Mun äiti kuoli yllättäen paripäivää ennen joulua, siitä asti oon syöny rauhottavia kun on niin ahdiatavaa.Kysyisinkin teilt äjotka olette rauhottaviin turvautuneet,kuinka kauan olette niitä käyttäneet?Asiaa pahentaa vielä se että äiti oli lomalla ulkomailla ja äidin kotiin tuominen ja tiedon saaminen tuntuu kestävän ikuisuuden.
rauhottavaa
surusilmä
91125
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mun mielestä vain äärimmäisessä tilanteessa niihin kannattaa turvautua,koska suru on surtava,ja rauhottavilla sitä vaan siirtää,sitä todellista surua,joka tulee kuitnekin.
Rauhottavat turruttaa mielen,ja sitä ei samanlai sure.Ja minusta suru olisi hyvä surra silloin kun surettaa,lääkkeellisesti se vaan siirtyy.
Itse menetin 18-vuotiaan pikkuveljeni,ja ainoa oli että hautajaisissa jouduin yhden diapamin ottaa..muutoin sinnittelin ja taistelin ilman.
Olin aivan sekaisin sinä kuolin päivänä,ja minulle tarjottiinkin lääkkeellistä apua,mutta kieltäydyin,kun tiedän että tämä oli shokki ja tämä on saatava "surra" kuten on tarkoitettu,ja niin kauan kuin se vaan vie.
En suosittele syömään niitä lääkkeitä kuin sen pari viikkoa,vanhempani hakivat varalta lääkäriltä itselleen reseptit,mutta onneksi he eivät koskaan niitä itselleen hakeneet ja alkaaneetkaan syömään,pelkäsin että se tie vie alas päin jos he eivät tätä nyt sure kunnolla,ja lääkkeillä turruttavat mielensä..
Nyt elämä taas hymyilee,sen mitä nyt voi..ja olen kyllä todella tyytyväöinen,ettei he retkahtaneet lääkitykseen,siitä kun on niin vaikea luopua,kun se tuo "helpotusta"..
Itse mieheni kuoleman jälkeen söin noin 4 päivää, sitten otan vain kun oikein ahdistaa. Ja hautaisissa otin myös. Mieheni kuolemasta on nyt 3 viikkoa. Yritän sinnitellä ilman, vaikka en ymmärrä onko siinä mitään järkeä. Käyn pian juttelemassa lääkärin kanssa unilääkkeistä ja masennuslääkeistä, jos niistä olisi apua.
Äitini kuoli myös täysin yllättäen ja tuli järkyttävänä shokkina. Vaikka on ollut aivan järkyttävän ahdistavaa, olen päättänyt sinnitellä ilman lääkkeitä. Haluan jotenkin kuitenkin kokea ne aidot tunteet,niin ahdistavia kuin ovatkin, vaikka helpottaisihan se, jos jotain ottaisi. Mutta niin kuin sanottu suru on kuitenkin surtava. Mutta jokainen tekee omien tarpeidensa mukaan. Nukahtamislääkkeitä olen kyllä harkinnut kun on vaikeaa saada unenpäästä kiinni, mutta ainakaan vielä en ole niitäkään hankkinut. Olen sitten vaan koko ajan väsynyt, kun suru itsesään jo väsyttää niin paljon.
Voimia sinulle!
Kohta puolitoista vuotta. Mieheni ja 19 vuotias
lapsenlapseni kuolivat lokakuussa 2006.Oma mielipiteeni on ,että lääkkeitä voi syödä niinkauvan
kun tarve vaati.Itse en olisi päässyt vaikeimman yli
ilman lääkitystä.Nyt vasta sitä aletaan purkaa.
Ihmiset ovat kaikki erilaisia,toiset selviävät ilman
lääkkeitä, toiset eivät.
Poikani (33v) kuoli yllättäen pari päivää ennen joulua. Hänet on jo haudattu ja suru on melkein musertava.
Sain kuulla asiasta puhelimitse, shokki oli valtava. Saimme koko perhe heti kriisiapua ja todennäköisesti se auttoi. Yritimme syödä yhdessä, söimme parempaa ruokaa kuin normaalisti, söimme hitaasti (mikään ei aluksi maistunut miltään, ruoka ei maistu kyllä vieläkään oikein). Joimme paljon vettä (stressihormoonit postuvat sitten kehosta paremmin).
Otin n viikon ajan nukahtamistabletin (1/2), mutta nukuin niillä vain n 3-4 tuntia ja loput yöstä valvoin. Olen lopettanut ne. Pakotan itseni ulos lenkille ja illalla olen ollut niin väsynyt, että olen helposti nukahtanut. Mieheni kanssa heräämme kyllä aamuyöstä. Juttelemme ja yritämme uudelleen nukahtaa. Surutyö on niin alussa, sureminen väsyttää. Aamut ovat minulle pahimpia, ei olisi voimia raahautua ylös sängystä, mutta muun perheen takia on pakko. Olen vielä viikon sairaslomalla ja menen sitten kokeilemaan pystynkö töihin. Onhan elämän jatkuttava ainakin muun perheen takia, vaikka tätä tapahtumaa ei vielä oikein ymmärrä.
Vain yksi ihminen oli turvautunut rauhottaviin pidemmäksi aikaa Täällä on nyt sitten toinen 20v poikani menehtyi liikenneonnettomuudessa huhtikuun lopulla 2007 Itse olin joutunut epilepsiakohtausepäilyksen takia päivää ennen sairaalaan ja sain tämän hirveän tiedon sinne (sitä epilepsiaa ei diagnosoitu kuitenkaan se jäi sille epäilylle ja kohtauksia ei ole tullut uudestaan)
Minä olin kyllä niin sekaisin että en olisi selvinnyt lääkkeittä Pääsin jo eroon sairaalajakson jälkeen Opamoxista otin Diapamia hautajaisiin ensin silloin tällöin sen jälkeen
Jossakin vaiheessa palasin töihin 2kk olin sairaslomalla En oikeasti pystynyt menemään mihinkään ilman että iski hirveä paniikki kaikki kaupat työpaikka missä oli paljon ihmisiä
Liityneekö tuo panikointi sitten siihen kohtauksenpelkoonkin ja sen myötä tulleessa traumassa noin lähekkäin
No nyt on kyllä asia niin että vaikka joudunkin ottamaan vain sen 2,5 tai korkeintaan 5mg päivässä
että vieroitusoireitahan siitä tulee jos yhtäkkiä lopettaa Kysyin lääkäriltäni että pitäskö lopetella kohta näitä lääkkeitä ainakin tuon rauhottavan niin hän sanoi että ei ole mitään kiirettä
En minä turtunut ole ja olen mielestäni surrut mutta nuo paniikkitilanteet aiheuttaa sen että joko syön lääkettä ja käyn jossakin tai olen syömättä ja istun neljän seinän sisällä
Ei tämä lääkejuttu ole ollenkaan hyvä Hienoa että olette muut selvinneet ilman Olette luultavasti niin vahvoja että olette siihen pystyneet
Tulee ihan paha olo kun tajuaa itsekin että "näinkö heikko" olin kun oli pakko turvautua rauhottaviin
Tosi pieni annoshan tuo on minulla mutta kuitenkin pitkäaikainen käyttö Toiset sanoo että elimistö vaatii Diapamia lisää kun sitä käyttää pidempään Ei minulla ole sellasta ongelmaa tullut vielä ainakaan
Suru on oikeasti surtava olette oikeassa mutta jos on niin poikki ja surun murtama ettei pysty muuten olemaan niin onko se kauhean väärin Voimia teille kaikille lääkkeittä tai ilman
niin,kuten tuossa toisena kirjoitinkin tuosta,että selvisimme koko perhe onneksi ilman lääkitystä,niin olen silti sitä mieltä,että jos sille todella tuntee itse tarvetta niin se on silloin hyvä ottaa,ettei tule sitten lisää vaikeuksia elämään.
Minä siis otin sen yhden 5mg diapamin,ja sillä pärjäsin sen hautajaistilaisuuden yli.
Välillä on kyllä ollut aivan järkyttävän epätoivoinen ja masentunut mieli,ja tuntunut että mikään ei auta,olen silti pysynyt lujana ja päätin pystyä jatkamaan tästä eteenpäin ilman lääkityksiä.
Nyt tuosta tapauksesta on jo kulunut lähes vuosi,ja huomaan selvinneeni.Sain käytyä kouluni loppuun,vaikka oli valtavan raskasta.
Tottakai joka ainoa päivä mietin häntä,ja kaikkea mennyttä.Kaupoissa on vaikeaa,varsinkin niissä joissa silloin paljon aina yhdessä kuljettiin ja osteltiin hänen uuteen asuntoonsa huonekaluja yms..muistot vielä kirpaisee lujasti.myös hänen asuntosa ohi kulkeminen vielä saa palan kurkkuun,ja haikeat muistot.
Paras tapa selvitä surusta on jokaisella erilainen.Toiset "sekoavat" ja eivät ole koskaan enää työkykyisiä,toiset pääsevät jaloilleen melko pian,vaikka suru on läsnä koko ajan.Toiset on niitä jotka tukevat läheisiään,vaikka itse ovat myös saman surun keskellä(itse "jouduin" tähän rooliin),toiset ovat niitä jotka tarvitsevat itse kaiken tuen selvitäkseen ihan arkipäiväisistä toimista..meitä on moneksi ja suru kulkee kaikilla silti varmasti mukana.
itse en varsinaisia rauhoittavia ole käyttänyt, mutta muutamana ensimmäisenä iltana oli pakko ottaa lihasrelaksantteja, jotta sai nukuttua.. miedompia kuin unilääkkeet ja ainakin minua auttavat nukahtamaan/rentoutumaan.. viikon päästä olisi hautajaiset, joten enköhän taas tilapäisesti turvaudu pillereiden apuun..
Minä olen syöny 9 kk rauhottavia mutta vain 1 kpl päivä alun perin mulle määrättiin 1-3 päivässä mutta .. aamulla puolikas ja ilta päivällä toinen ja näin olen jatkanut elämääni ihan ok.. nyt pikku hiljaa alan pienenellä.. 1/ 4 osaan ja siitä sitte pois mutten ihan vielä.. MINUSTA ei lääkkeissä ole mitään ihmeellistä tai tuomittavaa jos sattuu niin pahoja asioita elämässä ja siitä huolimata olen surrut ihan hirveesti.. ihan tajuttomasti ja SUREN vieläkin mutta olen alkanut SELVITÄ siitä surusta eihän surutyö ole MIKÄÄN SUORITUS.. joskus tuntuu että ihmiset olis niiku jotain sankareita jos he just ei oo tarvinnu lääkkeitä.. mutta heiltä puuttuu ymmärrys että kaikki ihmiset eivät ole yhtä voimakkaita suremaan just sillon varsinkin kun elämässä on sattunu paljon vastoin käymisiä ja vielä päälle kuolee esim oma lapsi.. MINÄ en häpeä kun olen turvautunut lääkkeisiin ja nukahtamis lääkkeet ovat autuaasti auttanut että olen edes saanu nukuttua.. ja nyt alan jo olla sen varran pirteä että käyn jo kuntosalilla hiihdän lenkkeilen jne. siis mitään huonoa en lääkkeissä nää päin vastoin en olisi selvinny näinkään hyvin.. OTAN OSAA ÄITISI KUOLEMAN JOHDOSTA ja itse sen tietää kun pahin kriisi ohi on JATKOJA SINULLE..toivottavasti saatte asiat kuntoon siinon suuri työ järjestellä noita hautajaisia kaiken surun keskellä.. kokemusta on..