Lemetin motit - Pitkäranta talvisota näyttämönä

Motissa oli myös kosmonautti Valentina Terseskovan isä.


Anatoli Gordijenko: Gibel divizii. Petrozavodsk: Petropress, 2004. 263 s.
Talvisodan tapahtumat tunnetaan Suomessa kohtuullisen hyvin. Sen sijaan venäläisille aihe on paljon vieraampi. Eihän talvisotaa pidetty ennen 1980-luvun loppua edes oikeana sotana vaan pikemminkin rajaselkkauksena. Talvisota oli YYA-kauden Neuvostoliitossa
lähes tabu aihe. Ennen perestroikkaa eräissä muistelmateoksissa oli hajanaisia mainintoja talvi- sodasta. Sodan 60-vuotispäi- vä synnytti itänaapurissamme kuitenkin suoranaisen kirjojen julkaisuaallon: silloin ilmestyi muun muassa pikaisesti laadittuja kuvakirjasia, sensaationhakuisia populaariteoksia (“kioskikirjoja”) sekä dokumenttikokoelmia.
Lokakuussa 2003 ilmestyneestä Anatoli Gordijenkon dokumenttiromaanista Kuoleman divisioona on otettu jo neljä painosta. Kirjan yhteenlaskettu painosmäärä on noin 20 000 kappaletta. Gibel divisii julkaistiin joulun 2004 alla myös Venäjällä vaatimattomana 1 000 kappaleen painoksena. Kirjat kuvaavat puolifiktiivisesti Punalipun kunniamerkillä palkitun jaroslavlilaisen 18. jalkaväkidivisioonan ja sille alistetun moskovalaisen (Kalinovskin) 34. kevyen hyökkäysvaunuprikaatin tuhoutumista talvella 1940. Petroskoilainen Gordijenko (s. 1932) on julkaissut kymmenen kirjaa. Hän on työskennellyt runsaat neljä vuosikymmentä toimittajana Karjalan tasavallan valtakunnallisessa televisioyh 80 tv-elokuvaa. Sotahistoriaan Gordijenko on uppoutunut ohjatessaan ja tuottaessaan tv-sarjaa
“Meidän sodanaikainen veteraanien kertomuksista. Kirja ei ole ensimmäinen venäläisen kirjoittama, suomeksi julkaistu kaunokirjallinen kuvaus talvisodasta. Vuonna 1989 ilmestyi Komsomolskaja Pravdan toimittaja Aleksandr Tšudakovin teos Talvisodan kahdet kasvot. Siinä käsitellään Karjalan kannaksen taisteluita ja Mannerheim linjan murtamista yliluutnantti Pavel Gribovin näkökulmasta. Gordijenko on puolestaan laatinut kirjansa rintamakirjeenvaihtaja N.I. Klimovin (oikealta nimeltään Nikolai Klimenko) kuvitellun päiväkirjan muotoon. Myöhemmin Pravdaan kirjoittanut Klimenko toimi talvisodan aikana politrukkina ja rintamakirjeenvaihtajana. Päähenkilön esikuva oli jossain niistä Impilahden alueelle syntyneistä moteista, joihin oli saarrettu 18. Divisioonan joukkoja. Muut kirjan henkilöt on mainittu oikeilla nimillään.
Autenttisia kertomuksia

Gordijenkon kirjan teema ei ole täysin vaiettu ja tuntematon aihe Venäjällä. Pavel Aptekar julkaisi vuonna 1996 runsain dokumenttiottein varustamansa selvityksen Tragedija okružhennyh (“Saarrettujen tragedia”), joka käsitteli Laatokan Karjalan mottitaisteluita. Jo 1960-luvun lopulla suomalaiset saivat tutustua ItäLemetin motissa helmikuussa 1940 kaatuneen, Kuskov-nimisen pataljoonan- tai rykmentinkomentajan päiväkirjaan (Kuskovin päiväkirja tuli vuonna 1969 julkisuuteen Kalle Lehmuksen kirjassa Talonpoika suurten sakkilaudalla).Yksi usein julkaistuista päiväkirjoista onpuolestaan punaarmeijan komppanianpäällikön apulaisen Grizenkon päiväkirjan suomennos. Päiväkirjan, jonka autenttisuutta ei ole syytä epäillä, laatija vaikuttaa, kuten Gordijenkon päähenkilökin, sivistyneeltä henkilöltä, joka tekee teräviä havaintoja kokemastaan. Viktor Stepakovin ja Dmitri Orehovin julkaisemassa “Paraatimarssi Suomeen” -teoksessa (1992) oli mukana myös Gordijenkon kirjassa käsiteltyjen 18. Divisioonan sekä 34. hyökkäysvaunuprikaatin eloonjääneiden kuvauksia. Nuo veteraanien kertomukset vahvistavat Gordijenkon esittämää kuvaa saarrettujen ankarista kokemuksista.
Kenraali talven kurjistamat

Kirjan runkona on siis sepitetty päiväkirja, jonka sivuilla päähenkilö kertoo kokemastaan. Paraatimarssilla olevat puna-armeijalaiset ovat voitonriemuisia ja ylimielisiä. Päähenkilön aseita ovat ideologia, kirjoituskone ja kovaäänislaitteet. Etenemisen hidastuessa ja saarrostuksen edetessä päähenkilön usko aatteeseensa horjuu pahemman kerran. Politrukki turhautuu myös, koska propaganda ei pure motittajiin. Toisaalta suomalaisten levittämät lentolehtiset eivät tehoa saarrettuihin. Heidän henkistä ja fyysistä luhistumista edesauttavat suomalaisten motinpehmitystomien ohella ankarat pakkaset ja nälkä. Motitetut kaapivat ruokaa etsiessään hevosten kaviot sekä keittävät keittoa nahkavöistä, sillä muonapudotukset joutuivat usein piirittäjien käsiin.

Kirja ei keskity pelkästään poliittisen osaston toimintaan, vaan päiväkirjan kautta piirtyy kuva tuhansien motitettujen korsu- ja maakuoppaelämän ankeasta todellisuudesta. Politrukki pyrkii luotaamaan saarrettujen tuntoja ja kirjoittaa sankaritarinoita ruohonjuuritason neuvostosotilaista, esimerkiksi viimeisen ammukseen saakka taistelleesta panssarimies Tereškovista, kosmonautti Valentina Tereskovan isästä.

Yleistilanne käy tyydyttävästi ilmi kirjasta. Joulukuun alussa Laatokan rantatietä pitkin sekä Käsnäselästä suoraan länteen edenneet neuvostojoukot pääsivät yhtymään Koirinojantien solmussa. Suomalaisten joulukuussa 1939 tekemät vastahyökkäykset eivät onnistuneet, mutta ne pakottivat neuvostoyhtymät puolustuskannalle. Tammikuun alussa ns. suuren vastahyökkäyksen seurauksena suomalaiset joukot pääsivät kahden tien yli Laatokan rantaan. Näin ne onnistuivat saartamaan huomattavat neuvostovoimat yhteen isoon (Kitilän) ja runsaaseen kymmeneen pienempään saartorenkaaseen eli mottiin. Kirjailija Håkan Mörne kuvasi syntynyttä tilannetta “venäläissaaristoksi”. Gordijenkon sotilaat ihastelevat Suomi-konepistoolin käyttökelpoisuutta metsätaisteluissa.
Kirjan mukaan venäläiset sotilaat eivät pitäneet suomalaisia reiluina, koska nämä eivät hyökänneet suoraan vaan neuvostojoukkojen sivustoihin ja selustaan. Epäreiluna pidettiin myös väijytyksiä sekä hiihtojoukkojen sissitaktiikkaa: nopeasti iskeneet joukot katosivat taas nopeasti pimeyteen. Oveluuteen turvautuminen sekä sään, maaston ja liikkuvuuden hyväksikäyttö ovat kautta historian tarjonneet alivoimaiselle osapuolelle keinoja tasoittaa epätasaisia voimasuhteita. Sotahistorioitsija Sampo Ahto onkin todennut, että suomalaisten saarrostustaktiikka noudatti sotataidon klassisia sääntöjä.
Kirjassa selitetään, että Lemetteihin saarretut eivät saaneet lupaa ulosmurtautumiseen siksi, että motittaminen vaatisi suomalaisilta runsaasti voimia ja uuvuttaisi lopulta heidät. Tämä on totta. Näin oli tosiaan käydä. Suomalaiset eivät halunneet motteja, koska ne sitoivat runsaasti joukkoja vartiointitehtäviin Laatokan koillispuolella maahan tun- keutuvan vihollisen saarrostusta oli suunniteltu jo ennen sotaa, mutta ainoa tavoiteltu motti oli ns. Kitilän suurmotti (iso pussi), johon suljettiin kokonainen 168. Divisioona. Muut pienemmät motit syntyivät “työtapaturmina”. Mottien odotettiin antautuvan no- peasti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Mottien laukaiseminen ei ollut helppo tehtävä suomalaisille, koska heillä ei ollut tarvittavaa kalustoa, raskasta aseistusta sekä vastapuoli puolustautui sitkeästi.
Suomalaisten Laatokan Karja- lan operaatioalueella käyttämä
mottitaktiikka (eli pyrkimykset laukaista motit) ei selviä kirjasta kunnolla. Näin ollen se kaipaa lisäselvityksen.

Aihetta tutkinut Sotahistorioitsija Antti Juutilainen pitääkin suomalaisten menestyksen avaimina juuri sitä, että nämä toimivat aktiivisesti ja yllätyksellisesti. Suomalaiset kehittivät innovatiivisen sodan- käyntitavan, jota he sovelsivat menestyksellisesti käytäntöön.
Vastarinnan murtaminen pala palalta osoittautui toimivaksi tavaksi laukaista motteja. Mottitaktiikka oli “köyhän miehen taktiikkaa”,
ja sen ydin oli neuvostojoukkojen saartaminen nopeilla, toisiaan seuranneilla hyökkäyksillä, joiden jälkeen pyrittiin tuhoamaan vastustaja mahdollisimman pienin omin tappioin.

Omintakeinen mottienvaltaustaktiikka vaihteli paikasta riippuen. Yleensä pimeyttä käytettiin hyödyksi: iskuosastot etenivät hiipien tai
nakersivat motin reunaa. Joskus suomalaiset hyökkäsivät suoraan päin. Toisinaan motitettujen annettiin purkautua tarkoituksellisesti korpeen. Joka tapauksessa motteja häirittiin ja pehmitettiin jatkuvasti: saarretut piti saada kuluttamaan ammuksiaan.

Heille ei myöskään saanut antaa aikaa lepoon tai parantaa asemiaan. No minkälainen oli sitten tilan
ne Gordijenkon politrukin motissa? Tammikuun lopulla umpeutui Itä-Lemetin eli ns. Kenraalimotin saartorengas. Nimi tuli siitä, että motissa oli kaksi prikaatinkomentajan arvossa kenraalimajurin) ollutta: 18. jalkaväkidivisioonan komentaja G.F. Kondrašov sekä 34. hyökkäysvaunuprikaatin komentaja S.I. Kondratjev. Motteihin jäi sattumanvaraisesti erilaisia joukkoja. Itä-Lemettiin jäivät esimerkiksi molempien edellä mainittujen neuvostoyhtymien esikunnat. Suomalaisen 13. Divisioonan esikunta käski helmikuun puolivälissä joukkojaan estämään kaikki saarrettujen avustuspyrkimykset sekä tuhoamaan ulospyrkivät osastot. Eräiden muiden mottien lauettua suomalaiset saattoivat keskittää
Itä-Lemettiä vastaan lisäjoukkoja ja ryhtyä toden teolla valtamaan mottia. Hyökkääjät kärsivät kovia tappioita pyrkiessään kiristämään saartorengasta. Varsinaiset valtausyritykset eivät onnistuneet,
koska motti oli tulivoimainen. Sen useista sisäkkäisistä kehistä koostunut puolustus perustui maahan kaivettuihin panssarivaunuihin sekä liikkuvaan reserviin. Vaunuja oli kaikkiaan 71
kappaletta. Huomatessaan suorat hyökkäykset tehottomiksi suomalaiset antoivat motin puolustajien purkautua korpeen, minkä jälkeen nämä olivat syvässä lumessa helpommin tuhottavissa.

Taktiikka onnistui, kun kaikki kynnelle kykenevät mutta pakkasen ja nälän heikentämät saarretut ryntäsivät helmikuun viimeisenä ulos motista tuhoutuen pääosin suomalaistuleen.
Esimerkiksi puna-armeijan 18. Divisioonasta, jossa oli ennen talvisotaa ollut noin 15 000 miestä, jäi eloon alle kymmenen prosenttia sen alkuperäisestä vahvuudesta. Katastrofin syylliset Gordijenkon kirjassa mottiin joutumisen syyksi viitataan johdon kyvyttömyyttä. Tämä ei ole uusi
selitysmalli, sillä menneinä vuosikymmeninä neuvostoliittolaiset matkaoppaat kertoivat turisteille, että Sortavalan varuskuntaan marssineiden joukkojen johtajat ryyppäsivät ankarasti jättäen miehet kuolemaan pakkaseen.
Suomalaisten toiminnan vaikutusta ei opastuksissa mainittu 1970-luvulla. Kondrašov, joka oli säilynyt puhdistuksissa ja ollut vielä luutnantti vuonna 1937, nimitettiin divisioonan komen-
tajaksi päivää ennen talvisodan alkamista.

Kirjassa komentaja murtautuu miestensä mukana sotamieheksi naamioituneena. Hänet teloitettiin Pitkässärannassa miestensä edessä. Kohtalo
oli siis sama kuin Raatteen tieltä pois päässeen 44. Divisioonan komentaja A.I. Vinogradovin. Osa Laatokan Karjalan moteissa olleista neuvostokomentajista teki itsemurhan. On mielenkiintoista, että jo myöhäissyksyllä 1939 pidetyssä tarkastuksessa oli löydetty runsaasti puutteita 18. Divisioonan päällystön metsätaistelutaidoissa.

Lisäksi divisioonan upseeristo aliarvioi suomalaiset. Keväällä 1940 tehdyssä tutkimuksessa 18. Divisioonan tuhon syiksi nähtiin tiedustelun ja kurin laiminlyönti ja kaavamaisuus oh-
jesääntöjen noudattamisessa. Syitä lopputulokseen voidaan hakea myös puna-armeijan koulutuksesta – tai oikeammin sen puutteista. Esimerkiksi Itä-Lemetin saartajiin kuuluneen pohjoissavolaisen Jalkaväkirykmentti 39:n I pataljoonan konekivääri-
komppanian päällikkö, reservin vänrikki Martti Virnes kirjoitti tammikuussa 1940 siskolleen, että puna-armeijan taktiikka oli “surkean alkeellista”. Hän päätti kirjeensä toteamalla, että “nyt on
2 (neuvosto)divisioonaa armoillamme”.

Virnes on pitänyt myös yksikkönsä sotapäiväkirjaa, jossa hän kirjoittaa tammikuun lopulla, että tilanne oli rauhoittunut suomalaisten kannalta katsottuna: saarretut eivät yrittäneet murtautua ulos moteista. Muutenkin hän luonnehti piiritystyötä helpoksi. Mottien valtausta yrittäneet iskuryhmät sekä avuksi tulleita hiihtojoukkoja vastaan taistelleet kiväärimiehet tosin kärsivät raskaita tappioita. Paikkoja, nimiä ja legendoja

Kuoleman divisioonan tapahtu- mapaikaksi mainitaan venäläisten Kuolemanlaaksoksi kutsuma paikka Pitkärannan lähellä. Itse asiassa kyseessä on noin 40 kilometrin pituinen tieosuus Lemetin tiehaarasta vanhalle rajalle. Sitä kutsutaan myös Käsnäselän tieksi (jonka alkuosan korvasi syksyllä 2004 uusi tie). Suomentaja Eero Balk on onnistunut kohtuullisen hyvin käännöksessään. Vaikka
paikannimet ovat pääsääntöisesti oikein, Balk ei ole aina tarkistanut yksityiskohtia.

Esimerkiksi Suuran pitäisi olla Siiran tienhaaran
motti. Mylly ei ole mikään varsinainen paikka, vaan alamotti: Länsi-Lemetti jakautui näet panssaripirssin alueeseen sekä Myllyn
tukikohtaan. Kirjassa viljellään suomalaisten tuntemaa Itä-Lemetti nimitystä, vaikka neuvostoliittolaisissa arkistolähteissä tuota mottia kutsutaan Eteläiseksi Lemetiksi. Balk ei myöskään käytä paikannimien kohdalla yleisesti vakiintuneita ulkopaikallissijoja, vaan sisäpaikallissijoja.

Kirjan faktat ovat suurin piirtein kohdallaan. Gordijenko on hyödyntänyt joitakin petroskoilaisen historianprofessori Juri Kilinin suomalaisesta talvisotatutkimuksesta kääntämiä taustatietoja. Kilin on myös on korjannut kirjan venäjänkielisen
käsikirjoituksen asiavirheitä. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi väärät panssarivaunutyypit sekä legenda suomalaisesta nunnasta, joka tulitti neuvostojoukkoja kirkon katolta. Suomenkieliseen
laitokseen tuo tarina on jäänyt (s. 135).

Valitettavasti Gordijenko ei ole täysin päässyt irti sitkeästi eläväst suomalaisiin liitetystä
kukuška-myytistä. Hän kirjoittaa kirjansa sivulla 153 seuraavasti: “...pahiten kaikki pelkäävät tarkka-ampujia, jotka istuvat pienellä
nyppylällä tai ehkä puissa.” Viittaus eversti E. W. Veijon komentamaan Jalkaväkirykmentti 36:een on mielenkiintoinen.

Päähenkilö kirjoittaa nähneensä mainintoja kyseisestä rykmentistä sotilasasiakirjoissa. Todellisuudessa neuvosto-osapuoli ihmetteli
U.A. Käkösen mukaan JR 36:n suorituksia. Rykmentti “ilmestyi aina ratkaisuvaiheessa paikalle ja torjui heidän hyökkäyksensä”. Käkönen toteaa kirjassaan Sotilasasiamiehenä Moskovassa 1939, että puna-armeijan edustajat luulivat pohjoiskarjalaisten reserviläisten muodostaman JR 36:n olevan “valiorykmentti”.

Todellisuudessa paikalle ilmestyneet joukot olivatkin, Käkönen jatkaa, “vain Veijon rykmentin osia – komppanioita ja pataljoonia –, jotka oli viime hetkessä saatu irrotetuksi toisaalta ja lähetetty apuun”. Itse asiassa suomalaiset joukot olivat kaikkea muuta kuin valioyksiköitä.

Mottitaistelualueella toimi myös taisteluarvoltaan kyseenalaisia suomalaisjoukkoja ja todellisia “mallicajandereita”. Sellainen oli esimerkiksi Länsi-Lemetin liepeillä taistellut, Uudenmaan ruotsinkielisistä ikämiehistä muodostettu ja puutteellisesti varustettu Erillinen Pataljoona 18. On helppo yhtyä sotahistorioitsija Anssi Vuorenmaan Sotilasaikakauslehdessä 3/2004 esittämiin epäilyihin siitä, että päähenkilön tiedot suomalaisista ovat liian tarkkoja. Teoksen lopussa julkaistut pöytäkirjat ovat niin ikään epäuskottavia, koska niissä viitataan suomalaisten syyllistyneen räikeisiin sotarikoksiin. Totta on, että Itä-Lemetin vallanneita joukkoja oli pilkkukuumeuhan vuoksi kielletty menemästä
sisälle korsuihin. Suomalaisille oli sen sijaan annettu ohjeet hävittää korsut polttopulloilla.Gordijenkon kirjasta ei löydy
vastausta siihen, miksi saarretut pysyivät passiivisina. Motitetut löivät laimin partioinnin ja lähitiedustelun, mikä puolestaan helpotti
suomalaisten työtä. Piirittäjät yllättyivät kuitenkin puna-armeijan lujasta taistelutahdosta. Sitä pitivät yllä kova kuri, komissaarien
johtamien poliittisten osastojen valistustyö sekä kauhujutut suomalaisten raakuudesta. Vangeiksi jääneitä uhkasi suomalaisten käsissä kuolemaakin kauheampi kohtalo. Pelottelu tuotti tulosta,
sillä vain Saarijärven motti antautui. Eloon jääneillä, erityisesti sotavankeudesta palanneilla, ei ollut helppoa. Dmitri Frolovin
löytämien asiakirjojen mukaan kuulustelijat eivät esimerkiksi uskoneet sotavankeudesta palau-
tetun 18. Divisioonan henkilöstöön kuuluneen yliluutnantti Ivan Rusakovin kertomuksia. Haavoittuneena ja paleltuneena vangiksi jäänyt Rusakov sai kahdeksan vuoden työleirituomion, koska oli jäänyt henkiin ja antautunut häpeällisesti. Gordijenkon kirja on edellä
esittämästäni kritiikistä huolimatta merkittävä teos. Se on pääosin todentuntuisesti ja taidokkaasti kirjoitettu sotaromaani. Kirjan
tyyli on ryöpsähtelevä ja kaunistelematon; itse asiassa kuvaus lähenee paikoin inhorealismia. Kuoleman divisioonan kautta välittyy kuitenkin hyvin saarrettujen karmea kohtalo. Ukrainalaissyntyinen Gordijenko on kiinnostunut myös Suomussalmen tapahtumista talvella
1939–1940. Ukrainalainen 44. divisioona(“Sininendivisioona”) koki tammikuun 1940 ensimmäisellä viikolla Raatteen tiellä lähes kirjassa kuvatun kaltaisen kohtalon. Raatteen tien tapahtumiin viitataankin kirjassa. Gordijenko on kertomansa mukaan käymässä käsiksi myös jatkosodan aikana Karjalan rintamalla toimineiden venäläisten partisaaniosastojen vaiheisiin. Toivottavasti kuulemme vielä Gordijenkosta.

http://64.233.183.104/search?q=cache:4VNxf_Z0FKIJ:www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2005_1/1-05tuu.pdf Kalle Lehmus Tuntematon Mannerheim&hl=fi&ct=clnk&cd=20&gl=fi