheen takia. Olen meiän perheestä nuorin, ja minulla on kolme sisarusta.Tuin äitiäni ja sisaruksiani enkä antanut itseni romahtaa.
Nyt joulukuun alussa, isoisäni(joka oli siis edellä mainitun isoäitini mies) kuoli sairaalassa sydänkohtauksen aiheuttamaan suureen sydänvaurioon. Silloin sain jättää hyvästit hänelle kahta tuntia ennen hänen kuolemaansa. Silloinkin olin samassa asemassa, tuin isäni ja siskon poikaystävän kanssa perhettämme sekä sukuamme enkä silloinkaan romahtanut täysin. Tietysti olen itkenyt paljon ja surrut, mutta en ole äitini takia voinut ottaa niin isoa roolia tässä surutyössä. Äitini suru vain kasvaa, kun hän näkee meidänkin kärsivän.
Nyt viime aikoina olen nähnyt melkein joka yö unta kuolleista isovanhemmistani sekä toisista isovanhemmistani, jotka ovat elossa. Jokaisessa unessa kuolleet isovanhempani ilmestyvät vielä viimeisen kerran juttelemaan ja halailemaan minua. He kertovat rakastavansa minua, ja sitten onkin jo taas hautajaiset. Unessa yleensä piipahtavat myös elossa olevat isovanhempani.
Elossa oleva isoisäni on jo niin huonossa kunnossa, että hänkään ei enää varmaan kestä kauaa. En pysty edes ajattelemaan,miten kestän jos tulee kolmannet hautajaiset vuoden sisään. Kaikki isovanhempani ovat kuitenkin olleet aina minulle niin tärkeitä ja läheisiä.
Nämä unet siis ahdistavat. Joka ilta menen nukkumaan siinä toivossa, etten enää näe niitä unia ja että ikävä helpottaisi pikkuhiljaa.Ikävä on niin suuri, että en pysty puhumaan asioista edes parhaiden ystävieni kanssa. Kaikenlisäksi opiskelen terveydenhuoltoalaa, ja tässä jaksossa on käsitelty paljon asioita kuolemaan liittyen. Tunneilla on hyvin vaikeaa, ja välillä pääseekin vähän itku. Onneksi opettajat ja luokkatoverini tietävät elämäntilanteestani.
En tiedä, mitä hyötyä tästä tekstistä on kenellekään tai mitään, en vaadi, että saan vastauksia tai että kukaan kommentoisi, pääasia että saan johonkin purettua asiat joita pyörii mielessä.
Isoäitini kuoli keväällä. Hänellä oli alzheimerin tauti, ja se oli jo niin pitkälle edennyt että tiesimme hänen lähtönsä olevan lähellä. Vielä muutama tunti ennen hänen lähtöään kävin jättämässä jäähyväiset. Silloin hän oli jo niin muissa maailmoissa, ettei liikkunut eikä reagoinut,hengitti vain raskaasti ja harvoin.
Hyväksyin hänen kuolemansa, mutta surutyöni aika meni lähinnä siihen,kun isäni kanssa tuimme muuta perhettä täysin voimin koska muut meidän perheestämme ovat paljon herkempiä eivätkä pysty rauhoittumaan ilman tukea. Jotenkin oli sellainen olo, että nyt on pakko jaksaa,perheen takia. Olen meiän perheestä nuorin, ja minulla on kolme sisarusta.Tuin äitiäni ja sisaruksiani enkä antanut itseni romahtaa.
Nyt joulukuun alussa, isoisäni(joka oli siis edellä mainitun isoäitini mies) kuoli sairaalassa sydänkohtauksen aiheuttamaan suureen sydänvaurioon. Silloin sain jättää hyvästit hänelle kahta tuntia ennen hänen kuolemaansa. Silloinkin olin samassa asemassa, tuin isäni ja siskon poikaystävän kanssa perhettämme sekä sukuamme enkä silloinkaan romahtanut täysin. Tietysti olen itkenyt paljon ja surrut, mutta en ole äitini takia voinut ottaa niin isoa roolia tässä surutyössä. Äitini suru vain kasvaa, kun hän näkee meidänkin kärsivän.
Nyt viime aikoina olen nähnyt melkein joka yö unta kuolleista isovanhemmistani sekä toisista isovanhemmistani, jotka ovat elossa. Jokaisessa unessa kuolleet isovanhempani ilmestyvät vielä viimeisen kerran juttelemaan ja halailemaan minua. He kertovat rakastavansa minua, ja sitten onkin jo taas hautajaiset. Unessa yleensä piipahtavat myös elossa olevat isovanhempani.
Elossa oleva isoisäni on jo niin huonossa kunnossa, että hänkään ei enää varmaan kestä kauaa. En pysty edes ajattelemaan,miten kestän jos tulee kolmannet hautajaiset vuoden sisään. Kaikki isovanhempani ovat kuitenkin olleet aina minulle niin tärkeitä ja läheisiä.
Nämä unet siis ahdistavat. Joka ilta menen nukkumaan siinä toivossa, etten enää näe niitä unia ja että ikävä helpottaisi pikkuhiljaa.Ikävä on niin suuri, että en pysty puhumaan asioista edes parhaiden ystävieni kanssa. Kaikenlisäksi opiskelen terveydenhuoltoalaa, ja tässä jaksossa on käsitelty paljon asioita kuolemaan liittyen. Tunneilla on hyvin vaikeaa, ja välillä pääseekin vähän itku. Onneksi opettajat ja luokkatoverini tietävät elämäntilanteestani.
En tiedä, mitä hyötyä tästä tekstistä on kenellekään tai mitään, en vaadi, että saan vastauksia tai että kukaan kommentoisi, pääasia että saan johonkin purettua asiat joita pyörii mielessä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jo tuo, että kirjoitit tänne, auttaa luultavasti paljonkin. Huomaat, että muut ovat saman kaltaisissa tilanteissa ja jotkut jopa pahemissakin. Unet ovat varmasti yksi surun läpikäymiskeino, kun et ole voinut sitä valveilla ollessasi käydä läpi niin kuin olisit halunnut. Muista, että sinulla on oikeus surra muiden mukana vaikka pelkäät, että äitisi kärsii sinun surustasi. Surua ei saa tukahduttaa. Surkaa yhdessä, se voi jopa auttaa äitiäsi, kun hänkin voi kokea samoin kuin sinä, että ei uskalla näyttää suruaan kokonaan.
Voimia sinulle ja kaikkea hyvää!
kuolema on luonnollinen ja meillä jokaisella edessä,
jos ihminen on kovasti sairas on hänen itsensäkin puolesta hyvä nukahtaa pois.Suru ja muistot jäävät jälkeen,ja eläväthän he meissä edelleen.
ei voi mitään. Itse olen samantyyppinen kuin sinäö , eli se ns. vahva.
Minun oli pakosta oltava se vahva kun poikani kuoli.Itse halusin toki järjestää hautajaiset ym, koska kyseessä oli oma poika.
Koska rakastan läheisiäni oli luontevaa että se olen juuri minä joka autan heitä jotka romahti täysin.
Suru on siitä ihmeellinen kaveri ettei se aina tule sellaisessa muodossa kun ehkä jossain sisimmässä sopukoissa kuvittelimme.
Luulen että suret nyt ihan juuri niin kuin sinun keho antaa sinun surra. Se tuntuu raskaalta tottakai. Sain minäkin hiukan itkettyä , ja muistan edelleen sen ahdistavan olon kun tuntui ettei ehdi surra. Syitä oli monta. Oma mies, toiunen lapseni suru, tyttöystävän suru plus kaikki käytännön asiat jotka vaati minulta toimintaa eikä sekavaa itkua.
Tuli mm huono omatunto siitä etten sure tarpeeksi kunnen vuodata krokotiilikyyneliä muiden läsnäollessa tai kun pystyin olemaan viileän rauhallinen .
Mutta näin jälkeenpäin uskon kaiken olleen minun kehoni tapa suojella minua.
Suruja ei voi minusta mitenkään verrata, mutta minua ainakin lohduttaa kuulla muiden mielipiteitä sen takia kirjoitan sinulle vastauksen.
Puhuit unistasi jotta jo pelkäät, ymmärrän sen hyvin. Suru on raskas prosessi ja minusta reagoit ihan ymmärrettävästi. Jos olisi yksi vaataus sen olisi jo joku sinulle kertonut. Mutta kunnei ole. Ei ole ihan helppoa päästä tällaisista peloista irti. Minulla on myös pelkoja ja ainut keino millä suojelen itseni on tavallaan ottaa järjen käteen.Tankkaan vaan itselleni järjen sanoja ja faktoja tavallaan. Eihän ne aina auta , mutta jollakin tavallaa ne ehkä kuitenkin on auttanut minua.
En voinnut suojella lastani, en voinnut auttaa lastani, kaikki meni niin kuin ei olisi pitänyt mennä. Nyt yhden lapsen äitinä pelkään tottakai kaiken toistuvan. Olenko varoittanut tarpeeksi, miksi näin sen unen, plus kaikki itsesyytökset. Mietiun miten helpotan lähgeisten surua. Haluan puhua lapsestani, mutta loukkaanko ja revinkö taas kaiken auki kun on hyvä päivä. Miten autan lastani parahiten hä'nen surussaan. Olenko hiljaa, itkenkä hänen nähden jolloin tiuedän että häneen sattuu , ei vaan minun puolesta vaan omien muistojensa takia myös.
Kaikki on välillä kuin takkukasa joka tuntuu mahdottomalta saada selväksiu ja tekiusi mieli heittää koko kasa menemäään, mutta kunnei sitäkään voi.
Pelkään myös isoisän kuolemaa, ei sen takia että isoisä kuolee. Sen ymmärrän että on ikää ja on vanha. Toki suren ja tulen kaipamaan. Tässä kohtaa olen järkeillyt. Näin tulee käymään , ajankohta vaan on auki. Isoisän kuolema on järjellisesti jopa ymmärrettävää. Mutta , hänen kuolema repii myös meidän surun auki . Taas järki käteen. En voi saada isoisälle ikuista elämää. Ja koska se on se oikea aika meille, sitä ei ole. Ei rakkaasta läheisestä halua luopua vaikka ikää onkin yli 80.
Tavallaan olen nyt jo valmistellut asiaa päässäni. Olen henkisesti valmiimpi siihen kun oman lapseni kuolemaan, joka tuli yllättäin , varoittamatta.
Jos tuntuu siltä ettei enää jaksa auttaa muita, on vaan annettava itselleen lupa olla auttamatta. Annettava itselleen lupa olla väsynyt. On vaan saatava aikaa. Niin kävi lopulta minulle. Sanoin sen suoraan , tosin riidan yhteydessä. Nyt en jaksa lohduttaa , nyt ei kiinnosta auttaa teitä, nyt saatte pärjätä itse hetken. Olen loppu, en jaksa jne.
Olen työnikin kautta tavallaan aikani paennut suruani. Kun tekee aamusta iltaan työtä ja kaatuu sänkyyn ei ehdi miettiä niin paljon. Se oli kai virhe.
Nyt olen ottanut aikaa itselleni. Voin istua ja itkuttaa itseni tahallaan tavallaan. Kuuntelen musiikkia joka liittyy poikaani. Itken kuuntelen itken kuuntelen jne..Itken usein vaan kun olen yksin. Jollen saa kotona olla rauhassa lähden pois.Autossa saa taatusti olla yksin.
Olen myös kirjoittanut paljon itselleni. Sen kautta ymmärrän suruani paremmin, ja yleensäkin sen etten sure sen kaavan mukaan minkä kuvittelin olevan olemassa, ja ettei se kaava ole se ainut oikea tapa.
Kirjoitusten kautta huomaan että elämä menee eteenpäin vaikkei aina siltä tunnu. Huomaan myöskin aaltoliikkeen. Hyvin tänään, nauroin jopa jo kerran, meikkasinkin, kunnes taas palaan väsymykseen joka painaa kuin lyijysäkki.
Unista tulen surulliseksi, yhtä paljon kuin silti odotan niitä. En enää välitä mitä muut ajattelee. Olen vaan tehnyt päätökseni itse mihin uskon ja miten otan asiat. Kirjoitusteni ansiota olen ymmärtänyt että uskon elämään kuoleman jälkeen. Jos sitä olisi joku kysynyt ennen kuolemaa en olisi osannut vastata. Tottakai uskoni hoprjuu välillä kun on kiukkuinen kausi menossa.
Kun näen unta koen sen olevan poikani tapa ottaa minuun yhteyttä. Ei minua kiinnosta mitä muut siitä ajattelee. Seison oman uskoni takia kuin vuori. Yhtä kovana kuin olisin suojellut lastani hänen eläessä.
Jos mietin miten olisin halunnut lapseni kuolevan jos olisin sannut valita, siihen ei ole vastausta. Joten olen vaan todennut että minun poikani kuoli juuri niinkuin kuin kuoli.
Kun tuntuu vaikealta teen itselleni kysmyksiä mihin vaadin rehellisen vastuksen. Jollen heti vastaa ajattelen asian niin. Jos joku sureva äiti kysyisi minulta tämän saman, miten vastaisin hänelle, miten lohduttaisin häntä. Niin pääsen yleensä eteenpäin.
Olet toden totta saannut kokea kovia. Mutta et ole ainoa. Ei sekään tieto sinua lohduta tai poista surua, tiedän senkin. Oma suru kun usein tuntuu niin yksillöllisen vaikealta ettei paljon muita jaksa miettiä. Minulla kesti kauan ymmärtää että jaokinen tapaus mistä luen suree yhtä lailla omaa rakastaan kuin minäkin.
Älä myöskään pelkää omaa äitiäsi ja hänen suruaan. Suru hitsaa kummasti läheiset yhteen. Äitinä ainakin olisin itse helpottujnut jos oma lapseni puhuisi surustaan . Olen takuuvarma siitä että äitisi suree myöskin sinun suruasi.
Ehkä hänen ei vaan ole helppoa lähestyä sinua kunnei tiedä tekeekö sinulle enemmän hallaa kuin hyvää. vaikka itkisitte yhdessä, vaikka äitisi itkisi tai vain sinä, ei sillä ole merkitystä.
Muistan kun kaipasin itkua. Ja kun itkin mietin koska se loppuu kun itku sattui niin paljon, ja oli niin kova ikävä. Olen purskahtanut itkuun ruokapöydässä poikani tyttöystävä vastapäätä. Siinä itkin hysteerisesti sämpylä kädessä. Tiedän että häntä sattui n'hdä minun surua. Mutta jollakjin tavalla sekin kuitenkin lähensi meitä. Se suurin kipu kestää aikansa kuitenkin. Sitten tilanne rauhoittui. Mutta lähensi meitä vielä enemmän.
Älä pelkää uniasi. Koita kääntää ne hyväksi. Ota se kunniaosoituksena tavallaan. Päätä minä haluat ottaa unet. Onko se hyvä merkki, heidän käynti ja kiitos tavllaan että olet ollut niin monelle avuksi surun keskellä. Tai haluatko ehkä ajatella että ne on vaan unia josta ei pidä välittää vaikka ne satuttaakin . En oikein kirjoittamalla ehkä nyt osaa saada sinulle selväksi mitä ajan takaa. Toivottavasti ymmärrät pointtini.
Paljon tuli asiaa ja varmasti paljon muutakin.
Olen varma että selviät hyvin vielä elämässäsi. Otan osaa suureen suuruusi ja toivotan oikein paljon voimia sinulle ja ennenkaikkea tsemppiä eteenpäin. Voi hyvin
Kiitos hyvästä ja antoisasta tekstistäsi. Ymmärrän kyllä juttusi pointin.
Tottakai tämä kaikki on normaalia. Kaikkihan me kuollaan joskus. Saan olla onnellinen, että olen kasvanut isovanhempieni ollessa elossa näinkin pitkään. He olivatkin iäkkäitä, mutta se ei poista tätä hirveetä ikävää mitä nyt on tullut. Toki suruaika on vielä kesken, mutta silti tuntui siltä että on pakko kirjoittaa tänne.
Tajusin tekstistäsi, että ymmärsit tätä mun "vahvana olemisesta". Tottakai taas meidän asiat ovat erilaiset, mutta meillä on se tarve lohduttaa toista ja esittää itse vahvaa. Ehkä se onkin meidän tapamme puolustautua kuolemaa vastaan tai käydä tätä kriisiä läpi.Jotenkin on ollut niin hirveän tärkeää, että kaikki voivat tukeutua minuun surun hetkellä.
En osaa kirjoittaa näitä asioita, mitä ajattelen.Mutta kiitos silti sulle, ja voimia myös sinne.
ovat rikkaus. Muistan pienenä, kun olimme heidän luonaan siskoni kanssa talvilomalla. Muistan toisten isovanhempien luona vietetyt joulut,sen lämpiman tunnelman ja yhdessäolon.
Minun lapseni jäävät paitsi jostain todella arvokkaasta. Heillä on jäljellä yksi isoäiti, jolle muut (lähempänä asuvat) lapsenlapset ovat tärkeämpiä. Oma äitini, jolle lapseni olivat kaikki kaikessa, kuoli nelisen kuukautta sitten. Ukkia (isääni) lapset eivät ole koskaan oppineet tuntemaan, vanhin lapseni oli reilu vuoden ikaäinen kun hän kuoli. Minua harmittaa todella, kun he eivät saa kokea samaa kuin minä isovanhempieni kanssa. Olihan äitini olemassa vielä marraskuuhun saakka, hänen kanssaan onneksi ehtivät kokea paljon. Mutta paljon jäi kokemattakin. Nuorin lapseni on nyt 6- vuotias,minua säälittää todella ettei hänellä ole rakastavia isovanhempia olemassa.
Hänelle ei jää muistoja yhteisestä ajasta,hän on niin nuori vielä, että unohtaa.
Vanhempani eivät olleet edes vanhoja kuollessaan, isä varsinkin kuoli kovin varhain. Hieman koen katkeruutta tästä. Niin kovasti heitä molempia kaipaan.