Sen jälkeen kun olen ollut kahden läheisen ja tärkeän ihmisen hautajaisissa, seissyt avoimen arkun vierellä, minussa on tapahtunut muutos suhteessa omaan kehoon. Olen ikäänkuin vieraantunut omasta fyyisestä kehosta, katson sitä sivusta ja ajattelen että se elää omaa elämää. Muitakin ihmisiä katson samalla tavalla. Hetken aikaa ollessani rakastunut tunsin että olin takaisin kehossani, mutta kun se loppui niin alkoi taas tuntua entiseltä. Jotenkin elämä tuntuu merkityksettömältä, se mitä ihmisissä ruumiin tasolla tapahtuu. Onko tämä yleistäkin, että läheisten kuoleman jälkeen suhde omaan kehoon muuttuu?
Läheisten kuolema
suhde omaan kehoon
111213
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
rakkaan veljeni. Minusta tuntuu samalta kuin sinusta. Oma kroppa tuntuu todella merkityksettömältä. Kuoleman kautta menetys on niin iso ja merkityksellinen asia kaikessa järkyttävyydessään ja lopullisuudessaan.
Omat pikku huolet tuntuvat niin mitättömiltä surun keskellä, ettei niitä edes huomaa. Ja toisten pikku huolet tuntuu myös turhilta ja aiheettomilta.
Kai sitä joskus toipuu niin, että kykenee tuntemaan empatiaa toisten pikku huolien vuoksi...?
Mene ja tiedä.
Ajattelisin, että meillä on niin raskas taakka kannettavanamme, ettei omaa kehoakaan oikein huomaa ottaa kenties huomioon.
Psyykkisesti olemme nyt niin täysillä surun pauloissa, että muu on epäolennaista. Ehkäpä elämän kuuluukin mennä näin. En oikeasti tiedä. Tuntuu vain siltä.
ELÄTKÖ NÄÄ NIIKU IRTAUTUNEENA RUUMIISTASI??
Taitaa tapahtua paljonkin siellä PÄÄKOPASSASI joten
mene hyvä ihminen lääkäriin.. en halua pelotella mutta EI KAI sinulla oo psykoosin oireita???
Jos mielenterveys horjuu kannattaa hankkia apua ja pian juttusi on niin kummallinen että.. ei sieltä kehosta lähetä noin vaa harhaileen ja välillä takas pöh. noita juttuja..ruumiin tasolla on täsmällisesti vain ruumis ja siinä henki yhtälailla kimpassa ja sillä siisti!!!
toivotan sinulle elämää ilman suruja.
kuolemasta ja surusta. Sinä olet väärässä paikassa kirjoittamassa. Ei täällä kaivata arvostelua sinun tyyliisi. Jos joku kokee surun noin, hän saa sen kokea. Ei ole sinun tehtävä laittaa häntä suljetulle tai muuallekaan.
Mieti, mitä sanot! Täällä ei turhaan ja huvikseen puhuta kuolemasta.
No ihmeellisiä on kuolemen ja surun kokijoitakin
Tällä palstalla saa sanoa mielipiteensä ihan tasan tarkkaan.... mutta RAJANSA kaikella.. kirjoittajan pitäisi mielestäni mennä jonnekki mystilliset osioon irtautumaan ruumiistaan..eihän tollanen normaalia surua oo?? en ainakaan oo ikinä kuullu..ennen kun nyt.. mutta suljetulle voi joutua jos menee tollasii lääkärille höpisemään.. ihan varmasti. ei todellakaan ookkaan mun tehtäväni ( luojalle kiitos).
EN OO VÄITTÄNYTKÄÄN että turhaan ja huvikseen ..puhuttais kuolemasta.. pysy asiassa!!
ja poistu täältä pahoittamasta toisten mieliä.
Kerta se on ensimmäinenkin kun tuollaista kuulee.
Minua ei huvita enää vastata noin lapsellisiin arvosteluihin.
Minä tasan tarkkaan olen millä palstalla haluan.. ja
- mielestäni kirjoittajien pitäis tällä palstalla pysyä asiassa eikä hömpöttää jonnin joutavaa potaskaa.. kerta tosiaan oli ensimmäinen ja siksipä epäilenkin ihmisen seonneen, koska ruumiista irtautumis asiat EIVÄT KUULU KUOLEMA JA SURU palstalle vaan täysin jonnekkin muualle.. että olette ilmeisesti vielä jotain täysin pentuja ja ette surusta siis tiedä yhtikäs mittään!!
EN odotakkaan arvostelelleni mitään vastaustasi ..SILLÄ mulla on omat mieli piteeni ja oikeus kyllä antaa se myöskin julki..!! ja ISO PISTE.
sinulta ketään vielä kuollut? Jos on, niin hämmästyttävä on suhtautumisesi toisten tuntemuksiin. Jos taas ei ole, niin kun tulee sulle aika kohdata rakkaittesi menetys, niin tiedät, mistä palstalla puhutaan. Olet tullut muuten ilmeisesti vain uteliaisuuttasi palstalle. Aika kypsymätöntä ajattelua ja toimintaa. Toivottavasti sinussa ei ole pikku narsisti kasvamassa.
Kyllä ihan oikesti oma isä... sisar.. ja ihka oma aikuinen lapsi..en uteliaisuutani olen kirjoitellut ja paljon tällä palstalla normaalien ihmisten kanssa
MUTTA jonnin joutavaa ruumiista irtautumis lällätystä en TODELLA ymmärrä tai välillä siinä rakastutaan jne.. jne.. ei kuule tavallisella surulla ole mitään yhteistä tai siis voihan sitä sekasin ihminen mennä ja kuvitella sellasta mutta surutyö on ihan tavallista suremista muistoineen ja kipuineen.. jotkut ovat ihan oikeesti pimeitä ja niin on ko. kirjoituksen aloittajakin HOITOON JA HETI - NARSISTI TAI EN MUTTA JÄRKI ON IHAN VIELÄ TALLESSA AINAKIN TOISTAISEKSI JA PYSYY ..EN NÄÄS OO ENÄÄ MIKÄÄN LAPSI.( KAS KU EI OO PILVISSÄ LEIJAILLU) .. NO HÖMPÄN PÖMPPÄÄ JOILTAKIN JA SILLÄ SIISTI.
omalla tavallaan.uskon silti että tunteesi on ihan normaalia suruprosessin aikana.
Oma kehoni tuntui alussa toisarvoiselta tavallaan.
Minä taas katson muita ihmisiä sillä silmällä että mietin millainen sielu hänellä on, mitä hän tuli tänne oppimaan juuri siinä kuoressa minkä näen edessäni.
Koen kehon olevan vaan kuori jotta tunnistaisimme toisiamme tavallaan.Joten suhtautuminen muihin ihmisiinkin on muuttunut.
Elämä täällä kaikkine turhilla valituksineen , sillä vaan on joku tarkoitus. Itse olen yrittänyt saada kiinni tästä elämästä toimimalla juuri niin kuin aikaisemminkin olen elänyt.
Mutta niiden merkitys on kyllä muuttunut paljon.
Onko tämä sitä henkistä kasvua sitten? mene ja tiedä.
Itsekin menetin reilu kuukausi sitten ainoan ja maailman parhaan veljeni. Kaikki nämä surun ja tuskan tunteet ovat olleet täysin uusia ja pelottaviakin.
Aluksi tuntui siltä kuin olisin kulkenut vain sumussa yksin. Vaikka puhuin muiden ihmisten kanssa ja pystyin seurustelemaan lähes normaalisti, tuntui kuin olisin ollut kokoajan jollain lailla ulkopuolisena koko tilanteessa. Myös äitini sanoi että hän tunsi olevansa kuin "kuplassa".
Kaikki tuntuu tässä tilanteessa niin merkityksettömältä. Ja tuntuu hullulta miten muut ihmiset ja koko maailma jatkaa elämäänsä, vaikka meitä on kohdannut näin suuri suru ja oma elämä tuntuu kuin pysähtyneeltä.
Kaikki nuo erilaiset tunteet ovat varmasti täysin normaaleja surun aikana. Tunteet heittelehtivät ylös, alas ja ympäri. Ja ajatukset menevät omia polkujaan vaikka kuinka yrittäisi keskittyä johonkin asiaan. Ja ihan varmasti tällaisen jälkeen suhde elämään, itseensä ja toisiin ihmisiin muuttuu. Itse ainakin uskon että tämä kokemus auttaa minua arvostamaan elämää enemmän, lisää haluani auttaa ihmisiä ja tehdä jotain merkityksellistä elämälläni. Olemme täällä vain niin lyhyen hetken, eikä koskaan tiedä milloin lähtö tulee omalle kohdalle.