YLIHERRAN YSTÄVÄT
Saatanan ja Jeesuksen palvojat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä silloin kun he edustavat oman joukkonsa kehnointa antia: kumpaakin joukkoa kiinnostaa VAIN itselle tai omalle lahkolle tyrkyllä oleva hyvä. Saatanan palvojilla on sen verran synkkää rehellisyyttä, että he sentään myöntävät ajavansa selkeästi omaa etuaan, ja haluavansa kaiken maallisen hyvän mitä saada voi. Samaan ovat – salaa ja tekopyhästi – päätyneet monet Jeesuksen palvojat, varsinkin kaiken maailman palavaotsaiset lahkolaiset. Miksi muuten Jeesus-klaani olisi niin tohkeissaan maailmanlopusta, jota he innolla odottavat? No siksipä tietysti että he odottavat koittavan maanpäällisen paratiisin olevan nimenomaan heille ihanuuksien ihmemaa. He ovat siis MATERIALISTEJA.
Ne taas jotka haluavat kuolemansa jälkeen jonkinlaiseen taivaaseen korostavat yleensä sitä että uskomattomat joutuvat helvettiin palamaan elävältä. Voiko suurempaa lähimmäisenrakkautta ollakaan, kun nauttia siitä että joku käristyy saatanan barbeque-juhlissa...?
Taivasta ja helvettiä ei ole, paitsi ne mitä ihmiset itse itselleen valmistavat. Jos siis Jeesuksen ystävät omahyväisenä co. kuvittelee – silloin kun on onnistunut välttämään ahneuden synnin – pääsevänsä jonkinlaiseen taivaaseen palkinnoksi itsekkyydestään ja ylpeydestään (=”vain meidän sakki plää plää”) niin tervemenoa olemattomuuteen. Miksi pahat teot ja halut pitäisi palkita? Eikö itsekkyys ja itsekeskeisyys ole pahuutta?
Mitä tulee Saatanan salajoukkoon, niin en ymmärrä mitä kiksejä rahasta, roinasta ja vallasta saa. Olen ehkä nihilisti, mutta minusta noiden kaikkien kovin haihtuvaisten asioiden perässä juokseminen on ajanhukkaa. Ihmisen luonto nimittäin on sellainen, että kun hän vihdoin saa jotain himoitsemaansa, se ei enää tunnu yhtään miltään. Pitää olla jotakin uutta ja parempaa tavoiteltavana. Mitä jos ei enää ole mitään? Entä jos on saavuttanut KAIKEN? Mitä sitten?
Ja entä sitten se, että jos toivoo itselleen ja omalle joukolleen hyvää, niin eikö se ole hyvän tahdon osoittamista, sitä mitä uskovaisetkin tekevät (silloin kun siihen kykenevät)... Ei kovin saatanallista... (No tämä nyt oli aloitteleville mustikeille, jotka pitävät saatanan palvontaa pahuuden viljelemisenä.)
MITÄ SITTEN on se kysymys joka pitää minut erittäin epäluuloisena kaikenlaisia oppeja kohtaan, jotka lupaavat jonkinlaista pysyvää hurmostilaa kenen hyvänsä satuolennon huomassa. Kaikella on ollut alkunsa ja kaikella on loppunsa, miten kukaan voi uskoa ikuisuuteen jonkin tietynlaisen ”lopputuloksen” huomassa?
Minä nauran kaikille vallantavoittelijoille, sillä ainoa kiksi missä on kyse vallasta, tulee siitä kun saa vallan oman itsensä yli. Voittehan te Action Manit juosta omien mestareidenne perässä tavoitellen sitä ja tätä ja pyrkien sinne ja tänne, mutta kaikkein eniten saa kun vain asettuu aloilleen ja etsii rauhaa omassa Itsessään. Ei tarvita mitään ulkoisia jeesuksia ja saatanoita, vain pelkkä oma Itse. Se löytyy hiljaisuudessa, kun olette luopuneet kaikesta hölynpölystä jossa pääasiana on vain olla Erinomaisempi kuin kaikki muut, jotta koko muu lössi pokkuroisi teidän edessänne, ja tuntisitte suurta tyydytystä siitä kuinka olette valioyksilöitä.
Kristinusko ja sen pikkuveli saatananpalvonta näyttävät olevan oikeastaan vain välineitä oman egon pönkittämiseen. Niiden jumala- tai saatana-kuvakin vain kuvastaa uskovaisen omaa minuutta potenssissa kymmenen. Mikäli uskova esim. inhoaa naisia, hänen jumalansa on tietysti asettanut miehen naisen pääksi ja sillä siisti. Mahtaa olla todella hykerryttävää että voi uskonnosta löytää saman elementin kuin itsestäänkin, ja uskonnollaan antaa kultasilauksen oman egonsa puutteille.
Kyvyttömyys nähdä se, että kaikki olennot ovat elämä-nimisen mysteerin edessä harvinaisen tasavertaisia (kaikki esim. syntyvät ja kuolevat ja elää kitkuttavat siinä välissä minkä ehtivät) rassaa myös niitä, jotka sekoittavat päänsä jollakin muulla yliherra-opilla kuin kristinuskolla. Aletaan puhua luonnonvalinnasta ja vahvimpien eloonjäämisestä yms. jolla perusteella vahvemmalla on oikeus alistaa heikompaansa. Kysyn vain, että mitä mielihyvää alistamisesta saa, sillä 3-vuotias kiljukaulakin sellaista osaa harrasta? Miten olisi jos kehittäisi sivistyneempiä harrastuksia? Tämä ei tietysti luonnottomalla luonnollisuudella mekastaville sovi. Ehkäpä joku nauttii mahdollisimman yksinkertaisista toiminnoista ja haluaa elää kuin sika pellossa, hyläten IHMISLAJILLE itsetietoisuuden myötä avautuneen mahdollisuuden olla jotain enemmän kuin pelkkä eläin...
Kovapäisten, paatuneitten ja omaan omahyväisyyteensä tikahtumaisillaan olevien Jeesuksen palvojien touhu saa miettimään onko kaikki sittenkin saatanan palvontaa... Onko olemassa mitään sen ulkopuolella niin kauan kuin ihmiset ovat itsekkäitä? Entä onko mahdollista olla olematta itsekäs, jos oma minä samaistetaan heimoon, kansaan, ihmiskuntaan, kaikkiin eläviin olentoihin... Näen kastemadon tiellä ja suren sen puolesta koska se kuivuu hengiltä, mutta oikeasti surenkin omaa kuolevaisuuttani. Minä minä ja minä, ja minän palvontaahan tämä kaikki onkin!
KAIKKI OPIT OVAT VÄLINEITÄ
Joskus vuosia sitten olin jonkin New Age –ryhmittymän luennolla, ja tilaisuuden innostava ja energinen ilmapiiri nosti omaakin energiatasoani niin että luennon jälkeen olin iloisempi kuin oikeastaan koskaan olen. Tullessani kotiin naapurin melkoisen äreä koira huiskutti minulle häntäänsä kuin olisin ollut sen hyväkin tuttu. Se siis aisti kohotetun energiatasoni.
Myöhemmin olen tuntenut kiusaantuneisuutta siitä, että en tuon ryhmän opit ovat enimmäkseen näemmä huuta ja haata, ja minulla ei voi olla mitään tekemistä sen kanssa. Pitäisikö minun siis HÄVETÄ sitä hyvää fiilistä, mikä minulla oli?
Ei. Fiilis oli ja on ok, vaikka oppi ja ryhmä ei. Tämä kokemus on saanut minut entiseltään enemmän ajattelemaan että on täysin yhdentekevää mihin ihminen uskoo ja millainen on se lahko, oppi tai uskonto johon hän itsensä kytkee. Pääasia on LOPPUTULOS. Mikäli ihminen ei koe saavuttavansa yhtään mitään, tai lankeaa pelkästään harrastamaan hengellisyyttä (>pullakahvi-hihhulit ja –hörhöt) hän ei saa mitään. Josko haluaakaan. Mutta jos hän kokee energiansa lisääntyvän ja voivansa paremmin oppinsa parissa, niin antaa palaa. Olisi vain suotavaa muistaa (jos mahdollista) että kaikki saavutettu hyvä ei välttämättä tule siitä että valittu oppi olisi oikea; se vain sattuu olemaan sopiva ja tällä hetkellä paras väline jonkin tietyn asian saavuttamiseen.
Eihän parisuhteissakaan välttämättä ole kysymys Siitä Oikeasta, vaan Siitä Sopivimmasta. Kannattaisi aina muistaa edes teorian tasolla pitää kriittistä, tervettä ETÄISYYTTÄ ”omaan” oppiinsa tai opetukseensa, tietäen että on se vähän niinnii ja on se vähän näinnii. Kaikki on suhteellista. KAIKKI.
Pyrinkin itse siihen, että en sotkisi itseäni typerään häpeämiseen, jos yllätän itseni tuntemassa iloa ja energiaa mistä hyvänsä asiasta. Olkoon se huuhaa-poppoon aiheuttamaa, riehakkaan negrospirituaalin antia, islamilais-tyyppinen oivallus JUMALAn suunnattomuudesta, buddhalaisen järkeilyn tuottama mielihyvä, taolainen tasapainon tunne, ateistinen tykästyminen fyysisen tason kauneuteen, ja mitä näitä onkaan.
MINÄ ITTE
En tiedä olenko sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan, kun minua kiinnostaa persoonattomuus, egon harhoista irtipääsy ja vapaus, jota minun on sanallisesti vaikea määritellä. Ehkä totuus onkin sellainen, että jokaisen on pakko kehittää oikein riemunkirjava persoona jotta jokin yyperloordi joka koko tätä paskaa pyörittää, olisi onnessaan. Minä vain en diggaa minkään sortin herroja, en pieniä enkä isoja. Siksi minulle on olemassa vain minä ja mysteeri. Mysteeriä kutsun JUMALAksi, energiaksi, Hengeksi; jotkut puhuisivat Taosta, Yliminästä (no jaa...) Koko sen ajan mitä olen foorumeillakin pyörinyt perusajatukseni siitä että persoona ei ole kovin kiva homma, varsinkin jos semmoisia on itsellä vain yksi kappale, ei ole muuttunut miksikään. Eipä sen puoleen kyllä jakomielisyyskään kiehdo, eli jos omaa monia persoonia joita ei pysty hallitsemaan, pieleen menee. – Tässä taas tulemme siihen että ainoa mitä suosittelen ketään hallitsemaan, on oma itse, oma ego. Onko se kuitenkaan mahdollista?
Jos jokaisen on aivan välttämätön pakko aivopestä itsensä uskomaan johonkin ja jotakin, minä valitsen sen hienopesuohjelman jossa pesen itseni uskomaan että aivopesusta on mahdollista päästä eroon, tai voi ainakin valita sellaisen ohjelman jossa pestävä ei vahingoitu pysyvästi. En tiedä onko niin, mutta tämä nyt kumminkin on minun ohjelmani. Pyrin yksinkertaisuuteen (enkä sitä saavuta, sillä moninaiset ovat sanani). Haluan äärimmäiselle keskitielle (eikä se ole mahdollista, sillä hyvin vastakkaisistakin opeista löytyy kaikista jotakin mielenkiintoista, ja tutkimus vie heilurin lailla laidasta laitaan). Vaikutan omahyväiseltä ja ylpeältä, kun väitän etten hyväksy Mysteerin ja itseni välille mitään enkä varsinkaan ketään. Ehkäpä niin onkin. Mutta raukka se, joka suostuu ottamaan muilta kaiken vastaan purematta niellen, eikä ikinä kysy: mikä on MINUN näkemykseni? Eihän oikeastaan teille kenellekään ole olemassa mitään muuta kuin TE ITSE, vaikka kovasti olisittekin siinä harhassa että teillä on jokin oma valiojoukko ympärillänne, että voitte aina luottaa heimon voimaan, että kaikki on yhtä. Ehkä kaikki on yhtä, mutta ei sekään kokemus että olemme erillisiä, mitään pelkkää harhaa ole.
Minun oma tieni on melko yksinäinen ja tuulinen. But I’m loving it! Paradoksi on, että jos joku nyt alkaisi ajatella kuten minä, voisi muodostua uusi omahyväinen kuppikunta. Ennen pitkää se suistuisi sisäisiin ristiriitoihin, valtataisteluun ja oppiriitoihin, ja lopulta se jakautuisi vanhoillis-yksinäisiksi ja uus-yksinäisiksi. Sitä en halua, joten ystävällisesti ja kohteliaasti haistatan kaikille ihmisille hevon kukkaset, jottei vain kukaan minuun uskoisi ja minun Tietäni löytäisi.
Hah hah, kyllä ylimielisyys on hauskaa kun sen oikein ymmärtää!
VIIME HERJAT
Tämä on eräänlainen summa summarum sille mitä olen näillä Uskonto-osastoilla viime aikoina kokenut. Kun hra A ilmestyi palstoille, minusta tuntui että täällä kerrankin puhaltaa raikas uusi tuuli, kun meitä uskoonsa jämähtäneitä keskustelijoita pöllyytetään ja pöyhitään kapinallisessa hengessä. Vain muutos edesauttaa etenemistä. Meillähän on vastapoolina hra A:lle tämä uskoonsa jämähtäneisyyden linnake hra E, jonka nimimerkkikin korostaa sitä ettei mikään saa hänen linnakkeeseensa tunkeutua: molemmissa päissä iso kirjain kuin vartiotorni!
Mutta sitten kaikki vain lätsähti, niin kuin se aina tekee. Hra A:kin alkoi vain kaipailla oman sisäänpäinlämpiävän joukon kokoamisen perään, sen sijaan että olisi pysytellyt Jokeri-korttina pelottelemassa muita pakkoja. Ymmärrän kyllä että välillä on todella raskasta kun huomaa jäävänsä paitsioon, ja joutuu kirjoittelemaan sellaisille jotka eivät ymmärrä pätkän vertaa siitä mistä itse haluaa puhua. Onko tämä nyt sitten vastaus mihinkään että kaikki vain takertuvat saatanoihinsa, jeesuksiinsa, buddhiinsa jne.? Ihminen voisi joskus kasvaa isoksikin ja hylätä sen räsynuken jota kainalossaan on pitänyt jotta yö ei ole niin pitkä ja ankea...
Jämähtää ja lätsähtää. Alan pahoin pelätä että minullakaan ei ole täällä tätä myöten enää mitään sanottavaa, vaikka kovin pitkään omasinkin valtavasti energiaa jota piti purkaa täällä hengelliseen julistamiseen jotta paineet eivät pamauta konetta hajalle.
Koska tahansa saan jonkin oivalluksen voin kyllä palata tänne siitä paasaamaan, tai jos täällä joku esittää jotain kommentoimisen arvoista (tai arvotonta, hah) niin toki olen tikkana paikalla. Mutta tällä hetkellä... Tuskin täällä enää mitään Henkeä on. Energia on jo siirtynyt jonnekin muualle.
Hih hih... Hyvähän se on nyt testamentteja kirjoitella kun kesää pukkaa päälle eikä täällä liene kohta ketään muutenkaan, joten pakkohan tässä on poistua ettei itsellensä vain vouhota. Vaikka mikäs siinä... Ainakaan ei tule niin paljon vastaväitteitä ja pilkkaa kun itse on oma yleisönsä. Mutta raja kai se minunkin itserakkaudellani on, vaikka suunnaton onkin. ;D
KIITOS KUN ET JAKSANUT LUKEA KOKO JUTTUA!
Saatanan ja Jeesuksen palvojat ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä silloin kun he edustavat oman joukkonsa kehnointa antia: kumpaakin joukkoa kiinnostaa VAIN itselle tai omalle lahkolle tyrkyllä oleva hyvä. Saatanan palvojilla on sen verran synkkää rehellisyyttä, että he sentään myöntävät ajavansa selkeästi omaa etuaan, ja haluavansa kaiken maallisen hyvän mitä saada voi. Samaan ovat – salaa ja tekopyhästi – päätyneet monet Jeesuksen palvojat, varsinkin kaiken maailman palavaotsaiset lahkolaiset. Miksi muuten Jeesus-klaani olisi niin tohkeissaan maailmanlopusta, jota he innolla odottavat? No siksipä tietysti että he odottavat koittavan maanpäällisen paratiisin olevan nimenomaan heille ihanuuksien ihmemaa. He ovat siis MATERIALISTEJA.
Ne taas jotka haluavat kuolemansa jälkeen jonkinlaiseen taivaaseen korostavat yleensä sitä että uskomattomat joutuvat helvettiin palamaan elävältä. Voiko suurempaa lähimmäisenrakkautta ollakaan, kun nauttia siitä että joku käristyy saatanan barbeque-juhlissa...?
Taivasta ja helvettiä ei ole, paitsi ne mitä ihmiset itse itselleen valmistavat. Jos siis Jeesuksen ystävät omahyväisenä co. kuvittelee – silloin kun on onnistunut välttämään ahneuden synnin – pääsevänsä jonkinlaiseen taivaaseen palkinnoksi itsekkyydestään ja ylpeydestään (=”vain meidän sakki plää plää”) niin tervemenoa olemattomuuteen. Miksi pahat teot ja halut pitäisi palkita? Eikö itsekkyys ja itsekeskeisyys ole pahuutta?
Mitä tulee Saatanan salajoukkoon, niin en ymmärrä mitä kiksejä rahasta, roinasta ja vallasta saa. Olen ehkä nihilisti, mutta minusta noiden kaikkien kovin haihtuvaisten asioiden perässä juokseminen on ajanhukkaa. Ihmisen luonto nimittäin on sellainen, että kun hän vihdoin saa jotain himoitsemaansa, se ei enää tunnu yhtään miltään. Pitää olla jotakin uutta ja parempaa tavoiteltavana. Mitä jos ei enää ole mitään? Entä jos on saavuttanut KAIKEN? Mitä sitten?
Ja entä sitten se, että jos toivoo itselleen ja omalle joukolleen hyvää, niin eikö se ole hyvän tahdon osoittamista, sitä mitä uskovaisetkin tekevät (silloin kun siihen kykenevät)... Ei kovin saatanallista... (No tämä nyt oli aloitteleville mustikeille, jotka pitävät saatanan palvontaa pahuuden viljelemisenä.)
MITÄ SITTEN on se kysymys joka pitää minut erittäin epäluuloisena kaikenlaisia oppeja kohtaan, jotka lupaavat jonkinlaista pysyvää hurmostilaa kenen hyvänsä satuolennon huomassa. Kaikella on ollut alkunsa ja kaikella on loppunsa, miten kukaan voi uskoa ikuisuuteen jonkin tietynlaisen ”lopputuloksen” huomassa?
Minä nauran kaikille vallantavoittelijoille, sillä ainoa kiksi missä on kyse vallasta, tulee siitä kun saa vallan oman itsensä yli. Voittehan te Action Manit juosta omien mestareidenne perässä tavoitellen sitä ja tätä ja pyrkien sinne ja tänne, mutta kaikkein eniten saa kun vain asettuu aloilleen ja etsii rauhaa omassa Itsessään. Ei tarvita mitään ulkoisia jeesuksia ja saatanoita, vain pelkkä oma Itse. Se löytyy hiljaisuudessa, kun olette luopuneet kaikesta hölynpölystä jossa pääasiana on vain olla Erinomaisempi kuin kaikki muut, jotta koko muu lössi pokkuroisi teidän edessänne, ja tuntisitte suurta tyydytystä siitä kuinka olette valioyksilöitä.
Kristinusko ja sen pikkuveli saatananpalvonta näyttävät olevan oikeastaan vain välineitä oman egon pönkittämiseen. Niiden jumala- tai saatana-kuvakin vain kuvastaa uskovaisen omaa minuutta potenssissa kymmenen. Mikäli uskova esim. inhoaa naisia, hänen jumalansa on tietysti asettanut miehen naisen pääksi ja sillä siisti. Mahtaa olla todella hykerryttävää että voi uskonnosta löytää saman elementin kuin itsestäänkin, ja uskonnollaan antaa kultasilauksen oman egonsa puutteille.
Kyvyttömyys nähdä se, että kaikki olennot ovat elämä-nimisen mysteerin edessä harvinaisen tasavertaisia (kaikki esim. syntyvät ja kuolevat ja elää kitkuttavat siinä välissä minkä ehtivät) rassaa myös niitä, jotka sekoittavat päänsä jollakin muulla yliherra-opilla kuin kristinuskolla. Aletaan puhua luonnonvalinnasta ja vahvimpien eloonjäämisestä yms. jolla perusteella vahvemmalla on oikeus alistaa heikompaansa. Kysyn vain, että mitä mielihyvää alistamisesta saa, sillä 3-vuotias kiljukaulakin sellaista osaa harrasta? Miten olisi jos kehittäisi sivistyneempiä harrastuksia? Tämä ei tietysti luonnottomalla luonnollisuudella mekastaville sovi. Ehkäpä joku nauttii mahdollisimman yksinkertaisista toiminnoista ja haluaa elää kuin sika pellossa, hyläten IHMISLAJILLE itsetietoisuuden myötä avautuneen mahdollisuuden olla jotain enemmän kuin pelkkä eläin...
Kovapäisten, paatuneitten ja omaan omahyväisyyteensä tikahtumaisillaan olevien Jeesuksen palvojien touhu saa miettimään onko kaikki sittenkin saatanan palvontaa... Onko olemassa mitään sen ulkopuolella niin kauan kuin ihmiset ovat itsekkäitä? Entä onko mahdollista olla olematta itsekäs, jos oma minä samaistetaan heimoon, kansaan, ihmiskuntaan, kaikkiin eläviin olentoihin... Näen kastemadon tiellä ja suren sen puolesta koska se kuivuu hengiltä, mutta oikeasti surenkin omaa kuolevaisuuttani. Minä minä ja minä, ja minän palvontaahan tämä kaikki onkin!
KAIKKI OPIT OVAT VÄLINEITÄ
Joskus vuosia sitten olin jonkin New Age –ryhmittymän luennolla, ja tilaisuuden innostava ja energinen ilmapiiri nosti omaakin energiatasoani niin että luennon jälkeen olin iloisempi kuin oikeastaan koskaan olen. Tullessani kotiin naapurin melkoisen äreä koira huiskutti minulle häntäänsä kuin olisin ollut sen hyväkin tuttu. Se siis aisti kohotetun energiatasoni.
Myöhemmin olen tuntenut kiusaantuneisuutta siitä, että en tuon ryhmän opit ovat enimmäkseen näemmä huuta ja haata, ja minulla ei voi olla mitään tekemistä sen kanssa. Pitäisikö minun siis HÄVETÄ sitä hyvää fiilistä, mikä minulla oli?
Ei. Fiilis oli ja on ok, vaikka oppi ja ryhmä ei. Tämä kokemus on saanut minut entiseltään enemmän ajattelemaan että on täysin yhdentekevää mihin ihminen uskoo ja millainen on se lahko, oppi tai uskonto johon hän itsensä kytkee. Pääasia on LOPPUTULOS. Mikäli ihminen ei koe saavuttavansa yhtään mitään, tai lankeaa pelkästään harrastamaan hengellisyyttä (>pullakahvi-hihhulit ja –hörhöt) hän ei saa mitään. Josko haluaakaan. Mutta jos hän kokee energiansa lisääntyvän ja voivansa paremmin oppinsa parissa, niin antaa palaa. Olisi vain suotavaa muistaa (jos mahdollista) että kaikki saavutettu hyvä ei välttämättä tule siitä että valittu oppi olisi oikea; se vain sattuu olemaan sopiva ja tällä hetkellä paras väline jonkin tietyn asian saavuttamiseen.
Eihän parisuhteissakaan välttämättä ole kysymys Siitä Oikeasta, vaan Siitä Sopivimmasta. Kannattaisi aina muistaa edes teorian tasolla pitää kriittistä, tervettä ETÄISYYTTÄ ”omaan” oppiinsa tai opetukseensa, tietäen että on se vähän niinnii ja on se vähän näinnii. Kaikki on suhteellista. KAIKKI.
Pyrinkin itse siihen, että en sotkisi itseäni typerään häpeämiseen, jos yllätän itseni tuntemassa iloa ja energiaa mistä hyvänsä asiasta. Olkoon se huuhaa-poppoon aiheuttamaa, riehakkaan negrospirituaalin antia, islamilais-tyyppinen oivallus JUMALAn suunnattomuudesta, buddhalaisen järkeilyn tuottama mielihyvä, taolainen tasapainon tunne, ateistinen tykästyminen fyysisen tason kauneuteen, ja mitä näitä onkaan.
MINÄ ITTE
En tiedä olenko sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan, kun minua kiinnostaa persoonattomuus, egon harhoista irtipääsy ja vapaus, jota minun on sanallisesti vaikea määritellä. Ehkä totuus onkin sellainen, että jokaisen on pakko kehittää oikein riemunkirjava persoona jotta jokin yyperloordi joka koko tätä paskaa pyörittää, olisi onnessaan. Minä vain en diggaa minkään sortin herroja, en pieniä enkä isoja. Siksi minulle on olemassa vain minä ja mysteeri. Mysteeriä kutsun JUMALAksi, energiaksi, Hengeksi; jotkut puhuisivat Taosta, Yliminästä (no jaa...) Koko sen ajan mitä olen foorumeillakin pyörinyt perusajatukseni siitä että persoona ei ole kovin kiva homma, varsinkin jos semmoisia on itsellä vain yksi kappale, ei ole muuttunut miksikään. Eipä sen puoleen kyllä jakomielisyyskään kiehdo, eli jos omaa monia persoonia joita ei pysty hallitsemaan, pieleen menee. – Tässä taas tulemme siihen että ainoa mitä suosittelen ketään hallitsemaan, on oma itse, oma ego. Onko se kuitenkaan mahdollista?
Jos jokaisen on aivan välttämätön pakko aivopestä itsensä uskomaan johonkin ja jotakin, minä valitsen sen hienopesuohjelman jossa pesen itseni uskomaan että aivopesusta on mahdollista päästä eroon, tai voi ainakin valita sellaisen ohjelman jossa pestävä ei vahingoitu pysyvästi. En tiedä onko niin, mutta tämä nyt kumminkin on minun ohjelmani. Pyrin yksinkertaisuuteen (enkä sitä saavuta, sillä moninaiset ovat sanani). Haluan äärimmäiselle keskitielle (eikä se ole mahdollista, sillä hyvin vastakkaisistakin opeista löytyy kaikista jotakin mielenkiintoista, ja tutkimus vie heilurin lailla laidasta laitaan). Vaikutan omahyväiseltä ja ylpeältä, kun väitän etten hyväksy Mysteerin ja itseni välille mitään enkä varsinkaan ketään. Ehkäpä niin onkin. Mutta raukka se, joka suostuu ottamaan muilta kaiken vastaan purematta niellen, eikä ikinä kysy: mikä on MINUN näkemykseni? Eihän oikeastaan teille kenellekään ole olemassa mitään muuta kuin TE ITSE, vaikka kovasti olisittekin siinä harhassa että teillä on jokin oma valiojoukko ympärillänne, että voitte aina luottaa heimon voimaan, että kaikki on yhtä. Ehkä kaikki on yhtä, mutta ei sekään kokemus että olemme erillisiä, mitään pelkkää harhaa ole.
Minun oma tieni on melko yksinäinen ja tuulinen. But I’m loving it! Paradoksi on, että jos joku nyt alkaisi ajatella kuten minä, voisi muodostua uusi omahyväinen kuppikunta. Ennen pitkää se suistuisi sisäisiin ristiriitoihin, valtataisteluun ja oppiriitoihin, ja lopulta se jakautuisi vanhoillis-yksinäisiksi ja uus-yksinäisiksi. Sitä en halua, joten ystävällisesti ja kohteliaasti haistatan kaikille ihmisille hevon kukkaset, jottei vain kukaan minuun uskoisi ja minun Tietäni löytäisi.
Hah hah, kyllä ylimielisyys on hauskaa kun sen oikein ymmärtää!
VIIME HERJAT
Tämä on eräänlainen summa summarum sille mitä olen näillä Uskonto-osastoilla viime aikoina kokenut. Kun hra A ilmestyi palstoille, minusta tuntui että täällä kerrankin puhaltaa raikas uusi tuuli, kun meitä uskoonsa jämähtäneitä keskustelijoita pöllyytetään ja pöyhitään kapinallisessa hengessä. Vain muutos edesauttaa etenemistä. Meillähän on vastapoolina hra A:lle tämä uskoonsa jämähtäneisyyden linnake hra E, jonka nimimerkkikin korostaa sitä ettei mikään saa hänen linnakkeeseensa tunkeutua: molemmissa päissä iso kirjain kuin vartiotorni!
Mutta sitten kaikki vain lätsähti, niin kuin se aina tekee. Hra A:kin alkoi vain kaipailla oman sisäänpäinlämpiävän joukon kokoamisen perään, sen sijaan että olisi pysytellyt Jokeri-korttina pelottelemassa muita pakkoja. Ymmärrän kyllä että välillä on todella raskasta kun huomaa jäävänsä paitsioon, ja joutuu kirjoittelemaan sellaisille jotka eivät ymmärrä pätkän vertaa siitä mistä itse haluaa puhua. Onko tämä nyt sitten vastaus mihinkään että kaikki vain takertuvat saatanoihinsa, jeesuksiinsa, buddhiinsa jne.? Ihminen voisi joskus kasvaa isoksikin ja hylätä sen räsynuken jota kainalossaan on pitänyt jotta yö ei ole niin pitkä ja ankea...
Jämähtää ja lätsähtää. Alan pahoin pelätä että minullakaan ei ole täällä tätä myöten enää mitään sanottavaa, vaikka kovin pitkään omasinkin valtavasti energiaa jota piti purkaa täällä hengelliseen julistamiseen jotta paineet eivät pamauta konetta hajalle.
Koska tahansa saan jonkin oivalluksen voin kyllä palata tänne siitä paasaamaan, tai jos täällä joku esittää jotain kommentoimisen arvoista (tai arvotonta, hah) niin toki olen tikkana paikalla. Mutta tällä hetkellä... Tuskin täällä enää mitään Henkeä on. Energia on jo siirtynyt jonnekin muualle.
Hih hih... Hyvähän se on nyt testamentteja kirjoitella kun kesää pukkaa päälle eikä täällä liene kohta ketään muutenkaan, joten pakkohan tässä on poistua ettei itsellensä vain vouhota. Vaikka mikäs siinä... Ainakaan ei tule niin paljon vastaväitteitä ja pilkkaa kun itse on oma yleisönsä. Mutta raja kai se minunkin itserakkaudellani on, vaikka suunnaton onkin. ;D
KIITOS KUN ET JAKSANUT LUKEA KOKO JUTTUA!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tsih.. En jaksanu ees aloittaa juttus lukemista... Mut varmaan ihan hyvä juttu... :/
en jaksanutkaan. Se oli niin hiton pitkä.
Ja taidankin tietää että mikä piilo-dualistinen teema oli. Jossa selviää että Tellu(s) vihjaa edustavansa ainoaa ja oikeaa totuutta. Nomen est omen? Mitä tulee asenteeseen, globus ego?
Anyways, siinä mielessä jaamme samat vibat, että minustakin tuntuu että olisin jo sanottavani täällä sanonut. Ehkäpä minäkin lähiaikoina jätän perintöni tutkittavaksi, ja itse poistun, jotta voisin palata yhtä ex-temporé kuten viime kerrallakin? Jos ollenkaan.
Kuitenkin tässä on toisella ja kolmannelle osapuolelle osoitteeni:
[email protected]
jos tuntuu että jotain jäi epäselväksi.
"mitä teenkin, miksi teenkin
mitä teenkin...
sietää vuottaa, siihen luottaa
että tulen tuttavaksi"
piipaapuupää
käyttää toi energiamäärä johonkin itsellesi hyödyllisempään.
Eiks se ole loppujen lopuksi ihan sama mihin uskoo tai on uskomatta?
Eiks elämä tapahdu enemmän käyttäytymisen tasolla kuin uskomusten tasolla?
Eli se mitä käytännössä joka päivä tekee ratkaisee?
Eli kun asenteet ja tekeminen on jotenkin sopusoinnussa elämä sujuu. Kun ne eivät ole sopusoinussa tai asenteiden ja tekemisen välillä on paljon ristiriitoja elämä ei suju tai se ei tunnu hyvältä.
Oikeastaan asiaan on yksinkertainen ratkaisu:
Sensijaan että tuhlaa aikaa siihen että on tyytymätön saman ajan voi käyttää olemalla tyytyväinen ja tehdä ihan samat asiat. Ero on vain siinä että elämän laatu paranee ratkaisevasti.
Eikä siihen tarvita(välttämättä)jumalia eikä muitakaan tukijoukkoja avuksi.
(Ihminen vain luulee tarvitsevansa suuria ja kaikenkattavia teorioita ollakseen enemmän ihminen.)
Eihän sitä Olennaiseen Ytimeen välttämättä pääse vaikka lavertelisi kuinka.
Minulla muuten ON ihan mahdottomasti energiaa, mutta ei mitään erityistä mihin sen änkeä. Olen myös hyvin verbaalinen ihminen, ja kun kirjoittaminen on niin helvetin hauskaa, ja ikänsä kun on näitä henkimaailman hurujuttuja harrastellut, niin siitä puhe mistä ylitarjonta.
Käytäntö kuitenkin on, ihan totta, 100 x tärkeämpää kuin tyhjä lätinä.
Kannattaisi käyttää tuo energiamäärä johonkin hyödyllisempään kuin ajankäyttöä koskevien neuvojen jakelemiseen ihmisille jotka ei ole niitä sulta pyytäneet.
`Eiks se ole loppujen lopuksi ihan sama mihin uskoo tai on uskomatta?´Ei näköjään sullekaan. Sullekin olis tärkeetä että ihmiset uskoisi niin kuin sinä ite : että ne uskoisi ettei ole merkitystä uskooko vaiko eikö usko. Omaa uskoasi sinäkin muille `kaupustelet´.
`Sensijaan että tuhlaa aikaa siihen että on tyytymätön saman ajan voi käyttää olemalla tyytyväinen ja tehdä ihan samat asiat.´....Nooooh, miksi sinä All sitten tuhlaat aikaasi lukemalla viestejä joitten sisältöön olet tyytymätön ?
En jakele neuvoja. Totesin vaan että Tellulla piisaa energiaa. Ja ihan myönteisesti huomautin kun hän todella kirjoittaa p a l j o n että saattaa mennä energiat helposti hukkaan näillä palstoilla. Tarkoitan että lahjoja varmasti riittää muillekin areenoille.
On mulle ihan sama mihin ihmiset uskoo kunhan eivät sodi uskonsa takia tai muuten heittäydy hankaliksi eli antaa kaikkien kukkien kukkia.
Ja oikeasti olisi kammottavaa jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla. Kannatan ja kunnioitan erilaisuutta.Erilaisuus kaikissa muodoissa on rikkautta.Kuulun vähemmistöön täällä kun en erikoisemmin halua että ihmiset ajattelisivat niinkuin minä. Se on tylsää sellainen joojoottelu.
Monet ovat tyytymättömiä kun eivät hoksaa olla tyytyväisiä. Taukkina kesti kauan ennekuin itse hoksasin että elämä menee menojaan jokatapauksessa joten miksi "kärsiä" kun voi yhtä hyvin ajatella ettei kärsi.(zen)
En ole oikeastaan koskaan tyytymätön mihinkään varsinkaan näihin viesteihin. Joskus ne ovat v- mäisiä ja joskus uskovien ahdasmielisyys hetken ahdistaa. Mutta enimmäkseen naurattaa miten erilaiset ajatukset ja uskonnoliset mielipiteet saa ihmiset liikkeelle sotakirveiden kanssa (vertauskuvallisesti). Kaikkein viimeiseksi olisin tyytymätön johonkin viesteihin. Ehei täähän on lähinnä hermolepoa kaiken muun ohella.
Ja joskus on ihan rakentaviakin keskusteluja. Sitäpaitsi tämän Tellun kanssa on senverran viestejä vaihdeltu että ei hän nyt loukkaannu. Tiedän sen.
Kuulutko tiukkapipojen uskontokuntaan kun noin pienestä närkästyt. Kyllä elämä opettaa, niin se on( vai onko tämäkin tuputusta).
Ihan kaikkea hyvää sinulle joka tapauksessa.