Tähti edes kerran elämässään! Tuosta ohjelmasta ei sentään äänestetä kesken kaiken pois.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200801157097549_uu.shtml
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200801157097549_uu.shtml
Ottaisitko osaa tällaiseen?
Kössönöm
4205
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Koska en ole tällä hetkelleä pode sairautta joka todenäköisesti rajallisen ajan kuluttua johtaa kuolemaan niin en itse asiassa tiedä miten asiaan suhtautuisin.
Minulle elämä päättyy kuolemaan ja sen jälkeen mikään joka minulle oli tuttua ja tavallista ei jatku. Lähden siitä että se mitä tietoisuudeksi ja muistiksi sanotaan päättyy koska se mikä pitää näitä yllä (aivotoiminta) lakkaa.
Sarja voi tietenkin herättää ahdistusta koska emme ole tottuneet näkemään kuolemaa (siis toisten) vaan se hoidetaan siististä ja näkymättömästi. Itse hämmästelin reaktiotani kun näin isäni kuolleena sillä hän kuoli kotona. Kuolema tuli sekä yllätyksenä että odotettuna. Hän ei ollut sairas jolloin olisi odotanut kuolemaa mutta oli sen ikäinen että ei kuolema mikään 'ihme' ollut.
Katsoin häntä siinä kuollena. Siinä hän lepäsi hyvin rauhallisena. En tuntenut mitään tunnekuohuja vaan pikemminki että tulit tiesi päähän ja kiitos ajasta jonka kanssasi sain viettää. Tuntui vain luonnolliseslta että näin kävi.
Kenties tällainen sarja voi johtaa kadenlaiseen äärireaktioon toinen kauhistelevaan ja pelokkaaseen ja toinen joka oppii suhtaumaan kuolemaan luonnollisena tapahtumana. Riippuu paljon siitä miten kuoleva itse asiaan haastatteluissaan suhtautu.
Sanotaan että kuolema kuuluu elämään mutta eikö elämä pikeminkin pääty kuolemaan?
näinhän se on. Minä olin pakahtua suruun, kun näin äitini kuolleena. Hän ei tosiaan näyttänyt siltä ihmiseltä, jonka olin tuntenut. Pelkkä kuori.
Eräs ystäväni taas kertoi, että oli löytänyt isänsä kuolleena kylpyhuoneesta ja hän oli sitten puhellut rauhallisesti kuolleelle isälleen kunnes ruumisauto tuli. Kai sekin jonkinlaista lohtua menetyksestä tuo.
Näin kerran dokumentin saattohoitokodista. Nämä ihmiset tiesivät kuolevansa, mutta minuun teki vaikutuksen näiden kuolevien rauhallisuus.
Mutta jos itseäni ajattelen, niin ehkäpä käyttäisin loput elinkuukauteni jossakin muualla, kuin kameroiden edessä.
Niin kaikkihan lähtee siitä miten itse suhtautuu asiaan. Enhän minäkään nähnyt muuta kuin isäni kuoren. Se mikä hänestä jäi oli kaikki ne muistot jotka minulla oli. Koska hän oli sen ikäinen että kuolema voi tulla milloin vain niin siinä ei ollut mitään dramaattista juuri silloin. Suru oli sitten oma lukunsa joka kesti aikansa.
Sanomme mitä tahansa niin se mikä tuon hetken jälkeen tapahtuu kun henki lakkaa kulkemasta niin se on meille tuntematon tila eikä sellaista voi kuvitella. Kuvitella voi vain tunnettua. Sanotaan että ihminen pelkää tuntematonta mutta onko asia oikeasti noin? Pelätään kuolemaa mikä on hyvin tavallinen suhtatminen tuohon asiaan mutta pelätäänkö tuota kuolemaa (tuntematonta) ihan tosiasiallisesti. Sanoisin että ihminen pikemminkin pelkää tunnetun menettämistä. Tunnettu tuntuu turvallisemmalta olkoonkin että se ei muuten olsi kovin kadehdittavaa (köyhyyttä. sairautta, pahoinpitelyä jne.).
Sen sijaan että miettisin miten mahdollisesti suhtautuisin johonkin ajateltavissa olevaan tilanteeseen keskityn siihen miten suhtaudun mikä tässä ja nyt on käsillä. Ei ole helppoa sekään vaan huomaa miten ajatukset harhailevat milloin mihinkin.
uskontojen olemuksen.
"Pelätään kuolemaa mikä on hyvin tavallinen suhtatminen tuohon asiaan mutta pelätäänkö tuota kuolemaa (tuntematonta) ihan tosiasiallisesti. Sanoisin että ihminen pikemminkin pelkää tunnetun menettämistä."
Ihminen siis pelkää sitä, että lakkaa lopullisesti olemasta, vaikka olisi vielä ollut kiva elelläkin täällä. Tai no, ei se kaikkien ihmisten elämä mitään mukavaa ole.
Joo, joka aamu hämmästelen, että herään vielä. En tiedä mistä se johtuu, mutta ei sen toisaalta niin väliä olisi, vaikka en heräisikään. Enhän siitä sitten enää mitään tietäisi.