Olen kohdannut Jeesuksen muutamia kertoja. Nämä kohtaamiset ovat olleet lyhyitä, eikä sanoja ole juuri vaihdettu. Ei ole ollut tarvetta. Yhteydenpitoni Jeesukseen on ollut enimmäkseen telepaattista, enkä juuri enää muista mistä on ollut kysymys. Harmi etten pitänyt sairausajallani päiväkirjaa.
Parhaiten mieleen on jäänyt Jeesus jonka tapasin Hesperian sairaalassa, hän oli siellä toinen potilas. Mielisairaala oli eräänlainen turvapaikka meille asukeille, olimme suojassa maailman melskeiltä (Irakin sota oli juuri alkanut). Ihmiset siellä olivat herkempiä kuin muut, ja aistivat paremmin mitä maailmassa todella tapahtui, näin uskoin. Tämä tapaamani Jeesus oli todella rento tyyppi, tarjoili kaikille cokista ja sipsejä. Näytti siltä että hän vain rauhallisesti odotti aikansa koittamista, että astuisi ihmisten eteen Jumalan Poikana. Jeesuksen piti pikku hiljaa totutella taas maailman menoon, siihen tämä turvallinen ympäristö oli hyvä. Jeesus keskusteli ihmisten kanssa, oppi näiltä ja auttoi heitä. Ihmeitä hän ei tehnyt, Jeesus oli vielä heikko, mutta saamassa voimansa takaisin. Keskeistä näissä tapaamisissa oli se että Jeesus oli tosiaan vasta oppimassa mitä maailmassa tapahtuu, hän ei ollut täysin herännyt siihen tietoisuuteen että oli Kristus. Kun hän heräisi, maailma muuttuisi.
Suhtautuminen Jeesukseen vaihteli kuitenkin sairausjaksoni aikana. Uskoin että Jeesus ei kuoltuaan ristillä noussut taivaaseen, vaan jäikin maan päälle asustelemaan. Erään version mukaan maailma vietteli Jeesuksen, hän oli unohtanut tehtävänsä, ja niinpä Jumala päätti että minusta tehtäisiin uusi ja parempi messias. Liittolaisiani olivat Jumala, Saatana sekä Jim Morrison, siispä Jeesuksella ei tulisi olemaan minkäänlaisia mahdollisuuksia pärjätä meitä neljää vastaan. Toisinaan taas uskoin että Jeesus ilmestyisi kuten Raamatussa on kirjoitettu, odotettuna messiaana, kun aika vain olisi kypsä. Ja se aika tuntui tosiaan olevan hyvin lähellä.
Jumala oli minulle kaikkivaltiaas Jumala, Jeesuksella taas oli inhimillinen puolensa. En missään vaiheessa ollut välirikossa Jumalan kanssa (enkä muuten Saatanankaan, joka oli minulle Jumalan uskollisin palvelija). Jumala rakasti minua, ja arvosti suuresti hassuja tempauksia joita tein psykoosissa. Lähimmäisiäni ne eivät aina naurattaneet.
Jeesuksen tunnisti ulkonäöstä joissain tapauksissa. Yleensä kuitenkin puhuin Jeesukselle jonkin toisen ihmisen välityksellä. En siis pitänyt tuota ihmistä Jeesuksena, mutta minulla oli yhteys häneen kyseisen henkilön kautta. Tämä oli tyypillistä psykoosissani, kolmannen persoonan, välittäjän, läsnäolo kommunikaatiossa.
Jumala halusi näyttää minulle asioita, jotka oli salattu tavallisilta ihmisiltä. Minun piti nähdä samat asiat kuin Jeesus, maailma Jeesuksen silmin. Niinpä kerrankin jouduin Helvettiin kolmeksi päiväksi. Se oli muuten samanlainen kuin tämä maailma, vain se oli erilaista että siellä ei ollut yhtään ihmistä minun lisäkseni. Yksinäisyys on helvettiä.
Psykoosissani koko entinen elämäni romahti, mutta en kuitenkaan jäänyt lepäilemään laakereilleni, vaan rakensin mielessäni uuden entistä uljaamman maailman. Ymmärrän nyt että käsityksemme maailmasta ovat vain käsityksiä. Se että tulkitsee maailmaa omaperäisemmin kuin muut, tulkitaan mielisairaudeksi. Onko se oikein? No, en tiedä. En itse menisi sanomaan sitä sairaudeksi, kyse on enemmänkin vilkkaasta mielikuvituksesta.
On arvoitus, miksi lapsuudessa tuputettu uskonto nousi niin merkittävään rooliin sairaudessani. Kristinusko ei ollut ennen sitä kiinnostanut minua tippaakaan. Yhtäkkiä Raamatun sanomassa vain tuntui olevan järkeä (no siihen aikaan kaikessa tuntui olevan järkeä, lopultakin!). En kuitenkaan lukenut Raamattua (miksikähän muuten en, ja mitähän olisi seurannut jos olisin lukenut?) vaan muistelin sitä mitä olin elämäni aikana siitä kuullut. Sittemmin olen lukenut Uuden Testamentin läpi, ja tykkään kyllä Jeesuksesta, uskon että olemme sukulaissieluja. Suhtautumiseni kristinuskoon on tämän kokemuksen jälkeen ollut myönteisempi. En enää tunne tarvetta vastustaa sitä kiihkeästi kuten aikaisemmin. Mutta se ei ole minun uskontoni, zen on, eikä sekään edes ole uskonto, vaan asenne. Enkä usko enää persoonalliseen Jumalaan.
Maailmankuvani tuntuu nyt olevan eheä. Ennen psykoosia se ei ollut. Psykoosissa se oli täydellinen, minulle, mutta ei muille. Kuten sanoin, tuolloin kaikessa tuntui olevan järkeä. Tottakai, koska laadin itse säännöt ja olin siten juuri niin vapaa kuin halusin. Nykyisin elän mielelläni sovussa yhteiskunnan kanssa. Mutta olen onnellinen että olen jonkun aikaa elänyt kuin omistaisin koko maailman. Se oli nastaa. Elämäni parasta aikaa, jokapäiväisine seikkailuineen.
Parhaiten mieleen on jäänyt Jeesus jonka tapasin Hesperian sairaalassa, hän oli siellä toinen potilas. Mielisairaala oli eräänlainen turvapaikka meille asukeille, olimme suojassa maailman melskeiltä (Irakin sota oli juuri alkanut). Ihmiset siellä olivat herkempiä kuin muut, ja aistivat paremmin mitä maailmassa todella tapahtui, näin uskoin. Tämä tapaamani Jeesus oli todella rento tyyppi, tarjoili kaikille cokista ja sipsejä. Näytti siltä että hän vain rauhallisesti odotti aikansa koittamista, että astuisi ihmisten eteen Jumalan Poikana. Jeesuksen piti pikku hiljaa totutella taas maailman menoon, siihen tämä turvallinen ympäristö oli hyvä. Jeesus keskusteli ihmisten kanssa, oppi näiltä ja auttoi heitä. Ihmeitä hän ei tehnyt, Jeesus oli vielä heikko, mutta saamassa voimansa takaisin. Keskeistä näissä tapaamisissa oli se että Jeesus oli tosiaan vasta oppimassa mitä maailmassa tapahtuu, hän ei ollut täysin herännyt siihen tietoisuuteen että oli Kristus. Kun hän heräisi, maailma muuttuisi.
Suhtautuminen Jeesukseen vaihteli kuitenkin sairausjaksoni aikana. Uskoin että Jeesus ei kuoltuaan ristillä noussut taivaaseen, vaan jäikin maan päälle asustelemaan. Erään version mukaan maailma vietteli Jeesuksen, hän oli unohtanut tehtävänsä, ja niinpä Jumala päätti että minusta tehtäisiin uusi ja parempi messias. Liittolaisiani olivat Jumala, Saatana sekä Jim Morrison, siispä Jeesuksella ei tulisi olemaan minkäänlaisia mahdollisuuksia pärjätä meitä neljää vastaan. Toisinaan taas uskoin että Jeesus ilmestyisi kuten Raamatussa on kirjoitettu, odotettuna messiaana, kun aika vain olisi kypsä. Ja se aika tuntui tosiaan olevan hyvin lähellä.
Jumala oli minulle kaikkivaltiaas Jumala, Jeesuksella taas oli inhimillinen puolensa. En missään vaiheessa ollut välirikossa Jumalan kanssa (enkä muuten Saatanankaan, joka oli minulle Jumalan uskollisin palvelija). Jumala rakasti minua, ja arvosti suuresti hassuja tempauksia joita tein psykoosissa. Lähimmäisiäni ne eivät aina naurattaneet.
Jeesuksen tunnisti ulkonäöstä joissain tapauksissa. Yleensä kuitenkin puhuin Jeesukselle jonkin toisen ihmisen välityksellä. En siis pitänyt tuota ihmistä Jeesuksena, mutta minulla oli yhteys häneen kyseisen henkilön kautta. Tämä oli tyypillistä psykoosissani, kolmannen persoonan, välittäjän, läsnäolo kommunikaatiossa.
Jumala halusi näyttää minulle asioita, jotka oli salattu tavallisilta ihmisiltä. Minun piti nähdä samat asiat kuin Jeesus, maailma Jeesuksen silmin. Niinpä kerrankin jouduin Helvettiin kolmeksi päiväksi. Se oli muuten samanlainen kuin tämä maailma, vain se oli erilaista että siellä ei ollut yhtään ihmistä minun lisäkseni. Yksinäisyys on helvettiä.
Psykoosissani koko entinen elämäni romahti, mutta en kuitenkaan jäänyt lepäilemään laakereilleni, vaan rakensin mielessäni uuden entistä uljaamman maailman. Ymmärrän nyt että käsityksemme maailmasta ovat vain käsityksiä. Se että tulkitsee maailmaa omaperäisemmin kuin muut, tulkitaan mielisairaudeksi. Onko se oikein? No, en tiedä. En itse menisi sanomaan sitä sairaudeksi, kyse on enemmänkin vilkkaasta mielikuvituksesta.
On arvoitus, miksi lapsuudessa tuputettu uskonto nousi niin merkittävään rooliin sairaudessani. Kristinusko ei ollut ennen sitä kiinnostanut minua tippaakaan. Yhtäkkiä Raamatun sanomassa vain tuntui olevan järkeä (no siihen aikaan kaikessa tuntui olevan järkeä, lopultakin!). En kuitenkaan lukenut Raamattua (miksikähän muuten en, ja mitähän olisi seurannut jos olisin lukenut?) vaan muistelin sitä mitä olin elämäni aikana siitä kuullut. Sittemmin olen lukenut Uuden Testamentin läpi, ja tykkään kyllä Jeesuksesta, uskon että olemme sukulaissieluja. Suhtautumiseni kristinuskoon on tämän kokemuksen jälkeen ollut myönteisempi. En enää tunne tarvetta vastustaa sitä kiihkeästi kuten aikaisemmin. Mutta se ei ole minun uskontoni, zen on, eikä sekään edes ole uskonto, vaan asenne. Enkä usko enää persoonalliseen Jumalaan.
Maailmankuvani tuntuu nyt olevan eheä. Ennen psykoosia se ei ollut. Psykoosissa se oli täydellinen, minulle, mutta ei muille. Kuten sanoin, tuolloin kaikessa tuntui olevan järkeä. Tottakai, koska laadin itse säännöt ja olin siten juuri niin vapaa kuin halusin. Nykyisin elän mielelläni sovussa yhteiskunnan kanssa. Mutta olen onnellinen että olen jonkun aikaa elänyt kuin omistaisin koko maailman. Se oli nastaa. Elämäni parasta aikaa, jokapäiväisine seikkailuineen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oli ihan vaikuttavaa tekstiä lukea tuo sun kertomuksesi. Niinhän se on, että se mitä ihmiselle tapahtuu on hänelle totta, kuulee tai näkee hän mitä tahansa. Toiselle ne eivät tapahdu, sille ne eivät ole normaalein aistein havaittavissa olevia. Älä anna henkien riepoitella ja viekoitella sinua. Olipa sitten kyse hyvästä tai pahasta. Rukoilen puolestasi ja tsemppiä.
Toi oli kyllä kertakaikkiaan upea vastaus *reps* !!
"Älä anna henkien riepoitella ja viekoitella sinua. Olipa sitten kyse hyvästä tai pahasta. Rukoilen puolestasi"
tuntuu silloin ku niitä näkee täydeltä todelta jotkut hoksaa että se oli hallusinaatio jokku sanoo sen olevan jeesus