Voiko ihminen enään ikinä olla onnellinen läheisen tärkeän ihmisen kuoleman jälkeen? Elämäni ei enään koskaan tule olemaan samanlaista, ikuisesti tulen varmaankin ikävöimään ja ajattelmaan häntä.
En ole enään
ikinä onnellinen
171907
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
mutta aikaa menee. Läheisen ihmisen kuolema pysähdyttää aina ihmisen ja sen vuoksi sinäkin pohdit asiaa nyt. Lähes jokainen ihminen menettää jossain elämän vaiheessa läheisen ihmisen. Itse menetin läheisen ihmisen vuosi sitten ja päivääkään ei ole mennyt etten olisi ikävöinyt ja ajatellut häntä. Kun luin sun tekstin niin ensimmäisen kerran elämäni aikana tajusin kuoleman pysäyttävän vaikutuksen. Olen kuullut asian monta kertaa mutta nyt tajusin, mitä se on.
Minä olen täällä lähes vuoden vieraillut ja vaikka olemme anonyymeja toisillemme niin tuntuu kuin olisimme samaa perhettä. Meitä kaikkia yhdistää sama asia, suuri suru ja kaipaus...
Voimia sinulle, minä olen nähnyt jo pari auringon sädettä paksujen mustien pilvien lomassa.
Minun rakkaani poislähdöstä tulee keväällä vuosi.
Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita ja tuntui myös että en koskaan enää voi olla onnellinen.
Lisäksi olen huomannut että tietentahtoen siirrän tapahtunutta jolloin ajattelen ja touhuan kaikkea muuta ihan vimmatusti ja välillä itsestäkin tuntuu että olenko nyt ihan terve.
Sitten ikävä taas iskee puuntakaa ihan varoittamatta
ja sillon annan kyynelten virrata.
Mutta on jo myös paljon sellaista aikaa että voin sanoa olevani onnellinen ja se kannustaa jatkamaan
koska elämä kuitenkin jatkuu,ympärillä on rakkaita jotka tarvitsevat minua.
Toivon sinulle paljon hyvää ja kyllä niitä onnellisia aikoja taas tulee usko vaan!Olet nyt jo onnellinen kun sinulla on paljon hyviä muistoja läheisestäsi ja niitä ei voi kukaan pois ottaa.
puolitoista vuotta sitten menetin esikoiseni. En odota elämältä lainkaan onnellisia aikoja enää. Elän vain päivän kerrallaan ja otan vastaan mitä nyt saan. En uskalla odottaa mitään hyvää, en toivoa mitään parempaa, tms. Elän, koska en muutakaan voi.
surullista, että olet joutunut luopumaan rakkaasta lapsestasi. Voimia ja siunausta sinulle. Vuosien kuluessa minäkin olen menettänyt usei ihmisiä, viimeksi viime syksynä puolisoni. Saan kuitenkin voimia mm. tästä: www.nokiamissio.fi On hienoa, että on tällainen sivusto, josta moni on saanut voimaa.
on raastavinta, mitä voi vanhemmille tapahtua.
Menetin veljeni juhannuksena kauan sitten, jolloin hän hukkui ja se vaikutti vanhempiini niin, että sain kärsiä heidän tuskastaan; olin 5 vuotias silloin; äitini ei koskaan oikein toipunut. Sinulla on kuopus ja ehkä enemmänkin lapsia - koeta toipua heidä takiaan, iloitse heidän olemassaolosta.
Kirjoituksesi olisi voinut olla omani .
Elämästä todellakin lähti pohja pois tavallaan. Mikään ilo ei ole sama enää. Kaikki mitä elämässäni tapahtui ennen poikanikuolemaa oli asioiden jakaminen. Tunteiden jakaminen. Elän tasan tarkkaan kuopukseni takia en kenekään muun. Sääli on että ilmapiiri varmastikkaan ei ole sitä mitä se on ollut. Tiedän että suruni vaikuttaa lapseeni. Itse suren kuopukseni surua samalla kun omaani. Miten voisikaan elää niin kuin ennen, ei todellakaan vaan onnistu. Yksi puuttuu joukosta.
Surun aikana on usein tuntunut kohtuuttoman epäreilulta kohdata lisää murheita. Ihmisiäö jotka ei rodellakaan voi ymmärtää etti suru katoa vuoden kuluttua. Ei suru ole poistunyt vaikken itke. Ei se ole pois vaikka nauran jonkun vitsille.
Elämäni ilot taas on ne aarteet eli ystäväni jotka edelleen jaksaa kuunnella ja pohtia asioita yhdessä kanssani.He jotka yrittää elää tavallista elämää kanssani. Kuppi kahvia, juttutuokio, kaunis kortti silloin tällöin, tai se että vievät lapseni haudalle kynttilän. Voi että se voi lämmittää. Enhän minä halua että häntä unohdetaan. Hän on edelleen lapseni vaikka onkin kuollut.
Tuntuu kun juuri sinä vuonna oli pula pojista, siellä taivaassa .
Työssä käyn eikä kukaan näe että ajattelen. Työ ja tavallinen arki saa ajatukset hetkeksi pois.
Kukaan ei tiedä että kotona käperryn sohavlle ja nukun osan ajasta pois. Kukaan ei tiedä etten sure sitä että vanhenen, kukaan ei tiedä että ostan laatikoittain kynttilöitä ja käyn haudalla vaikka sataa. Kukaan ei tiedä että itken kotona kun kuuntelen musaa.
Kukaan ei tiedä että ainut iloni on lapseni . Vain hänen ilo on minun aidointa iloa. Vain hänen takia jaksaa. Hänen takia nautin auringosta, enkä välitä enää vaikka sataa.
Vittumaisinkaan ihminen ei merkitse minulle periaatteessa mitään , koska mietin, että joskus vastaat siitäkin. Koet kaikki mitä minulle sanot ja tahdot. Kun lisäät suruani turhilla itsekkäillä kateellisilla toimillasi, niin taatusti vastaat siitä. Olen katkera myönnän sen , olen vahingoniloinen siitä että paskat tulöee paskoille vielä eteen. Minua ei nujerra ketään täällä enää, ei koskaan , koska en välitä vaan nauran sisälläni hiljaa .
Suljen entistä nopeammin paskat pois elämästäni ja keskitryn enemmän hyviin ihmisiin. Aitoihin ihmisiin jotka todella välittää minusta. Sen kyllä aistii. Sen kuulee äänestä kun puhut, puhutko turhaan, kiinnostaako heitä vai ei miten voit. Jollei skippaan ne veke elämästäni ja voin vaan hyvin sen jälkeen mukamas.
Vedän röökii aski askin perään, jonka jälkeen voin syödä terveellistä ruokaa, ironista eikö?
Toivon nopean kuoleman kun se päivä koittaa.
Katselen asuntoani ja mietin kenelle mitäkin lahjoitan, samalla kun tilaan jo itselleni kamapaajan ajan. En sure vaikken päässytkään alemyyntiin. En välitä vaikka remontti on ollut kauan kesken. Iloitsen kun löydän vihon missä on poikani käsiala. Suren pois heitettyjä piirustuksia.
Kun kuulenm poikani huoneesta basson jumputtavan , en käske hiljentää. Se on merkki elämästä, osa siitä joka ei vielä kadonnut vaikka sitä pelkäänkin. pelkään että minut suljetaan jonnekkin jos pojalleni jotain sattuu.
Nautin hetkestä ruokapöydässä poikani kanssa.
Elämä ei toden totta tule entiselleen, se on vaan yhtä vuoristorataa.
Olen pahoillani puolestasi. Onneksi sinulla on vielä poikasi. Poikasi, joka saa sinut iloiseksi.
Ehkä itsekkkyys väärä sana, mutta jotain sinnepäin. Minussa on korostunut lapsen menetettyä eräät tunteet. En tosiaan välitä, jos joku ihminen on teennäinen, vaan suljen hänet elämästä pois. Saatan sulkea vääriä ihmisiä, mutta ei voi mitään. Paljon suorempi olen myös sanomisissa, mikä ei ole viisasta, mutta en enää siedä loukkaamista muiden saralta. Ystäviäni en loukkaa, mutta muilla ihmisillä ei niin väliä.
Minulla ei ole ilona toista lasta. Toivottavasti vielä saan lisää lapsia. Ei elämä palaa ennalleen kuitenkaan, ei näin ole kai tarkoituskaan. Jos lisää lapsia saisin, yritän enemmän tehdä surutyötä ja palata normaaliin. Ei ole kuitenkaan tarkoitus pilata muiden lasten elämää. Äidin sisko kerran sanoi, että minun olisi hyvä nähdä kuollut ihminen. Äitini sanoi, että minun ei todellakaan tarvitse lähteä pappaa katsomaan. Nyt minun vain tekee mieli soittaa äidin siskolle, onko nyt tyytyväinen, kun olen nähnyt kuolleen lapseni....juu kuullostan katkeralta paskalta, mutta tarkoitus oli sanoa, että annetaan kaikkien surra tavallaan ja ei neuvota toisia. Se, että sanoo, ettei tiedä mitä sanoisi voi olla parempi ratkaisu kuin sanoa tyhmää, vaikka näin ei tarkoituksella tekisi. Sain tyhjiä enkelikortteja kavereilta. Parempia kortteja en ole koskaan saanut.
Sinun kirjoituksesi oli nyt minun elämästäni.
Minulle jäi tytär, kuopus. Hänen vuokseen menen monta asiaa eteenpäin ja läpi tässä elämässä.
Voin todellakin allekirjoittaa kirjoituksesi, mutta vahingoniloa en uskalla tuntea ketään kohtaan, tekivätpä he mitä tahansa. Toivon vain hiljaa mielessäni heidän näin oppivan jotain, asettumaan ehkä toisen ihmisen asemaan, ja kasvavan ihmisinä armollisemmiksi, lojaalimmiksi ja laajakatseisimmiksi. Elellään, jotenkin.
Kirjoitit hyvin. Tyhjät kortit oli hyvä idea itselleenkin tulevaisuutta ajatelleen.
Suorapuheinen olen myös ollut aina, ja niin kuin itse sanoit, minusta ainakin tuli sitäkin enemmän suorapuheisempi. Tavallaan kai sekin liittyy suruuni. Ehkä juuri silloin on joku hälläväliä hetki menossa.
Sitä vaan elää niin kuin päivä kerrallaan, koska ei ole mitään tulevaisuuden unelmia enää. Unelmiin mitkä joskus oli menetti merkityksen koska niihin sisältyi aina kaksi elävää lasta.
Nyt ehkä kuullostaa siltä etten välitä ainoasta elävästä lapsestani, mikä ei pidä paikkaansa. Hänen takia A: ELÄN. se on nyt tärkeintä . samalla tavalla yritän kasvattaa häntä tulevaisuutta varten että pärjää kunnei minua enää ole. Silti takaraivossa hiipii ajatus. Niinhän tein jo aikaisemminkin ja ehkä turhaan. Tottamooses tiedän ettei näin voi ajatella. Mutta niin siinä vaan käy joskus että ajatuksia mitkä muiden mielestä ei saisi tulla päähän, vaan putkahtaa aivokoppaan.
Minä en ainakaan kirjoituksillani halua ketään neuvoa. Kerron vaan kaikkein hulluimmatkin ajatukseni jos vaikka joku sattuu ajattelemaan niin kuin minä. Ehkä se saa ymmärtämään että ehkä ne omatkaan hullut ajatukset ei olekkaan niin epänormaaleja sittenkään. Jos ne sitten lohduttaa on eri asia.
Tietoisuus ehkä kuitenkin jollakin tavalla helpottaa.
Kun on lapsen menettänyt monmi ei ota sinua vakavasti. Kaikkii laitetaan surun piikkiin. Jopa lääkärit ns. ymmärtää kiukunpuuskiasi ja kärkkäitä mielipiteitäsi , ja viisaana ajattelevat että se menee ohi ja kuuluu vaan suruun. Niillä ei käy mielessäkään että vaikka onkin surullinen ja osittain siitäkin syystä sanot mitä sattuu ja usein suoraan. Niin voi sillä vanhemmalla olla oikeastikin mielipiteet ja ajatuksia jotka ei sen pitkän ajan kuluttua koskaan muutu.
Niin kävi minulle. On paljon asioita jotka muistan selvästi ja joiden sanojen/mielipiteideni takaa seison edelleenkin.
Toisaalta voi sanoa että olen onnekas että minulla on toinen lapsi. Rehellisesti sanottuna joskus sekin on ollut taakka ja kahlinnut minua. En voi käpertyä itsekkäästi itseeni. Pelkkä ajatus tuntuu itsekkäälät. Mutta kai sitä saa olla sitäkin joskus.
Tuntuu hullulta jatella meitä enää perheenä. Koko juttu ontuu ja se tuntuu ihan suunnatoman ahdiostavalta ajatella että tässä on meidän perhe nyt ja niin kauan kun minussa henkii pihisee. Tuntuu myös hyvin surulliselta jättää lapseni joskus yksin ( jos niin käy kun pitäis)ilman sitä yhtä joka loi hänen kanssaan muistot. Muistoja lapsuudesta, yhdessä koetut jutut. kaikki se mille naurettiin joskus. Kun pojat pilkkas leikillään meitä vanhempia , meidän tekemisiä ja muuta. Kaikki kertomukset jotka he kertoi kavreilleen jne..Nyt ei vaan poks vaan ole ketään enää kenen kanssa he sitä tekee. kaikki meni..puff vaa ja kaikki haihtui ilmaan.
Toiseksi olen liian vanha tekemään lisää lapsia. Eikä se edes auttaisi. Elettyä historiaa ei saa takaisin. Tosin olisi heillä toisensa jos ja kun minä kuolen. Nyt poika jää yksin. Hyvällä tuurilla hänellä on perhe. Mutta kun me kuollaan ei ole muuta.
Ajattelin minäkin toista lasta. Luonnollista. En korvataakseni ketään. sen nyt tietää jokainen ettei se ole mahdollista. Hain kai pojalleni sitä jotain ihmistä joka ymmärtäisi häntä joskus kun me vanhenutaan. se kenen kanssa jakaa ajatuksia tai vastuuta. Joku joka todella välittäsi aidosti. Se tunne mitä vaan lapsella voi olla omia vanhempiaankohtaan. En minä ainakaan osaa surra anoppiani tai appeani samalla tavalla kuin omia vanhempiani. vaikken heitä vihaakaan.
Tuosta vainajan katsomisesta , ihmettelen mitä se ketään voi auttaa. vanhempia ymmärrän vielä ja sisaruksia . Toisille se on luonnollista pitää avointa arkkua.
Ymmärrän että ehkä oli minulle hyvää nähdä lapseni jotta ymmärrän todellakin mitä tapahtui. Siltikään se ei aina mene jakeluun siitä huolimatta, eikä ainakaan millään muotoa lohduta. En silti kadu että menin, tai ei minulla ollut vaihtoehtoja. Jonkun piti tunnistaa.
Minulla oli kuitenkin tässä kohtaa hyvin kriittinen kohta koko surussa. Tätäkään asiaa en kadu . En päästänyt ketään muita kun oma perheeni katsomaan sekä yhden perheemme ulkopuolisen henkilön katsomaan jos halusivat.
Moni on arvostellut minua siitä etten päästänyt omaa äitiäni katsomaan lastani ja sanoin sen suoraan.Suutui , ei vo mitään. Tiedän että tässäkin kohtaa olin itsekäs. Okoot sitten niin. Niin olin. Mutta lapseni ei ole näyttelyesine. En tarvitse kenekään sääliä. En kertomuksia jotka levii eteenpäin vääristeltynä kenties. Minun lapseni ei ollut myytävänä koskaan, ei elävänä eikä kuolleena. PISTE!
Mitään dramatiikka ei liittynyt tähän, ei mitään kauhukuvia, ei mitään ihmeellistä. Siksi en myöskä'än halua että joku mahdollisesti olisi tehnyt siitä sitä. En kadu..hyvä minä huuh.
Jos joku siitä nokkiis otti, niin voi voi..pientä minun suruuni verrattuna. haluan myös pitää loppuun asti ihan jotain omaa , pyhää tavallaan.
Se meidän viimeinen juttu tavallaan.
Olisin toivonut että olisin aikaisemmin löytänyt tämän tapaisen palstan. Tämän sekä muiden kautta olisin tiennyt paljon enemmän. Ymmärtänyt ettei todellakaan ollut mihinkään kiire. Panostanut vielä enemmän kaikkeen mitä oli ne viimeiset asiat mitä olisin voinut poikani eteen tehdä. Nyt ei ole enää muuta kun haudan hoito. Se on minulle tapa hoitaa lastani. Hoidan sitä niin hyvin kun pystyn. se on minulle äärimäisen tärkeä paikka , joak ei ole minulle kiven palvontaa, enkä koe lapseni olevan siellä edes. se on paikka jossa konkreettisesti pystyn kunnioittamaan lastani.
Kun tätä kaikkea tässä kirjoittaa miettii miten hel..ssä jaksan elää ehkä 20-30 vuotta tämän kaiken kanssa. Asia joka seuraa sinua mihin vaan menet. Silti jos voisin unohtaa nappia painamalla, en sitä valitsis. En tietenkään. Uskon että kaikki joka on jonkun rakkaan menettänyt ymmärtää tästä sotkusta mitä tarkoitan.
Joskus tuntuu että mitä' hittoa tein väärin että tämän taakan sain kannettvaksi lopun elämäni? ja miksi siitä pitää syyttömät kärsiä. Surunihan on kolminkertainen. Suren isän surua, ja suren veljen surua omani lisäksi.
Lopuksi haluan kittää kaikki jotka rohkeina jaksaa kirjoitella , tämäkin naputus ja ikuinen lukeminen on minulle selvää terapiaa :) Jotain hyvää sentään näin lopuksi.
En minäkään uskaltais, mutta pysyn totuudessa ja tunnustan että silti ne pakkaa iskemään ne ajatukset jotka ei ole niin kauniita aina.
Uskon niin kuin itse kirjoitit. Ja siksi pelkäänkin joskus omia jaatuksiani. ja uskon osittain että juuri näöiden pahojen ajatusteni takia ehkä poikani kuoli. Kostoksi minulle. Sain kostoni, se todella sai minut matalaksi. Näinkään tuskin saisi ajatella mutta kirjoitinpahan vaan taas..voimia sinulle rutkasti..
Elämässäni on vedenjakaja, elämä ennen poikani kuolemaa ja nyt tämä elämä poikani kuoleman jälkeen. Mikään ei ole samaa. Elän päivästä toiseen ja vain kahden muun lapseni takia.
En ymmärtänyt ennen poikani kuolemaa, kuinka onnellinen olin. Nyt ei sitä onnea ole. Kuoleman vuosipäivä lähestyy. Moni on sanonut, että sen jälkeen helpottaa... mutta kun en vielä voi todeksi uskoa sitä, että poikani on kuollut. Ihmiset, ystäväni sanovat, että kun läheisen kuolemasta on vuosi, sen jälkeen helpottaa. Miten he voivat tietää sen, kun eivät ole kokeneet oman lapsen kuolemaa? Ystäväpiirini on kokonaan vaihtunut. Ne, jotka olivat ennen ystäviäni, eivät sitä enää ole, tai he eivät alunperin olleetkaan ystäviäni. Nyt ystäviäni ovat ne, jotka ovat minua poikani kuoleman jälkeen tukeneet. Olen myös saanut uusia ystäviä, joille voin puhua poikani kuolemasta.
Elämä on rämpimistä päivästä toiseen. Teen sen verran, kuin jaksan. En suunnittele päiviäni etukäteen. Onneksi olen yrittäjä, minua ei ole kukaan käskemässä, että ryhdypäs töihisi nyt klo 8. Teen töitä kotona, joten voin jaksottaa työni jaksamisen mukaan. Teen töitä ja välillä nukun. On jotenkin helpottavaa ottaa aamupäivällä parin tunnin päiväunet. Illalla taas uni ei tule, koska poikani kuolemaan liittyvät asiat pyörivät alati mielessäni.
Kukaan ei voi sanoillaan minua satuttaa, koska minua on sattunut niin paljon, etten jaksa enää välittää. Minua on kohdannut elämää suurempi suru, jonka kanssa minun on elettävä päivästä toiseen. Onko jonkinlainen karman laki sitten olemassa? Vasta tapasin ihmisen, joka oli minua kohtaan todella ikävä ihminen aikaisemmin - hän ei tiedä, että poikani on kuollut - hän oli loukannut fyysisesti itsensä samalla tavoin kuin minä olin aikaisemmin, ja hän siitä silloin aikaisemmin kaikkien muiden kuullen keljuili useaan otteeseen. Hiljaa mielessäni ajattelin, että ei voi olla totta, mutta en tuntenut vahingoniloa. Onko tunne-elämäni jollain tavalla köyhtynyt? En tunne iloa, enkä vahingoniloa. Onko tämä suru ja tuska niin päällä, ettei mikään muu tunne sitä voita? Voin kyllä nauraa välillä jollekin asialle, mutta nauruni ei ole ihan aitoa, koska koko ajan on läsnä poikani kuolemansuru.
Totta yritän kahden muun teini-ikäisen lapseni takia. Ajattelen, että he tarvitsevat minua vielä. Heidän vuokseen koitan jaksaa olla vähän enemmän tässä elämässä kiinni. Hekin surevat vielä veljensä kuolemaa. Minäkin suren sitä, että he ovat joutuneet kokemaan nuorella iällään näin suuren surun. Mieheni on ollut tukena ja ihmeen hyvin hän on jaksanut.
Tänään löysin perkatessani hyllyä poikani kirjoittaman lapun tietokoneen käytön ohjeista. Kirjoitettu lappu oli ainakin kymmenen vuotta vanha. Talletin sen poikani tavaroihin.
Minäkin poltan kynttilöitä kotonani ja vien poikani haudalle kynttilän. Välillä kuuntelen kotona musiikkia kynttilän valossa. Teen hyvää ruokaa, poikani piti hyvästä ruoasta. Minun ja poikani yhteinen juttu oli tehdä yhdessä pizzaa, kun hän tuli käymään. Nykyään nämä kaksi lastani tekevät kanssani pizzaa...
Päivä kerrallaan elän elämääni, mutta odotan kesää 2008. Jospa sitä sitten voisi jo vähän nauttia kesästä ja perheen kanssa kesämökkeilystä. Tämän elämän aion katsoa loppuun. Poikaani en unohda, hänellä on aina sija sydämessäni.
Menetin poikani kuolemalle talvella 2007. Meitä poikien menettäneitä on paljon tuona vuonna 2007.
minkään asian suhteen. Ei vuosi ole mikään maaginen raja. Et ainakaan pety sitten, ajattelen parastasi.
Sekavuus hiukan laantuu mutta suru ei kadonnut vuodessa. Tosin minulla kävi niin että alussa hoidin kaiken käytännön järjestelyn. Ei periaatteessa ollut aikaa edes hiljentyä suremaan. Ystäväni poika kuoli kuukausi minun poikani jälkeen. Häen ystävä työskentelee "kuoleman" kanssa. Hän sanoi että katsotaan sitten kahden vuoden kuluttua miten voit.
Itse en odota mitään enää etten pety, toivon jotain parempaa silti.
hautajaiset, perunkirjoituksen, täydennysperunkirjoituksen jne. Menetin myös poikani ainoan lapsen...siitä on n. kuukausi. Viimeisen kerran näin lapsen pari kuukautta sitten. Silloin tuntui, että nyt putoan pimeään syvään kuiluun. En pudonnutkaan, vaikka isäni sanoi jossain vaiheessa, että kuulostan sekavalta ja että minun pitäisi rauhoittua ja miettiä itsekseni. Sanoinkin isälleni, että olen kokenut kaksi lapsen menetystä saman vuoden aikana. Miten voisinkaan kuulostaa muulta kuin sekavalta, koska en voi ymmärtää, miksi minua näin koetellaan? Mitä niin pahaa olen tehnyt, että menetin poikani ja lapsen, jota poikani piti lapsenaan? Minulle ovat lapset olleet aina tärkeitä. En kerta kaikkiaan jaksa ymmärtää...
Jo nyt kuitenkin tiedän olevani vahva ihminen. Muistan, kuinka vähän ennen poikani kuolemaa sanoin miehelleni olevani vahva ihminen. Sitäkö se oli. Ensin vakuuttelin itselleni ja miehelleni, että olen vahva ihminen ja sen jälkeen minua koeteltiin?
Pojan isä ei ehtinyt tutustua lapseen, jota poikani piti lapsenaan. Minusta tuntuu, että onneksi hän ei ehtinyt. En tiedä, mitä hän tällä hetkellä ajattelee asiasta.
Nyt vasta olen päässyt suremaan, aikaisemmin en ehtinyt. En uskokaan, että näistä menetyksistä ja surusta selviää vuodessa. Syyllisyydentunne on kuitenkin laantunut ja sen tilalle on tullut suru. Välillä suru ja tuska tulevat kuin aalto ja tempaisevat mukaansa ja välillä tunnen hetkittäin jopa eläväni. Silti en tunne, että piehtaroisin surussani. Silmäni ovat avautuneet. Näen asiat eri tavalla. Tärkeintä elämässä ovat läheiset. Kun kirjoitan tätä, tunnen, että olen itsekäs tässä surussani. En kuitenkaan ole unohtanut muista lapsiani. Heidän kanssaan koetan harrastaa ja heidän takiaan täytyy yrittää selvitä. En odota itselleni tulevaisuudelta suuria unelmia ja niiden täyttymistä. Kunhan saan nähdä lasteni aikuistuvan ja hakevan paikkansa tässä elämässä.
Ajattelen joka hetki poikaani. Mietin, kuinka olisimme yhdessä hoitaneet lasta...en voi muuta kuin toivoa; kunnes jälleen tapaamme seuraavassa elämässä.
joo. voin vain vähän kuvitella, miltä lapsen menettäminen tuntuu... (en koita olla teennäinen, tarkoitan mitä sanon). minultakin on mummu kuollut (vuosia tosin sitten) ja hänkin oli minulle läheinen... mutta nuiden kuolemien välillä on tosin eronsa. teennäistä ehkä, mutta mitä muuta tässä sanoa voi? voimia sinulle ja lapsellesi
Olen unohtanut kokonaan miltä tuntuu olla onnellinen ja edes hiukkasen tyytyväinen elämään.Menetin ainokaiseni viisi ja puoli vuotta sitten.Olen antanut itselleni luvan luovuttaa sitten kun on sen aika.Täytyy vain hoitaa muutama asia ensin.Vanheneminen/eläkkeelle jääminen tuntuu täysin mahdotomalta.Menen vain pvä kerrallaan odottamatta tulevaisuudelta mitään.Jotkut vain tuntuvat pääsevän takaisin kiinni elämään,toiset ei.
Poikani kuolema 2 kk sitten käänsi koko maailmani nurin. Eihän tässä näin pitänyt käydä.En vieläkään oikein saata ymmärtää koko asiaa. Tuska puristaa rinnasta. Pakko on kuitenkin yrittää jaksaa ja jatkaa. Toisten takia.
Minun nuorimmaisellani on lisäksi neurologisia erityisvaikeuksia ja tämä isku, joka meitä nyt kohtasi on todella vaikeaa hänelle. Isoveli, hänen ystävänsä ja tukijansa on poissa, lopullisesti... Ajattelin aina, että, kun meistä vanhemmista aika jättää, niin esikoisestani on paljon turvaa tälle nuorimmaiselle.
Paljon käytännön järjstelyjä vielä edessä. Perunkirjoitus pojan asunnon tyhjennys ja myynti.
Minäkään en odota enää elämältä mitään. Aikaisemmin oli pajon suunnitelmia, energiaa ja iloa. En ole koskaan ollut masennukseen taipuvainen, mutta nyt kai olen sitäkin. Elän yhden päivän kerrallaan, käyn töissä kylläkin, laitan ruokaa ja siivoankin, mutta mitään iloa töissäni ei enää ole. Suren myös mieheni surua, molempien muiden lasteni surua. Lapsenlapsikaan ei ole enää samanlainen ilonantaja kuin ennen. Toki yritän näyttää iloista. Elän vain muun perheen takia.
Minäkin poltan paljon kynttilöitä, kotona ja pojan haudalla. Yksin ollessani makaan sohvalla ja mietin poikaani ja hänen kuolemaansa. Emme ole saaneet vielä tarkkaa kuolinsyytä tietoomme. Hänen viime hetkensä askarruttavat. Hän kuoli kotonaan.
Katsoin häntä hautausmaan kappelissa, arkussa. Hän näytti levolliselta.
Miten elämässä voi käydä näin? Mitä pahaa olen tehnyt, kun jouduin esikoiseni laskemaan hautaan. Voi jospa olisin saanut mennä itse ensin. Elämä ei ole reilua. Voimia teille kaikille lapsen tai muun läheisenne menettäneille, itse yritän saada voimaa ylhäältä.