Joskus olen kuullut, että sielun elämää on verrattu uneen. Eli liittyykö sielu aivotoimintaan? Mielestäni ei voi liittyä, koska kun ihminen fyysisesti kuolee sielu jää elämään. Vahvistuuko sielu, kun fyysinen toimintamme hiipuu ja lakkaa olemasta? Onko tätä tutkittu.
Omaisen poistuessa vuosia sitten olin vuoteen vierellä ja siltä se tosiaan näytti. Siksi on vaikea ajattella, että kun ihminen kuolee "hän vain nukkuu". Omaiseni ei nukkunut, vain poistui iloiten uuteen elämään.
Omaisen poistuessa vuosia sitten olin vuoteen vierellä ja siltä se tosiaan näytti. Siksi on vaikea ajattella, että kun ihminen kuolee "hän vain nukkuu". Omaiseni ei nukkunut, vain poistui iloiten uuteen elämään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
"Mielestäni ei voi liittyä, koska kun ihminen fyysisesti kuolee sielu jää elämään. Vahvistuuko sielu, kun fyysinen toimintamme hiipuu ja lakkaa olemasta? Onko tätä tutkittu."
Sielua on etsitty, mutta sellaista ei ole koskaan löydetty. Sellaista mitä ei ole on kovin vaikea tutkia.
Jos sinulla ei olisi sielua, sinä et eläisi, sinua itseäsi ei olisi olamassakaan.
Sielu ja henki
(hepr. nefe^s ja ruah, esiintyvät useasti VT:ssa, jossa niiden ero ei kuitenkaan ole yhtä ilmeinen kuin UT:ssa, jossa psykhe ja pneuma ovat selvästi erilliset). S. ja h. esiintyvät rinnakkain esim. «1. Tess. 5:23»:ssa. Paavali ensimmäisestä ja toisesta Aadamista puhuessaan erottaa toisistaan käsitteet "elävä sielu" ja "eläväksitekevä henki", «1. Kor. 15:45». Ei voida pitää näitten sanojen käyttöä pelkkänä puhetaidollisena lavennuksena, varsinkin kun myös «Hepr. 4:12» sanoo: "Jumalan sana erottaa s:n ja h:n."
Henki. UT:ssa pneuma (henki) merkitsee sekä tuulta, «Joh. 3:8», että henkeä, «Matt. 27:50». Nämä kaksi merkitystä sanalla olikin klassillisessa kreikassa. Uutta sisältöä sanalle antavat Jeesuksen sanat: "Jumala on henki." Sama merkitys on käsitteellä "Pyhä Henki" (esim. «Ef. 4:30»). Enkelit ovat henkiä. On myös olemassa "saastaisia henkiä". Mutta sanaa "henki" käytetään myös ihmisolemuksen tietystä osasta. Jumalaa on palveltava "hengessä", «Joh. 4:24». Vrt. myös «1. Kor. 2:11»; «Luuk. 24:39».
Siirtyessämme hengestä muuhun ihmisluontoon kohtaamme ensin käsitteen sielu. «1. Kor. 2:13»,«1. Kor. 2:14»:ssä "hengellisen ihmisen" vastakohtana on "luonnollinen" ("sielullinen") ihminen. Juudaan kirje («Juud. 1:19») mainitsee nimenomaan "sielullisen" ihmisen olevan "henkeä vailla". Hengen vastakohtana mainitaan liha, «Matt. 26:41»; «Room. 8:4-14». Vertaamalla Raamatun kohtia huomaa "sielullisen" ja "lihallisen" olevan sukulaiskäsitteitä.
Sana sydän (kardia) merkitsee Paavalilla samaa kuin "henki", esim. "sydämen ympärileikkaus Hengessä", «Room. 2:29». Vrt. «2. Kor. 1:22» ja «Room. 8:16», joista ilmenee, että sydän ja henki ovat Jumalan Hengen vaikutusalaa, sekä «Matt. 15:8» ja «Joh. 4:23», joissa ne samastuvat Jumalaa palvovana olentomme osana. Vrt. «Ap. t. 4:32»; «Luuk. 1:46». Raamatussa sydän ei ole tunteitten keskus; vain Jumalasuhteesta puhuttaessa sydän ja rakkaus yhdistyvät, vrt. «Matt. 22:37»; «Mark. 12:30»; «Luuk. 10:27». Sitä vastoin se esiintyy ajattelun tyyssijana, «Luuk. 9:47»; «Luuk. 21:14»; «Mark. 2:8». Tämä "sydämen" ja "hengen" samastaminen laajentaa käsitystämme jälkimmäisen sanan raamatullisesta merkityksestä. Henki siis on se, mikä ihmisessä on jumalallista. Henki on se alue, jossa usko asuu, se osa, jossa me voimme olla Jumalan lapsia, luontomme sisin osa, joka tekee meidät enkelien kaltaisiksi ja Jumalan sukulaisiksi.
Sielu on ulkonaisempi ihmisluonnon osa. Jumalaa ei koskaan nimitetä sieluksi eikä Kolminaisuuden kolmatta persoonaa "Pyhäksi Sieluksi". Kun henkeä ja hengellistä samalla tavoin mainitaan sekä luonnollisen, sielullisen että lihallisen vastakohtana, voi näitä viimeksi mainittuja pitää jossakin määrin toisintoina. Niinpä «Jaak. 3:15»:ssä mainitaan "maallista, sielullista, riivaajien viisautta". "Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti", «1. Kor. 2:14». "Lihallinen" on turmeltu, «Room. 7:14»; «Gal. 6:8», heikko, «2. Kor. 10:4». Liha, mikäli se ei tarkoita pelkästään olentomme ruumiillista puolta, sisältää aina huonon vivahduksen: "Ei minussa, se on lihassani, asu mitään hyvää", «Room. 7:18». "Lihan mieli on kuolema", "vihollisuus Jumalaa vastaan", «Room. 8:6», «Room. 8:7». S. ja h. ovat siis olentomme eri osia.
Hengen toiminta on erityisen persoonallista. «1. Kor. 2:11» esittää sen itsetajunnan keskuksena. Hengen toimintoihin kuuluu myös usko. "Sydämellä uskoen", «Room. 10:10». Se on omantunnon tyyssija, «1. Joh. 3:20», «1. Joh. 3:21». Toiselta puolen kaikki, mikä liittyy ruumiin aisteihin ja älyyn, kuuluu sielun piiriin.
Ennen kääntymistapahtumaa ihminen on hengellisesti kuollut, «Ef. 2:1». Tämä tila ei merkitse mitään älyllistä puutetta, päinvastoin sanotaan tämän maailman viisaitten jääneen kutsumatta, ja sen, mikä oli mieletöntä maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään, «1. Kor. 1:26-30». Tämä kuolema vallitsee vain ihmishenkeä, sitä ihmisolemuksen osaa, joka yksinään pystyisi seurustelemaan Jumalan kanssa. Luomisessa ihminen tuli Jumalan kuvaksi, mutta syntiinlankeemuksessa hän kadotti sen ja tuli hengellisesti kuolleeksi. Surkastuneen jäsenen tavoin tämä kuollut henki periytyi sukupolvesta sukupolveen. Se oli kuitenkin vain Jumalaan päin kuollut. Ihmisen sieluun ja ruumiiseen se suhtautui täysin toimivana. Luomisessa ihmisestä tuli "elävä sielu". Sielu tuli hänen jumalallista henkeänsä ja aineellista ruumistaan yhdistäväksi elimeksi. Ainakin Justinus Marttyyri opettaa selvästi näin. Meille säilyneessä katkelmassa, jossa puhutaan kuolleista nousemisesta, on sanat: "Ruumis on sielun asunto, sielu on hengen asunto." Samantapainen on lausunto, jonka hän antaa Tryfon sanoa: "Niin kuin ruumis ilman sielua on kuollut, on sielu kuollut ilman eläväksi tekevää henkeä."
Kolminaisuusoppi ei muodollisesti esiinny VT:ssa, mutta sen käyttämä kieli soveltuu kyllä kristillisiin käsityksiin kolmannen persoonan toiminnasta, kuten «1. Moos. 1:2»; «2. Aik. 15:1». VT mainitsee useassa kohdin ihmishenkeä, esim. «Job 32:8»; «4. Moos. 16:22». Sana nefe^s vastaa samalla tavoin miltei täysin UT:n psykhe-sanan käyttöä. Sen sijaan ei heprean sanaan "liha", basar, näytä liittyvän Paavalin kreikkalaisen vastineen sisältämää pahan vivahdusta. Kuten UT:n sydän (kardia) oli melkein rinnastettava pneuma-sanaan, on VT:n leb, sydän, miltei ruah (henki) sanan toisinto. "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi", «Sananl. 3:5». Justinuksen mukaan: "Sydän tuntee sielunsa surun".
Ks. myös .
Kirjallisuutta:
Antti J. Pietilä, Kristillinen dogmatiikka II (1932);
O. Hallesby, Henki ja elämä (1939);
Fredrik Wislöff, Minä uskon Pyhään Henkeen (1942);
C. H. Spurgeon, Sielujen voittaja (1957);
Alfred Lechler, Sielullinen ja hengellinen kristitty (2. p. 1964).
että mulla on vain sellainen riiviömäinen poltergeist. Ja se vaihtelee paikkaa.
poltergeist?
Sielu on se tunne, kun kuumana kesäpäivän hiki valuu ympäriinsä ja hien kastelemat kalsarit uppoavat persvakoon ja vituttaa.
Sielu on perinteinen karjalainen herkku joka valmistetaan petusta, oljista ja silakasta
Sielu on sienilajike, ei myrkyllinen
Sielu on pieni poika joka asuu suussa ja kertoo asioita
Sielu on vääntömomentin yksikkö, Nm/kgs²
Sielu on eräs sukupuoliteitse tarttuva viruspohjainen tauti
EN MINÄ VITTU TIEDÄ KUN OLEN ATEISTI, ÄLÄ KYSY TÄÄLLÄ!
Kyse on itseasiassa jenkkiläisestä miekkosesta, "tohtori" Duncan MacDougallista, joka 100 vuotta sitten oletti, että sielulla on massa; se on materiaa ja siten sen paino on mitattavissa.
MacDougall suoritti kokeen kuolevalla ja syystä tai toisesta sai aikaan tuloksen, jonka mukaan kuoleman jälkeen ruumis tuli kevyemmäksi. Ruumiin paino putosi kokeessa 3/4 unssia eli 21,3 grammaa. Tähän on jälkikäteen keksitty kaikenlaisia syitä, erityisesti skeptisissä piireissä.
Joka tapauksessa, MacDougall oletti keventymisen johtuvan sielun poistumisesta ruumiista. Varmistaakseen asian hän suoritti kokeita myös koirilla, mutta ei saanut samanlaisia tuloksia kuin alkuperäisen kokeensa ihmisellä. Tämä sopi hyvin MacDougalille, joka syvästi uskovaisena miehenä jakoi raamatun näkemyksen, ettei eläimillä ole sielua. Alkuperäisen kokeen keventyminen täytyi siis johtua nimenomaan sielun poistumisesta! Miekkonen raportoi löydöksistään lehdissä ja sai julkisuutta.
Myöhemmin hän jatkoi kokeilujaan ja toivoi etenevänsä niin pitkälle, että saisi valokuvankin sielusta hieman aiemmin keksityn röntgen-kameran avulla. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan tapahtunut ja lopulta MacDougalkin kuoli. Alkuperäisestä kokeesta on kuitenkin jäänyt elämään tarina "sielun paino on 21 grammaa" joka on voimissaan vielä sadan vuodenkin jälkeen.
muistelin, mutta en muistanut tyypin nimeä. Vai niin, että köykäinen onpi sielu!
Jos kaikki tämän palstan ateistit myisivät sielunsa, niin mikäköhän olisi kilohinta?
Olen tuosta kanssa joskus kauan aikaa sitten lukenut.
Kyse on nesteen haihtumisesta hikoilemalla.
Kuolinhetkellä ruumiin lämpötila nousee hieman koska verenkierto lakkaa ja keuhkot eivät enää jäähdytä verta.
Samasta syystä selittyy myös miksi koirien paino ei laskenut. Koirat jäähyttävät itseään huohottamalla, eivätkä ihmisten tapaan hikoilemalla.
Eli varsinaisesti kuolinhetkellä ruumiin paino hetkellisesti kasvaa?
Kuoleman tapahduttua tapahtuu sitten painon lasku hetkellisestä kohollaanolotilasta takaisin "normaalipainoon"?
Silloihan tämä McDougal mokasi painonmittauksensa ajankohdassa! Hän siis päätteli ruumiin painon kuollessa putoavan (ikään kuin sielu poistuisi ruumiista), mutta itse asiassa kuolinhetkellä paino itse asiassa kasvaa (ikään kuin "jokin" tulisi ruumiiseen).
Miten tämän havainnon ruumiin painon kasvamisesta voisi selittää teologisesti? Mitä ruumiiseen tulee kuolinhetkellä?
HUI!
viestisi lopussa venäläistä voimasanaa. No, ei se mitään, nyt ollaan Suomessa.
Mihinkähän tämän McGougalin tieteellisen tutkimuksen helmi on kadonnut. Ei kait sitä sentään oppimateriaalina käytetä. No, ehkä teologisessa tiedekunnassa?
Elävän ihmisen painon mittaaminen noin tarkasti on muutenkin haastavaa. Jo pelkästään hengitys aiheuttaa sen, että vaa'an lukema vaihtelee useita grammoja jatkuvasti.
Joten tuo 21 gramman painonmuutos menee jo mittauksen epätarkkuuden piikkiin.
Onko vaikka ison ihmisen sielu painavampi kuin vaikkaka lapsen sielu? Vai paino verrattavissa jotenkin johonkin paljonpuhuttuun henkiseen kasvamiseen? Mikä siinä sielussa sitten painaa jos sen vaikka pistää vaakakuppiin?
laittaa pyyntö ylelle kun ne tekevät sitä ohjelmaansa kuolevista niin mittaisivat nyt samalla sitä painoakin :)
Sadan vuoden takainen tarina tuo on.
http://www.snopes.com/religion/soulweight.asp
Sielu on kristinuskon käsite ihmisen mielestä.
Ihmisen mieli taas on kotoisin aivokemiallisista toiminnoista yms, joten jos mieltä/sielua haluaa tutkia, pitäisi avata päänuppi ja omata keinot tulkita aivojen kemiaa jollakin kätsällä härvelillä, jota ei meidän aikanamme (tietääkseni) kukaan ole vielä keksinyt.
Eli paha mennä sanomaan yhtään mitään.