Miten selvitä avopuolison kuolemasta? Hän arvaamatta ja yhtäkkiä meni pois ja nyt olisi jatkettava elämää yksin, ilman omaa rakasta...Tapahtumasta kulunut nyt pari viikkoa ja tuntuu etten jaksa enkä halua jatkaa yksin ilman häntä. Vielä hetki sitten olin ikionnellinen, nyt tilalla suru ja ikävä. Onko kohtalotovereita?
avopuolison kuolema
yksinäinen sielu
152666
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Miesystäväni kuoli juuri ennen joulua. En osaa neuvoa miten selvitä, itsekkin elän päivän ja hetken kerralla. Ahdistus ja paniikkikohtauksia tulee välillä vieläkin. Ahdistaa ajatus siitä, että joudun elämään loppuelämäni ilman häntä. Itselläni on valtava tarve puhua tuttujen ja tuntemattomien kanssa asiasta. Tuntuu kuin elämääni ei muuta mahtuisi kuin tämä suru. Haluaisitko kirjoitella kanssani, voisimmeko vaihtaa sähköposteja?
Hei yksinäinen
Olen samanlaisessa tilanteessa kanssasi. Mutta elämän on kaikesta huolimatta jatkuttava.
Olen sisällyttänyt elämääni uusia lukuharrastuksia, kuten runot joissa on pohdittavaa ja iloisia asioita. Mutta sitten tulee kuitenkin surullisia hetkiä ja muistot valtaavat mielen. Syystalvella aloitin vaimoni vaatekaappien tyhjennyksen ja se oli hyvi surullista, välillä pidin viikkojen tauon ja jatkoin taas ja itkin. Mutta selvisin siitäkin.
Kuinka kauan olitte yhdessä?
Naavaoksa
Hei!
Välillä on helpompia hetkiä ja sitten taas tulee ahdistus ja ikävä. Käsittämättömältä tuntuu, että elämä jatkaa kulkuaan ilman häntä. Jokin uusi asia auttaisi varmasti, mutta vaikea on vielä keskittyä mihinkään. Joka paikka on täynnä muistoja. Miten voikin yksi ainoa ihminen aiheuttaa tälläisen tyhjiön?
Hei taas!
Juhlapyhät, syntymäpäivät ja vastaavat yhteiset juhlat nousevat esiin ja niiden merkity korostuu puolison kuoleman jälkeen. Minulle aamut ovat kaikkein vaikeimmat jostakin syystä, olen aina noussut meidän perheessämme ensimmäisenä ja jäänyt odottelemaan muiden heräämistä.
Minulle oli pari ensimmäistä kuukautta kaikkein vaikeimpia, mutta minulla oli toinenkohtalotoveri, joka menetti vaimonsa vuotta aikaisemmin ja me pidimme silloin tällöin "terapiakeskusteluja", se helpotti ja auttoi näkemään valoa putken päässä.
Hei!
Keskustelut ovat helpottaneet minunkin oloani, miehen ystävä 20-vuoden takaa on ollut tukenani, keskustelut hänen kanssaan ovat auttaneet minua. Hän on ehkä ihminen, joka tuntee miesystäväni parhaiten minun jälkeeni. Pian on kuukausi mennyt kuolemasta, eka vuosi on varmaankin vaikein.
Me käydään varmaan samanlaisia tunteita tällä hetkellä läpi, yhtä tuskaa tämä on eikä loppua näy. Jokainen päivä on erilainen, mutta ei ikävä helpota yhtään. Nyt vasta alan tajuamaan todella että rakkain on ikuisesti poissa, hyväksymään en sitä asiaa kuitenkaan pysty koskaan.
Minäkin puhun tästä asiasta ystävieni kanssa koko ajan ja välillä tuntuu että toistan samoja asioita samoille ihmisille enkä muista mitä olen kenenkin kanssa jutellut ja milloin. Pää on sekaisin etten muutenkaan muista mitään, edes sitä mikä päivä nyt on...Laitatko s-postisi osoitteen niin voisimme kirjoitella?
Hei. Otan osaa suruusi ja tiedän mitä käyt läpi koska oma avomieheni kuoli 13.10.07
Yllättäen, 30 vuotiaana.
Nyt siitä on kulunut jotain reilu 3kk ja onhan se ikävä ja tuska pinnassa vieläkin, mutta ikävä laantuu päivä päivältä. Elämän on jatkuttava kaikesta huolimatta. Eihän läheistään voi koskaan unohtaa eikä pidäkään. Ollaan onnellisia niistä muistoista edes jotka meillä on jäljellä. Onko teillä lapsia?
Otan osaa myös sinun suruusi. Taas on monta päivää eletty eteenpäin tätä elämää ja kyllähän se ikävä ja tuska on jonkin verran jo helpottanut. Varsinkin kun yrittää ajatella koko ajan jotain muuta ja koko ajan mulla pitää olla jotain tekemistä. Mutta yöt on pahimpia, kun on aikaa ajatella omassa rauhassa niin heti se tuska palaa...Ja muistot viimeisistä yhteisistä hetkistä. Kelaan koko ajan mielessäni viimeisiä sanoja ja sitä mitä viimeisenä päivänä teimme. Ja viimeinen joulu...silloin ei tiennyt miten vähän on aikaa jäljellä. Onneksi siis osasimme nauttia siitä.
Minunkin mieheni kuoli yllättäen 30 vuotiaana ja meillä oli vielä koko elämä edessä, ainakin niin me luultiin. Lapsia meillä ei vielä ollut, mutta toiveissa molemmilla. Noin vuoden verran lasta yritettiinkin, mutta jostain syystä ei tärpännytkään vielä. Nyt ymmärrän miksi.
Vaikeinta tässä on aloittaa uusi elämä ja YKSIN.
Moi taas.
Saanko kysyä mihin miehesi kuoli?
Mun mies kuoli alkoholimyrkytykseen naapurin asunnolle, että on onneks ollut varmaankin nopee ja kivuton lähtö.
Ei sitä alkoholimyrkytystä jaksa oikein ymmärtää kun ennenkin mieheni joi ja vielä kauemmin ja nyt vaan yhden päivän. Ilmeisesti sit maksa vaan mennyt shokki tilaan kun juonut liian nopeeta.
Minkä ikäinen olet? Haluaisitko kirjotella mun kans? Jos, niin annatko osoitteesi?
Olis mukava kirjotella sun kanssa ja myös sun joka jo aiemmin kysyit mun osotetta. Ootte kokeneet saman ku mä, sellasten kanssa on helpompi jutella joka käy läpi samoja asioita. Kerron teille sitten tarkemmin mieheni kuolemasta ja itsestänikin, teen sen mieluummin niin ettei koko suomi oo sitä lukemassa :)
Mun s-posti on: [email protected]
hei
minun avopuolisoni kuoli vaikean sairauden murtamana 28.6.2008, olen aivan onneton ja ikävissäni. Olimme asuneet yhdessä 16 vuotta. Joka päivä käyn hänen haudallaan, itken toisina päivinä ja toisina oloni on levollinen.Ehkä rakkaallani on nyt hyvä olla, myös toisinaan olen pettynyt ja vihainen siitä kun hän minut jätti.....
Menetin vaimoni 2007 heinäkuussa, mutta aika ajoin tulee suuri ikävä ja kyyneleet. Siitäkin taas pääsee jaloilleen. Tärkeintä on pitää yhteyttä läheisiin ja ystäviin, seura antaa voimaa jaksaa eteenpäin. Olen kierrellyt niissä paikoissa, joissa kävimme vaimoni kanssa hänen viimeisinä aikoinaan. Sekin on auttanut, vaikka tuleekin vanhat muistot mieleeni. Vaimoni kuoleman jälkeen muutamat ystäväperheet eivät ole pitäneet minuun mitään yhteyttä. Osalle heistä on vaikea kohdata minua, koska he eivät tiedä miten suhtautua minuun.
TV2:ssa alkaa dokumentti kuolemasta ja minusta se on oikein. Nykyaikana ihmisille kuolema on tabu ja näin avarretaan ihmisten näkemystä luonnolliseen kuolemaan.
Vaimoni sairasti syöpää useita vuosia ja hänen suurin toiveensa oli päästä pois kivun täyttämästä elämästä. Hänen kuolemansa oli hyvin levollinen.
jäin leskeksi kuusi vuotta sitten ollessani 32 vuotias, muistan hyvin tuon hetken vieläkin,ja kuinka vaikeaa oli tehdä yleensä mitään, kuusi vuotias poikamme opasti oikeastaan minut uudelleen elämään kiinni. yhä edelleen ikävöin ja ihmettelen miksi yhtäkkiä elämä voi muuttaa suuntaansa toiseen, varoittamatta edes siitä. kiitän korkeampaa voimaa myös että olen löytänyt vahvuuden millä jatkaa eteenpäin ,vaikka joskus on tehnyt mieli luovuttaakkin. sinulle toivon kaikkea hyvää ja tiedän että elämä jatkuu vaikka se tuskaa alussa onkin, katso tulevaisuuteen valoisin silmin ja ajattele hän on lähelläsi aina,ei enää ikinä hylkää sinua.
Elämä on nyt kuin painajaista josta ei voi herätä. Joka aamu tuska palaa ja tajuan että tämä on totta, rakkain on poissa eikä ikinä enää palaa takaisin. Unissa hänet usein nään ja senkin vuoksi en haluaisi herätä.
Sinunkin tilanteesi on varmasti ollut kamalaa, lapsikin jäi josta sinun on täytynyt jaksaa huolehtia. Meillä ei lapsia ollut, vaikka kovasti niitä toivottiin. Nyt en olisi lapsesta jaksanut huolehtia, hyvä kun jaksan itsestäni huolen pitää.
Tuntuu ettei millään ole mitään väliä ja päivät menee istuessa ja miettiessä. Jotain olen pystynyt tekemäänkin, mutta huonolla menestyksellä. En jaksa keskittyä mihinkään ja pinna on kireällä, kaikki vituttaa. Hyvä on kuitenkin kuulla että tästäkin voi selvitä jotenkin, aikaa se tietenkin vie mutta en jaksaisi odottaa sitä aikaa kun tämä tuska helpottaa...Voimia toivon myös teille muillekin.
ole kiitollinen kun näet rakkaastasi unia,toivottavasti näet hyviä unia. minä en ole nähnyt yhtään unta miehestäni, mutta varmaan jokin sisällä estää sen, koska kun mieheni kuoli, hän päätti itse lähtöpäivän, ja minä löysin hänet. vaistoan kyllä hereillä hänet monesti, ja monena aamuna kun olen jo hereillä, kuulen keittiöstä tutun kahvikupin kilistettylyn, joskus olen vieläkin melko varma että hän on kuitenkin vielä täälä niin todelta se välillä tuntuu. pojalla alkaa olla murkku ikä ja hän reakoi oikeastaan vasta nyt isän pois menoon, ennen hän hyväksyi sen ja aina puhuikin kuinka onnellinen hän on kun on oma isä suojelusenkelinä, silloin hän ei vielä tiennyt oikeaa kuolin syytä.
muista aina se että vaikka kuinka ahdistaa ja vituttaa tästä selvitään.