juoksuhaudantie/hotakainen

Kirja ei kasvanut, eikä päähenkilö viisastunut edetessään. Urakoin tekstin läpi, mutta myöntää täytyy että aivan kaikkea en jaksanut ajatuksella pureksia.

Erityisesti jäi häiritsemään dialogiton dialogi, ihmisten puheet sotkettiin peräperää, ilman selkeitä repliikkejä. Onko tämä Hotakaisen tyyli? vai osaako mies kirjoittaa oikeinkin.

Tarinan mies oli alusta loppuun saakka tyhmä, pakkomielteinen ja oudolla tavalla pelottava ahdistuneisuudessaan.

Vaikka tarkoitus oli hyvä (saada talo perheelle) Keinot olivat oksettavia, eroottista hierontaa, varastetun tavaran kauppaa ja lopuksi vanhan veteraanin pakottaminen kauppakirjan tekoon.

Tätä kirjaa en suosittele ihmisille, jotka eivät nauti toisten murheiden mässäilyllä.

Luvut oli jaettu kertojan mukaan, kertojana vaihtelivat Matti ja Helena, sekä he, ne, välittäjä, veteraani jne. Aika sekavaa, lopussa kertojat jätettiin mainitsematta ja lukijan "ratkaistavaksi jäi" kuka kertoo. Mielestäni tuollainen kompakysymystely on tyhjänpäiväistä kikkailua.

Kotirintamamies, sanana toistui turhan usein ja alkoi väsyttää jo sivulla 20.

Oliko tässä kirjassa mitään hyvää? Onhan tämä sentään voittanut Finlandian 2002.

Yliälykkyys ei ainakaan ollut se joka minut jätti tyhjäksi, alakulo väritti Matin elämää koko kirjan mittaisen matkan. En ymmärtänyt juurikaan Helenan motiiveja, nainen vihasi Mattia mutta ajatuskin talosta sai naisen harkitsemaan uutta yritystä?

Eihän jos suhde kariutuu vuosien erimielisyyksiin, sitä voine korjata talon hankinnalla? Tai muulla esineellä.

Kuvittelevatko miehet yleisesti noin, että jos nainen lähtee, tämän saa palamaan takaisin rahatukolla?

En pitänyt tarinan kerrontamuodosta, en löytänyt yhtään henkilöä johon samaistua, en nähnyt Matin tai Helenan kasvavan tarinan edetessä.

Juoni kirjassa oli, mutta jotenkin se oli rikkonainen, epäselvä ja samaan aikaan kuin tiukka naru joka vei lukijaa tylsästä alusta mitäänsanomattomaan loppuun.

Ehkä minua häiritsi etteivät Matti sen enempää kuin Helenakaan pyrkineet pääsemään elämässä eteenpäin eron jälkeen. Matti otti pakkomielteekseen saada talon, Helena eli kuin tyhjiössä ajan ilman Mattia.

Oikeilla ihmisillä on muutakin elämää, nämä kaksi olivat erakkoja ilman sukulaisia, ilman ystäviä (lukuunottamatta Sirkkaa, jonka luokse Helena karkasi) Todella onttoa elämää.

Kirjasta en löytänyt huumoria, itsesääli-itkua sitäkin enemmän. Tätäkö me suomalaiset olemme?

Helena naisena oli ohut kuin mustavalkea piirroshahmo, tämän elämä oli yhtä tuskaa ilman Mattiaan ja silti nainen järjesteli lähestymiskieltoja ja oli täysin mustavalkea.

Tämä oli selkeästi miehen kirjoittama kirja. Mies kirjoittaa ihmissuhteesta, mutta koko suhde jää taka-alalle, miehen itsekeskeisyyden vuoksi. Ihan kuin Matti halutessaan ostaa talon, ei olisi halunnut Helenaa takaisin, vaan todisteen itselleen että pystyy saamaan Helenan takaisin?

Hyvin kylmä, hyvin kolkko kirja, ontto kuvaus ihmisyydestä.

Tunteeton, vaikka Matti välillä itki, mikään noista itkuista ei herättänyt minussa naisena rahtuakaan myötätuntoa. Krokotiilin kyyneleitä.

Minulla kyseinen kirja jäi kesken siinä vaiheessa, kun tämä päähenkilö-Matti alkoi muka myydä varastettua tavaraa.

Vaikka tietää, että kirjailija suoltaa sepitettä, pitäisi tapahtumien silti olla sellaisia, jotka voisivat olla mahdollisia toteutua. Mutta kun jokainen tietää, mitä siitä parin viikon sisällä seuraa, jos tavallinen Matti Virtanen yrittää lisätä tulojaan varastettua tavaraa myymällä: Harrastelijarikollinen jää heti kiinni.

Hotakaisen sanvalmiin ja nokkelan televisioesiintymisen perusteella olin odottanut hänen kirjateksteiltään enemmän.

Ei oo Hotakaisen parhaita kirjoja. Mielestäni parhaat ovat : Ihmisen osa ja Jumalan sana.

Sinänsä hupaisa kertomus hieman tyhmänpuoleisesta miehestä, jonka pakkomielteenä on hankkia omakotitalo, jotta muija tulisi takaisin. Niin kuin se nyt oikeasti talosta kiikastaisi... Ihan kelpo sepitettä, jossa ei hirttäydytä turhan tiukasti realismin lyhyeen liekaan. Kertaalleen läpi luettavaa viihdettä, ei mitään korkeakirjallisuutta, johon haluaa palata kerta tosiensa jälkeen, ja jolla on jotain uutta annettavaa jokaisella lukukerralla.

Tuohan oli satiirinen teksti. Ei ollut tarkoituskaan olla hauska, vaan pureva ja liioitteleva.

Kaikki kirjat eivät pyrikään olemaan realistisia romaaneja, joten niitä ei voi oikein sillä perusteella moittia, että olipa huono, kun ei ollut realistinen romaani.

Hotakainen ei ole kirjoittanut mitään hyvää klassikon jälkeen

Mikä helvetin inisiä sinäkin olet? Kuinka vajaa 93 sivua voi saada ihmisen ahdistuneeksi? Tämähän on lähinnä komediasta menevä teos, itse ainakin hymähtelin useammassa kohdassa niiden surkuhupaisuuden takia. Siis tosiaan on lääkitys jäänyt väliin vai elämä elämättä jos tämän tason kirja saa ahdistusta aikaan.