Viime yönä ennen nukkumaanmenoa

Olen pitkään ollut huolissani, hyväksytäänkö minua sellaisena kuin olen?

Olen koittanut olla mieliksi ensin vanhemmilleni sitten sisarilleni, kaikille kohtaamille ihmisille.

Elämääni on leimannut suurelta osalta uskon lahko ja kaikki tekemiseni on mitattu suhteessa tuohon lahkoon, mutta kun olen yrittänyt mielistellä ja olla ystävä kaikkien kanssa (myös lahkoon kuulumattomien kanssa), niin se on johtanut väistämättä jatkuvaan puntarointiin ja tasapainotteluun - ja se on raskasta, mutta kasvattavaa ja vaatii ehkä liiankin pitkän ajan, sillä olen 42 vuotias mies.

Minulla on kuitenkin paras ja kaunein vaimo, mahtavimmat lapset, hyvä työpaikka ja nyt hyvä itsetunto.

Olen turhaan potenut huonoa omaatuntoa ratkaisuistani, siilä minut erotettiin uskonlahkosta ja siinä meni lähisukulaiseni, isä ja siarista suurin osa ja entiset lahkolaiset.

Olen kaikille yrittänyt perustella valintojani, mutta minun ei enää tarvitse, koska ne ovat minun valintani. En yritä ottaa enää yhteyttä niihin, joiden kanssa ei synkkaa... Ottakoon he vuorostaan minuun, vaikka ikuisuus menisi. He ovat valinneet jo, miksi mielistelisin ja yrittäisin selitellä kenellekkään?

Riittää kun tästä eteenpäin selittelen ja mielistelen vaimolleni vain ja rakastan häntä ja lapsiani, muista en piittaa. Tykätkää tai ette, se on oma asianne. siitä veisaan viis!

Yhtäkkiä tuli niin rauhallinen olo.