Eli isäni kuoli muutama viikko sitten jo monta vuotta kestäneeseen sairauteen. Minulle kuolema ei tullut yllätyksenä ja joskus ehkä ajattelinkin, että jos kerran sairautta ei voida parantaa ja kivut ovat kovat on isän parempi lähteä. Nyt kuitenkin on todella outo olo koska en ole surenut isän kuolemaa juuri yhtään. Toki hautajaisissa itkin, mutta muuten olo on vaan jotenkin todella tyhjä.
Onko tämä tämmöinen ihan normaalia? Tuntuu siltä, että osaa surra? Voiko tämä johtua siitä, että meillä ei ollut kovin lämpimät välit isäni kanssa, mutta olihan hän silti isäni
Onko tämä tämmöinen ihan normaalia? Tuntuu siltä, että osaa surra? Voiko tämä johtua siitä, että meillä ei ollut kovin lämpimät välit isäni kanssa, mutta olihan hän silti isäni
Vastaukset 17
Vanhimmat
ihan normaali reaktio, vaikka välit olisivat olleet lämpimätkin. Ikävä ja suru tulee aikanaan, ja itse kukin käsittelee nuo tunteet tavallaan.
Tässä tilanteessa, jossa on jokin vaikea sairaus kuoleman aiheuttajana. Itse ainakin koin suunnatonta helpotusta silloin, kun läheiseni lähti. Koska tiesin, että kivut on nyt kärsitty. Ja väistämätön tapahtunut.
Hei et varmaan ole ainut joka ei niin hirveästi sure
- minulla on ihan saman tyyppinen kokemus.. kyllä minäkin joskus ikävöin isääni mutta kun hän aikoinaan kuoli ja pitkä uuvuttava sairaus edelsi josta ei millään olisi enää parantunut.. niin asian hyväksyin jo hänen eläessä.. ON SE IHAN NORMAALIA TOKI..ei suru työ ole jokin SUORITUS joka PITÄÄ, tehdä jonkun kuollessa.. varmaan joskus `suetkin
isääsi vielä.. varsinkin kun käyt hautausmaalla.. ja tai muistelet jollain tapaa jossain tilanteessa elämäsi varrella... ja eihän sinulla ole edes montaa
viikkoa koko tapahtumasta.. kyllä kaikki ihmiset varmaankin osaa surraa tarvittaessa.. luulen että meitä ihmisiä surettaa enemmän täällä kun ilottaa!!
Et taatusti ole ainut joka ajattelee noin. Uskon että juuri sairaan ihmisen kohdalla on ihan normaalia ajatella niin kuin itse koet asioiden nyt olevan. Kun itse kohtasin kuoleman läheltä yllätyin etti minun suru ollutkaan sellaista kun mitä kuvittelin sen olevan.
Kaikki ei mene niin kuin elokuvissa. Toiseksi voi olla että kehosi suojelee sinua, ja suru voi tulla paljon myöhemminkin.
Voimia sinulle ja otan osaa isäsi menetyksestä.
Voisiko se tyhjä olo olla juuri se suru? Pitkän sairausprosessin jälkeen? Ei ole yhtä ja ainoaa tapaa surra eivätkä kaikki itke paljoa surussaan. Kukin suree tavallaan.
Älä ainakaan koe syyllisyyttä. Sinä suret omalla tavallasi ja omassa aikataulussasi. Ja tekstistäsi päätellen olet tehnyt suuren osan siitä hiljalleen sairauden aikana.
En ole surrut isäni kuolemaa. Välimme olivat huonot. Lapsena joskus toivoin isäni kuolevan, koska hän oli väkivaltainen juoppo.
Aika vanhaksi eli kuitenkin ennusteista huolimatta.
Tunne, jota tunnen,on lähinnä helpotus ja sitten ei mitään.
Tavallaanhan olen menettänyt isäni jo lapsuudessa, kun alkoholi vei hänet. Ehkäpä olen silloin suruni surrut.
Minkä ikäinen isäsi oli kuollessaan?
Hän oli seitkyt ja risat.
Ja suren kyllä muita asioita, mutta en tätä kuolemaa.
Mietin vain omaa isääni, joka kuoli alkoholiin 50 vuotiaana.
Isäni kuoli puolitoista viikkoa sitten vaikeaan sairauteen, josnka vuoksi hän oli saattohoidossa hyvin pitkään. Välillä tunsin helpotusta sairauden aikana kun tila huononi, koska tuntui että tilanne loppuu joskus. Jokaisena päivänä pelkäsin puhelinsoittoa, että nyt isää ei enää ole. Tuona sairasteluaikana isäni paikka niin sanotusti jo täyttyi. Hän ei jättänyt tyhjää koloa jälkeensä koska oli niin pitkään jo poissa. Minulla ei oikeastaan ole isää ikävä sillä tavalla kun olisi ehkä jos hän olisi yhtä-äkkiä vain kuollut. Olen jo surrut asiat, joita en enää koskaan hänen kanssaan tee, tai joita hän ei enää koskaan tee. Muutamia kertoja on tullut mieleen, että voisinpa soittaa ja kysyä häneltä. Enpä tiedä onko tästä kirjoituksesta sinulle mitään apua. Mutta samassa veneessä ollaan.
Minulla oli ennen sairastumista riitoja isän kanssa. Ne tuskin kuitenkaan vaikuttavat suremiseen enää. Luulen, että tyhjä olo tulee siitä, ettei enää tarvitse olla huolissaan tästä, mitä nyt on tapahtunut. Jos joka päivä pelkää ja tavallaan odottaa jotain uskomattoman kamalaa, kun se sitten tapahtuu eikä olekaan enää niin kamalaa vaan oikeastaan helpottavaa kaikille on kyllä ainakin minulla outo ja tyhjä olo. Ei meinaa ymmärtää, ettei tarvitse joka päivä soittaa enää siksi kotiin, että kysyisi isän vointia.
Meillä niitä kamaluuksia sai odottaa isän eläessä.
Ei enää häiriösoittoja, riitoja, väkivaltaa, uhkailuja...
Siksi se helpotus.
On se kuolema aina niin lopullinen. Ajattelin ennen, että isän kuoleman jälkeen varmaan helpottaa. Elämä oli niin kamalan vaikeaa ja ristiriitaista silloin lapsena/nuorena, sittemmin aikuisena pidin todella vähän (jos lainkaan) yhteyttä.
Kun hän kuoli noin kuukausi sitten huomasinkin, että ei se ainakaan heti helpottanut. Monet pahat muistot nousevat pintaan. Kysyn taas uudelleen itseltäni että "miksi" asiat menivät niinkuin menivät. Huomaan, että nyt viimein haluan vapautua katkeruudesta, vihasta tai pettymyksestä. Kun nyt enää ei pelkoa, mitä kurjaa voi tuossa suhteessa sattua.
Kaikki isovanhempani (jotka elivät siis omaan aikuisuuteeni asti) kuolivat aivan muutaman vuoden sisällä toisistaan.
Jokaiseen isovanhempaan minulla oli erittäin lämpimät ja hyvät välit. Kaikkia rakastin syvästi. Kaikki kuolivat sairauden murtamina ja sairaalassa. Jokaisen isovanhemman kohdalla surutyöni oli kuitenkin täysin erilaista.
Kahden ensimmäisen isovanhemman kohdalla surutyö alkoi heti heidän kuolemansa jälkeen vaikka surutyö muutoin olikin erilaista. Surutyötä tein kummankin kohdalla ehkä noin vuoden.
Mutta kun viimeinenkin isovanhempani kuoli, en kyennyt käsittämään sitä ensin pariin viikkoon ollenkaan. Vasta muutaman viikon kuluttua iski valtava suru. Surutyötä hänen kohdallaan olenkin sitten tehnyt viimeiset neljä vuotta. Vieläkin joskus herään öisin siihen että itken kun minulla on niin ikävä häntä.
Eli suru on aina hyvin yksilöllistä, eikä mitään "oikeaa surukaavaa" ole olemassakaan.
Sure sen mukaan kuin tuntuu tai ole surematta. Silleen se paras on. Voimia sinulle.
ensiksikin osanottoni teille kaikille toiseksi olette varmaan osa vielä niin shokissa että surutyö ei ole edes vielä päässyt käyntiin
Joskus tuo voi olla toisinkin päin Minun miehelläni ja edesmenneen poikani isällä oli tavattoman huonot välit ja riitoja vähän kaikesta Poika ja pojan tekemiset ei kelvanneet miehelleni koskaan
Nyt poika on kuollut ja mies on aivan sekaisin Liekö omantunnontuskia ei suostu minulle puhumaan asiasta
Minäkin kannan huonoa omaatuntoa kun ei ollut voimia lopettaa tällaista liittoa Poikani ei suinkaan sanan varsinaisessa merkityksessä tappanut itseään mutta ajoi aina niin rajua ylinopeutta että tien pää tuli juuri sellaisessa tilanteessa Hän oli muuten liittynyt semmoiseen yhteisöön "irkkisivuilla" siis irc-galleriassa kun "ajan kovaa ja kuolen nuorena" Löysin hänen kuolemansa jälkeen tällaista Mitä te muut nuoret ajattelette tällaisesta Äidin suydän on kipeä vieläkin täällä tapahtuneesta eikä taida parantua
Ihmettelet, että mies ei puhu sinulle asioita. Miten hän voi puhua jos ajattelet, että sinulla ei ollut voimia erota hänestä.
Kyllä sen mies vaistoaa,jos vaimo on epärehellisellä miellellä elämässä yhteistä avioliitto elämää.
Sehän on pohja pois silloin siltä yhteiseltä liitolta, jos tällaisten tunteitten antaa voittaa.
Olen aina inohnnut näitä sanoja, että jos toinen ei tee aivan tasan niinkö itse haluaa, että alkaa ajattelemaan eroa.
Silloin siinä on koko asialla väärä lähtö kokonaan.
Mitä on rakkaus: kaikki se kärsii, kaikki se kestää.
Ei sitä siksi mennä naimisiin, että hyvinä päiviänä rakastetaan ja huonoina päivinä hyljätään.
Jospa se lapselle on hyväkin ja opettaavaa, että ei aina hyväksy sen hommia jos se ei tee oikein.
Näin minua on ainakin nämä asiat opettaneet, ja enemmän niistä on ollut hyötyä kun haittaa,jos vanhemmat ei ole kaikkea hvyäskyneetkään.
Yksi asia, että jos ero tulis, minä olisin ainakin liian ylpeä tunnustamaan, että en olis
osannut selvittää asioita oman puolisoni kanssa.
tämän keskustelun aihe ei varmaankaan ollut puhua avioeroista tai rakkaudesta. edelliseen voinen silti mainita, että jos jotain rakastaa, voi silti jotain rakastaa enemmän. jos rakastamani henkilö tekesi sellaiselle henkilölle, jota rakastan vielä enemmän, henkistä väkivaltaa, eroaisin rakastetustani. omaa lastaan kuitenkin useammat rakastavat enemmän kuin itseään, jos lapsella on pahaolla, ei vanhemmallakaan voi olla hyvä olla. luulenpa, että itsetuhoinen autoilu (ircci yhteisöneen kertoi siitä) olivatkin juuri sitä pahanolon purkamista, jossa kävi näin (tosin ajatuksena tuskin oli tehdä itsemurhaa, vaan pako todellisuudesta ja vaaranviehätys). pahoitteluni.
oma isäni kuoli melkein puoli vuotta sitten. aluksi tuli suunnaton helpotus, kun tärkeimmän ihmisen ei tarvitse enää tuntea kipua/tuskaa (vaikea sairaus), vaikka hänen kuolinhetkellään itkinkin paljon. elämä jatkui "normaalisti" hautajaisiin (näin jälkeenpäin tuntuu, kuin olisin ollut unissakävelijä tjv.). hautajaisten jälkeen elämä jatkui (ikävä oli, muttei suru).
vasta nyt muistan, millainen isäni oli terveenä. näitä kuukausia ennen muistin vain isäni viimeiset sairaskuukaudet ja isäni pahan olon. nyt se kangistava ikävä iski. en kykene enää menemään hautausmaalle. olen vihainen ja itkuinen. se on käsittämätöntä, sillä nyt kaikki luulee, että elämäni on helpottunut ja unohtanut suuren menetykseni. itse aloitin tämän ns surutyön vasta kuukausi sitten.
voimia.