Onnistuin loukkaamaan kuolevaa isääni hänen yhtäkkisellä kuolinvuoteellaan,menin katsomaan häntä teholle,jolloin hoitaja kertoi, että isäni ei selviä, vaan kuolee ja hän on juuri kertonut sen isälleni.Menin jonkinlaiseen shokkiin ja puhuin vain jotakin typerää ammatistani hoitajalle, enkä edes isälleni mitään, itkin vain samalla.Isäni selkeästi järkyttyi ja suuttui, eikä halunnut minua sinne enää.On vaikeaa elää, kun luuli minua varmaan niin hirvittäväksi ihmiseksi että vain leuhkin ammatillani vaikka hän kohta kuolisi.Paha vahinko pääsi tapahtumaan.En pystynyt edes ymmärtämään, että hän tosiaan oikeasti kuolisi.
Riitelittekö
kuolinvuoteella?
3868
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
syyttele. Ihminen on erehtyväinen . Joko et tosiaankaan ymmärtänyt isäsi tekevän kuolemaa täysin. Tai sitten menit sokkiin.
Tuskin olisit keskustellut hoitajan kanssa jollet olisi ollut huolissasi isäsi voinnista.
Pystyikö isäsi vielä kommunikoimaan ? Sanoiko hän tosiaan sinulle että suuttui sinulle?
tai teitö nämä päätelmät siitä miltä sinusta tuntui? Itse ajattelin niin että isäsi ei kestänyt sitä että olet surullinen jos kerran itkit, voisiko asia olla näin?
Minun surussani on auttanut se kun kyselen itseltäni kysymyksiä. Mitä minä tekisin siinä asemassa. Tuskin isä joka rakastaa tytärtään halua hänelle mitään pahaa , varsinkin jos tilanne on se miten sen kuvailit.
Itse kyselin itseltäni uskonko elämään kuoleman jälkeen. Ennen lapseni kuolemaa uskoin jotenkin, mutta en osannut määritellä asiaa ihan kunnolla.
Kun olen pitänyt päiväkirjaa huomaan että jäin tavallaan kiinni siitä että ajattelen lapseni elävän. Kirjoituksissa luki esim. sanoin haudalla, toivotin hänelle illalla hyvää yötä, pyysin anteeksi jotain, jne..kaikki kertoi siitä että uskon että hän kuulee, näkee meitä täällä.
Itse uskon siis elämään kuoleman jälkeen. Toki uskoni on horjunut surutyötä tehdessäni monta kertaa, mutta aina palaan siihen samaan tulokseen kuitenkin jossain vaiheessa.
Toki kun aina järkeilen olen pohtinut sitä onko se myös minun kehoni tapa selvitä surustani ja jaksaakseni elää.
Kun oman kuoleman ajatukset hiipii jään aina kiinni siitä että uskon lapseni elävän. Koska ajattelen. SITTEN pääsen lapseni luokse.
Uskon myös että he jotka siirtyy sinne jonnekkin, viisastuu ja ymmärtää kaikkia asioita paremmin kuin me täällä maan päällä olevat. Tottakai koska ovathan he kaiken jo kokenut.
Uskon että siellä vallitsee rakkaus, ja ymmärrys. Isäsi taatusti toivoo sinulle hyvän elämän maan päällä .
Hän ei taatustikkaan ole katkera siellä missä nyt on, eikä ainakaan vihainen.
Jois olet nyt varma että isäsi oli vihainen sinulle , hän myös ymmärtää sen nyt. Hän ymmärtää ettei voinnut ymmärtää kaikkea maan päällä. Hän on antanut sinulle anteeksi kaikki , jopa kyyneleesi.
En tiedä onko sinulla lapsia?Mutta taatusti jopku muu läheinen ihminen .
Mutta minulla oli. Kun suru musertaa minua ja phdin vaikka mitä. Mietin.
Mitä minä olisin toivonut läheisilleni jos minä olisin kuollut?
Olisinko toivonut heidän syytelevän itseään turhista asioista . olisinko toivonut heidän surevan ja viettävän onbnettoman elämän vaikka minä kuolin?
En tietenkään.
Sinä olet isäsi lapsi !Olet sitten miten vanha vaan , sitä ei muuta mikään.
En ole lukenut mitään, olen vaan itse oppinut miltä suruni näyttää. uskon että sinunkin ajatuksesi vaan on sinun surutyötäsi. Omaa suruaan ei aina ole helppoa ymmärtää kun jälkeenpäin.
Sinun ajatuksesi sinun pitää vaan ymmärtää ja pidän niitä luonnollisena. Ei ole väärin murehtia asioita .
olen huomannut että ihmiset pelästyy kun minä esim. puhun omasta kuolemastani. En minä ole itsemurhaa tekemässä. Mutta pidän aika epätodennäköisenä sitä etteikö moni ajattele niin kuin minjä olen tehnyt.
Mitä jos se olisin ollut minä, miksei se voinnut olla minä, mitä jos kuolen. Olisi helpotus kuolla jne..
Kun on surullinen ei yleensä tunnu hyvälle. Kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan eikä millään jaksaisi nämä ajatukset voi tulla.
samoin tulee syyttelyt. Minä en voinnut syyttää ketään lapseni kuolemasta. Silti hain syitä jostain. Minusta on luonnollista että niitä hakee. Itse olen tottunut hakemaan syitä siihen miksi joku meni niin kuin meni ja korjata tilanne. Kuolemaa vastaan ei vaan ole aseita tavallaan. vaikka mitä syitä hakisin en voita kuolemaa.
Toivon tietenkin että pitkä kirjopitukseni herättäisi sinua itse miettimään asioita uudella tavalla. Ei tässä kenekään tarvitse voittaa mitään, mutta on helpompi elää kun selvittää asiat itsensä kanssa niin että voi hyvin mielin tavallaan surra omaistaan ilman itsensä syyttelyä.
Toivon sinulle rauhaisan mielen ja otan osaa suruusi.
Paljon kiitoksia sinulle vastauksestasi.Se lohdutti minua suuresti.Uskon myös isäni elävän kaiken aikaa, ei se tänne päättynyt.Isäni oli tajuissaan, mutta ei voinut sen "kuonokopan" takia puhua, mutta näin sen hänen silmistään, että suuttui ja loukkaantui.En ollut ehtinyt puhua hoitajan kanssa mitään, kun menin isääni katsomaan ja siinä sitten sängyn toisella puolella hän puhui isäni yli minulle tiedon, että isäni kuolee.En ollut voinut varautua siihen puheeseen mitenkään.
Minua lohdutti kirjoituksessasi sekin, että sanoit hänen nyt ymmärtävän siellä missä hän on, että mikä tilanteeni oli, yllättävä täysshokki.
Otan osaa suruusi, sydäntäni viilsi kyllä tuska puolestasi, ystäväni menetti kahden päivän ikäisen vauvansa, oksensi ja itki, itki ja oksensi ja raapi kaakelit kylpyhuoneessa saumoistaan irti tuskissaan, jokin aavistus siksi tuskistasi on, vaikka ei lapsen kuolemaa voikaan ymmärtää kuin saman kokenut.Olen yrittänyt auttaa häntä surussaan, vaikka ei mikään autakaan.Onneksi näemme heidät kyllä vielä.
Haluan ottaa osaa suruusi ja kertoa oman näkemykseni asiasta. Olen lähihoitaja, ja ammattinkin kautta joudun kohtaamaan kuolemaa ja siihen liittyviä vaiheita. Ihmisen elämän alkaessa hiipumaan, hän joutuu käymään läpi monenlaisia vaiheita, tuskaa, ahdistusta, vihaa, pelkoa ja kuoleman hyväksymisen. Me jokainen olemme kuitenkin yksilöitä, kaikki eivät pysty hyväksymään omaa kuolemaa ollenkaan, toiset taas alistuvat siihen välittömästi. Isäsi oli juuri kuullut kuolevansa. Se aiheutti varmasti valtavan tunnekuohun,ja sinä satuit tulemaan siihen. Itsellesikin uutinen oli järkytys. Voin lähes varmasti sanoa, ettei isäsi tarkoittanut sitä syvällä sisimmässään. Kuultuaan että kuolee, ei varmasti osaa heti miettiä käytöstään ja sanojaan, kun tunne mylläkkä on niin valtava Ei isäsi halua että mietit loppu elämän riitaanne. Yritä ymmärtää häntä ja vaali hyviä muistoja!