Marian kolmet kasvot
Paavo Hiltunen
Johdanto
"TIEDÄTTEKÖ, ETTÄ Suomen evankelisluterilainen kirkko saattaa saada piankin uuden Tunnustuskirjan?
Kahdenkymmenenviiden vuoden pähkäilyjen jälkeen Luterilainen maailmanliitto (LML) ja roomalaiskatolinen kirkko (RKK) ovat laatineet paperin, jolla on ällistyttävä nimi: Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Suomen kirkolliskokous alkaa tutkiskella paperia marraskuussa 1997 ja lopullinen päätös sen suhteen tehdään toukokuussa 1998.
Ellei ihmettä tapahdu, näyttää valitettavasti siltä, että kirkolliskokous tulee ykseydelle vihkiytyneitten piispojen johdolla hyväksymään julistuksen. Ovathan Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot jo lokakuussa 1992 sopineet yhteistyöstä Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen kanssa ns. Porvoon yhteisellä julkilausumalla. Miksei sitten Roomankin kanssa?
Kertoohan paavi Johannes Paavali II kiertokirjeessä Ut unum sint (Että he yhtä olisivat) 25.5.1995, että kun hän valtiovierailunsa aikana kesäkuussa 1989 johti eukaristian viettoa Helsingin jäähallissa, ”luterilaiset piispat astuivat selebrantin (juhlijan, so. paavin) eteen. He halusivat sovintoa ilmaisevalla eleellä tuoda julki voimakkaan kaipauksensa sen ajan koittamisesta, jolloin me; katolilaiset ja luterilaiset, voisimme osallistua samaan eukaristiaan. Nyt he halusivat saada selebrantilta siunauksen. Annoin heille siunauksen koko rakkaudestani. Sama hyvin merkittävä ele nähtiin uudelleen Roomassa, messussa, jota vietettiin 6.10.1991 pyhän Birgitan pyhäksi julistamisen 600-vuotisjuhlassa.”
Fides 17/91 kirjoitti samasta tapahtumasta: ”Hetki oli täynnä tihentynyttä tietoisuutta siitä, että tuona hetkenä astuttiin peruuttamaton uusi askel kirkkojen täyttä sakramentti- ja elämänyhteyttä kohti.”
Fides on Suomen roomalaiskatolisen kirkon lehti.
Kun Helsingin Sanomat tiedusteli arkkipiispa John Vikströmiltä, mikä on hänen suurin unelmansa, arkkipiispa vastasi: ”Odotan Kristuksen kirkon yhteyden ja ykseyden palauttamista. Muistutan, että kyseessä on unelma eikä utopia, sillä uskon sen toteutuvan.”
Julistuksessa todetaan: ”Me kiitämme Herraa tästä ratkaisevasta askeleesta kirkollisen jakaantumisen korjaamisessa. Rukoilemme Pyhää Henkeä johtamaan meitä eteenpäin kohti näkyvää ykseyttä, joka on Kristuksen tahto.”
Tämän jälkeen LML:n on neuvoteltava RKK:n kanssa vielä sellaisista kysymyksistä kuin Jumalan sanan ja kirkon opin (tradition) välinen suhde, oppi kirkosta, kirkollinen vallankäyttö, kirkon ykseys, virat ja sakramentit. ”Olemme vakuuttuneita siitä, että saavutettu yhteisymmärrys antaa sellaiselle selvitykselle kestävän perustan.”
Totta kai sellaiset pikkuasiat kuin paavin valta, Marian tehtävä "armojen jakajattarena", transsubstantiaatio-oppi ja kiirastuli, vain muutamia mainitakseni, voidaan hoitaa kädenkäänteessä, kun hissiin on kerran astuttu!
Luterilaiset myyvät nahkansa halvalla. Rooma ei muuta mitään, mutta kirkolliskokouksen hyväksyvä päätös merkitsisi luterilaisuuden hautajaisia.
Julistuksessa vakuutetaan edelleen: ”Luterilaiset kirkot ja roomalaiskatolinen kirkko jatkavat ponnisteluaan yhteisymmärryksen syventämiseksi niin, että se kantaa hedelmää kirkollisessa opissa ja kirkollisessa elämässä.
Suomalainen sananlasku sanoo: "Kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden." .
Kiertokirjeessään paavi puhuu jo luterilaisista kirkoista "RKK:n osakirkkoina".
Toukokuun 1998 jälkeen eroaminen RKK:sta on yhtä mahdotonta kuin eroaminen EU:sta, johon meneminen, hoidettiin yhtä salakavalasti kuin nyt Roomaan meno. Viedäänkö meitä väkisin Brysseliin, kysyttiin silloin. Nyt voidaan kysyä: "Viedäänkö meitä väkisin Roomaan?" Kirkkorahvaalle ei kerrota menon syytä ja kysymyksiin vastataan: "Luottakaa meihin, me tiedämme mikä on kirkolle parasta".
Jos Martti Luther lukisi Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista, hän pitäisi sitä käsittämättömänä hölynpölynä, repisi sen pieniksi palasiksi ja purskahtaisi itkuun. "Kehtaattekin, ryökäleet, käyttää nimeäni kirkkonne nimessä. Evankelisluterilainen muka!!! Ettepä te paljon ymmärtäneet opistani. Hävetkää, lurjukset! Te myitte kalliin uskonpuhdistuksen hernekeitosta minun pahimmille vastustajilleni."
Taivaan torilla tätä Yhteistä julistusta kutsuttaneen nimellä HÄPEÄ.
Heränneet papit ovat jo kokouksissaan väläytelleet mahdollisuutta viedä lampaansa pois ryvettyneestä kirkosta ja perustaa tunnustuksellinen luterilainen kirkko. Uuden piispankin valitsemisesta on ollut puhetta Norjan tapaan. Siellähän äskettäin näin tehtiin.
Elämme siis maailmanhistoriallista käännettä kirkkojen elämässä, mikä kertoo Antikristuksen noususta, maailmankirkon perustamisesta ja lopulta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulosta.
Omituista on, että mullistava hanke ei näy lehtien otsikoissa. Kalliot halkeilevat, mutta media on vaiti. RKK on kuin tabu. Sitä ei saa loukata eikä sen aikeita epäillä. Se on "turvallinen isosisko' jonka syliin meneminen on "luonnollinen ajan vaatima askel".
Visusti hiljaa on myös kirkollinen ruohonjuuritaso, seurakunnat. Onko nekin hyssytelty vaikenemaan?
On häpeä, ettei Suomessa ole julkisuudessa puitu tätä kirkollista suomettumista ja rähmälläänoloa Rooman suuntaan, joka tunnustuksellisesta luterilaisesta tuntuu vielä pahemmalta kuin Euroopan Unioniin meno. Tässähän on kysymys paljon enemmästä: sielujen pelastuksesta. Tässä ollaan myymässä luterilaisille kovin kallista uskonpuhdistuksen aarretta!
Profetia toteutuu täsmällisesti
Elämme nyt ajassa, josta on kirjoitettu: Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. (2 Tess. 2:3, 4).
Uusi Tunnustuskirja?
Elämme laittomuuden aikaa. Muuten ei LML:n neuvotteluja Rooman kanssa voi ymmärtää. Ne ovat luterilaisten Tunnustuskirjojen vastaiset. Neuvottelijat rikkovat kirkkolakia ja virkavalansa, jossa
he ovat sitoutuneet puolustamaan Raamattua ja tunnustusta. Kristuskeskeinen tunnustuksestaan kiinni pitävä kirkko ei koskaan olisi ryhtynyt moisiin neuvotteluihin.
"Eikö kirkko jo kaatunut, kun se lähti neuvottelemaan yhteyden palauttamisesta Rooman kanssa", kysyttiin aiheellisesti eräässä seminaarissa. "Ovatko ne piispat oikeita piispoja, jotka hyväksyvät Yhteisen julistuksen, jossa tunnustus vesitetään?”
Kummallista on, että Julistus voidaan hyväksyä, vaikka molempien kirkkojen Tunnustuskirjat ovat yhä sellaisinaan voimassa. Miten Julistuksessa ilmaistu oppi suhtautuu voimassa oleviin tunnustuksiin? Kun asiakirjassa puhutaan "tässä julistuksessa esitetystä opista", se asetetaan kirkkojen tunnustusten rinnalle. ”Ellei julistuksen ja tunnustuskirjojen suhdetta määritellä tarkemmin, asiakirjasta on ekumeenisen julistuksen sijasta vaarassa tulla vanhojen tunnustusten yläpuolelle asettuva uusi tunnustuskirja.”
Näin toteavat 12 ”vanhauskoisen” ryhmän edustajat 6.5.1997 laaditussa kannanotossa.
Julistuksessa on ainoastaan kartoitettu ja kirjattu osapuolten näkemykset vanhurskauttamisesta. Siitä huolimatta väitetään, että "luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista" ja että "tämän konsensuksen valossa voidaan sallia... jäljelle jäävät erot" - joiden väitetään koskevan vain kieltä, teologisia muotoiluja ja korostuksia siitä, miten vanhurskauttaminen ymmärretään.
Johtopäätös on ovela: ”Siten luterilainen ja katolinen vanhurskauttamisuskon muotoilu ovat eroistaan huolimatta avoimia toinen toiselleen, eivätkä ne kumoa perusasioissa vallitsevaa yksimielisyyttä.” Mahdoitteko pysyä mukana tässä pyörityksessä?
Kaiken kukkuraksi nämä jesuiitat vaativat "että konsensuksemme vanhurskauttamisopin perustotuuksista tulee ilmetä ja osoittaa merkityksensä kirkkojen opissa ja käytännössä." Kunhan ensin tietäisimme, mitä nämä "perustotuudet" oikein ovat! Onko asiakirja näin kiemurainen siksi, että sen perusteella voidaan väittää mitä tahansa? Totuushan on, ettei luterilaista ja katolista vanhurskauttamisoppia voi millään sovittaa yhteen. Ne ovat yhtä kaukana toisistaan kuin taivas on maasta.
Kenties meidän ei pidäkään syyttää. yksinomaan RKK:a siitä onnettomasta, tilanteesta, johon nyt pelastusopin suhteen ollaan menossa. Tutkittuaan LML:n asiakirjat eräs tutkija totesi concordia-seminaarissa, että LML on itsenäisesti ja innokkaasti ajanut oppineuvotteluja Rooman kanssa. Vuonna 1977 se päätti, mikä on konsensus: se kanta, mihin enemmistö päätyy ja josta suurimmaksi osaksi ollaan yhtä mieltä! Tämä selittää Yhteisen julistuksen kummallisen sisällön.
Tällaista "konsensusta" LML kutsuu nimillä sovellettu erilaisuus ja yhteys erilaisuudessa.
Erilaisuudet rikastuttavat ykseyttä! Mikään ei enää ole ehdotonta, tunnustakaamme siis suhteellisuus! Mutta eikö tällainen yksimielisyys ole silmänkääntötemppu, jota katoamistemppujen mestari, taikuri David Copperfieldkin kadehtisi?
Vanhaa harhaoppia
Se vanhurskauttamisoppi, johon luterilainen kirkko teologiensa vaikutuksesta nyt yhä enemmän taipuu täyttääkseen sisäänpääsyehdot Rooman kirkkoon, on itse asiassa vanhaa, Tunnustuskirjoissa kerrottua harhaoppia, osianderilaisuutta. Jumaluusopin professori Andreas Osiander (k.1552) oli ensimmäinen, joka määrätietoisesti luopui Lutherin vanhurskauttamisopista. Hän oli vuonna 1537 yksi Schmalkaldenin uskonkohtien allekirjoittajista luvaten pysyä vanhurskauttamisopissa "luhistukoot sitten taivas ja
maa". Lutherin kuoltua 1546 hän kuitenkin kirjoitti aivan toista: ”Vanhurskauttaminen ei ole sitä, että Jumala julistaa ihmisen vanhurskaaksi Kristuksen ristintyön tähden, vaan että hän todella tekee hänet sisällisesti siksi. Se ei ole ihmisen ulkopuolella olevan vanhurskauden hyväksemme lukemista, vaan todellisen vanhurskauden ihmiseen vuodattamista. Se ei ole tuomioistuintointa ihmisen tilasta Jumalan edessä, vaan eräänlaista ihmisen lääkitystä. Se ei ole "vierasta vanhurskautta" - Lutherin käyttämä sanonta vaan uskovassa syntynyt uusi tila, joka ei ole täydellinen vaan asteettain kehittyvä.
Sen mukaan vanhurskauttaminen ei ole milloinkaan valmis. Se vastaa suunnilleen esivanhempiemme alkuvanhurskautta. Kristus on tosin hankkinut hyvityksen synneistämme, mutta siten hän ei ole saanut aikaan meidän vanhurskautustamme. Se vain auttaa sen palauttamista. Usko ei vanhurskauta sentähden, että se omistaa Kristuksen ansion - se on liian helppo asia, historiallisen tosiasian uskomista - vaan sentähden, että se yhdistää meidät jumalalliseen luontoon, määrättömään ja rajattomaan Jumalan vanhurskauteen.”
Tunnustuskirjat totesivat, että Osianderin oppi teki mitättömäksi uskonpuhdistuksen pääsaavutuksen ja avasi oven katoliselle ajattelulle. Aivan samoin kuin Osiander syrjäytti Kristuksen ansion hyväksemme lukemisen korostamalla Hänen sisäistä vaikutustaan meissä, syrjäytyy hyväksemme lukeminen katolisessa opissa vuodatetun armon tieltä. Mutta silloin objektiivinen, meistä riippumaton pelastuksemme perusta särkyy kokonaan ja sen sijaan tulee salaperäinen meissä oleva subjektiivisuus omantunnon rauhan perustaksi.
Osianderin oppi riisti kristityiltä pelastusvarmuuden ja rauhan. Se näyttääkin olleen Jumalan vastustajan päämäärä hänen sepittäessään tällaisen opin. Hukassa me poloiset olisimme, jos meidän pitäisi itsestämme tonkia pelastuksemme perustus.
Tästä on nykyisessä oppitaistelussa jälleen kysymys. Katolismi yrittää luikertaa kirkkoomme ja ryöstää meiltä sen Lutherin löytämän ihanan totuuden, että meidät on taivaan torilla, taivaan tuomioistuimessa, Korkeimman päätöksellä ikiajoiksi syyttömiksi julistettu ja vapautettu kaikista syytteistä yksinomaan sentähden, että Jumalan Poika otti päällensä kaikki meidän syntimme ja kärsi ristinpuussa lain niistä määräämän rangaistuksen - kuoleman.
Koska Kristus kuolemallaan ja kärsimisellään täytti lain ja sovitti meidät Jumalan kanssa, meillä on rauha Hänen kanssaan ja sisäinen varmuus iankaikkisesta elämästä. Tuo yksi ainoa sovitusuhri riittää. Sitä ei saa uusia, kuten roomalaiset tekevät eukaristiassaan. Tällaisen Sijaisen me tarvitsemme, ei paavi-sijaista. Tämä armollinen sovitus, eli syntien anteeksiantamus lahjoitetaan meille sulasta armosta ainoan välimiehen Kristuksen ainoan ansion tähden, ja Se vastaanotetaan ainoastaan uskon kautta evankeliumin sanaan luottaen.
Mutta RKK ei vieläkään usko tähän, vaan tarvitsee lisäksi Marian ja kaikkien pyhimysten ansiot, messu-uhrit ja hyvät teot. Eivätkä nekään vielä riitä, vaan ihmisraukan on kuoltuaan mentävä vielä kiirastuleen määräämättömäksi ajaksi. Aikaa voi tosin hieman lyhentää kuolleiden puolesta pidettävillä messuilla - jos kykenee ne maksamaan. Katolilaisilla ei ole koskaan rauhaa, ei toivoa, ei iloa! Eikö näille raukoille pitäisi julistaa evankeliumia? Tietysti pitäisi, mutta senkin paholainen heiltä kieltää: yksi näiden neuvotte1ujen tavoitteista on, että vastapuoli hyväksyisi RKK:n kristilliseksi kirkoksi ja kaikki sen kastetut jäsenet kristityiksi.
Yhdysvalloissa eräät evankeliset ja helluntailaiset ryhmät ovat 1994 tehneet RKK:n kanssa sopimuksen, jolla kielletään vastapuolen jäsenten käännyttäminen. Kunhan kaikki sopimukset on tehty, katolilaiset eivät enää saa kirkkonsa ulkopuolelta, oikeata evankeliumia, vaan ovat suljetut vankilaansa, kiitos tyhmien protestanttisten kirkonjohtajien.
Syntikysymys erottaa edelleen
Kirkkojen näkemyserot tulevat esille erityisesti siinä, miten osapuolet ymmärtävät ihmisen syntisyyden. Luterilaisina me pidämme luovuttamattomana oppia jumalattoman vanhurskauttamisesta. Se on Raamatun opetus (Room. 3:23,24; 4:5) ja uskonpuhdistuksen kallein helmi. Kristuksen armahtama ihminen on "samalla kertaa syntinen ja vanhurskas". Ihminen pysyy kasteen ja uudestisyntymisen jälkeenkin kokonaan syntisenä.
Tätä näkemystä katolilaiset eivät hyväksy. He katsovat perinteisen oppinsa mukaisesti, että sydämiin vuodatettu armo eli ns. pyhittävä armo poistaa kaiken, mikä on "todella" syntiä. Siksi he eivät pidä syntiin viettelevää taipumusta (konkupissenssi) varsinaisesti syntinä. Näin suuri ristiriita vanhurskauttamisopin perusteissa ei anna riittävää pohjaa yksimielisyydelle.
Monta totuutta
Yhteinen julistus paljastaa kauhistuttavan asian, joka tähän saakka on pysynyt teologien sisäpiirissä: niillä, jotka yrittävät sovittaa yhteen luterilaista ja katolista uskoa, ei ole (enää) yhtä totuutta. Totuuksia on monta. Yksi niistä on luterilainen vanhurskauttamisoppi ja toinen katolinen. Kukin saa valita itselleen totuuden, joka puhuttelee ja tuntuu sopivalta. Jos saat enemmän katolilaisten opettamasta pelastumisesta, mitäpä siitä, kunhan sinulla vain on hyvä mieli! Oleellista on vain se, mikä liikkuu ihmisen sisällä ja miten ihminen asiat kokee.
Ekumeeniseen liikkeeseen, josta on tullut uusi vapahtaja, kuuluu halukkuus tunnustaa arvojen ja näkemysten moninaisuus. Mutta sehän johtaa hengelliseen itsemurhaan. Se joka luopuu omasta vakaumuksestaan, ei voi pysyä pystyssä yksin eikä ryhmässä. Luterilaiset kirkot ovat tunnustuksistaan luopuessaan vaarassa ajautua kirkkojen kuolemaan, jonka ensimmäinen merkki on evankelioimisinnon hiipuminen. Väärin käsitetty suvaitsevaisuus ja pehmeys on todellisuudessa hengellistä sairautta.
Nyt ollaan menossa massaliikkeeseen, jonka pyrkimyksenä on hylätä voimakkaat uskonnolliset vakaumukset ja välttää väittelyä ja kiistoja opista. Kaikki uskonnot ovat Jumalan ilmoitusta, sanotaan. Kirkot alkavat olla niin ekumenisoituja, ettei niillä ole enää mitään yksiselitteistä kantaa mistään oppikysymyksestä. Kaikki on suhteellista.
Aito totuudenrakkaus vaatii kuitenkin ehdottomasti, että erot eri uskontojen välillä pysyvät siloittamattomina ja sovittamattomina. Piittaamattomuus totuudesta ja väärä rauhanrakkaus yrittävät siltojen rakentamista yli kuilujen, jotka erottavat Jumalan sanan ainutlaatuisen ilmoituksen kaikista muista uskonnoista.
Yhteistä julistusta on pidettävä yhtenä tällaisena sillan rakentamisena. Tuntuu irvokkaalta, että tällaista ihmistekoista rakennelmaa aiotaan - kaiketi varsin tyytyväisenä - esitellä kirkolliskokouksen jäsenille.
Vakavien kirkollisten erojen peittely johtaa yleiseen välinpitämättömyyteen pelastusasiassa. Se asettaa kirkot ja niiden opit liukkaalle pinnalle lähelle synkretismin kuilua. Jotta kirkot voitaisiin saattaa yhteen, on välttämätöntä vähentää opillisia eroja ja lisätä seremonioita ja rituaaleja. Juuri näin nyt tapahtuu.
Kun toimitaan ikään kuin luterilaisuus ja roomalaiskatolisuus olisivat yksinkertaisesti vain saman kristillisen teeman eri muunnelmia, joudutaan pois Raamatun totuudesta. Kun "harhaoppi" ei enää merkitse mitään ja "pakanuus" siirretään kuuluvaksi jo ohitettuun opilliseen aikakauteen, kohtaamme hyvin todellisen vaaran sekoittaa kristikunnan hengellisessä keskuksessa elävä Jumala ja epäjumalat. Tällöin ei tehtävänä enää nähdä Kristuksen evankeliumin voimallista julistamista jokaiselle ihmiselle, vaan tavoitteena on kristillisten jälkien etsiminen muista uskonnoista. Dialogi ja maailmanyhteisö ovat tämän johdosta vaarassa muuttua uudeksi jumalaksi, toiseksi vapahtajaksi, ja ekumeniasta voi tulla yleisen teologisen sekoittumisprosessin synkretistinen syöveri.
Rooma ei muutu ikinä
Luterilaiset ekumeenikot väittävät, että Rooma on muuttunut. Heidän pitäisi lukea, mitä katolilaiset itse sanovat.
Tässä arvovaltaisin todistus. RKK:n kristillisen yhteyden edistämisen neuvoston johtaja, kardinaali Augustin Bea sanoo: ”Niin pian kuin he (protestantit) ovat oppineet tuntemaan jälleen totuuden, sen totuuden, josta kirkko (= RKK) ei voi poiketa, tulevat kaikki takaisin palaavat lapset löytämään kirkossa äidin... Ei voi tulla kysymykseenkään, että konsiili voisi tehdä myönnytyksiä uskonkappaleitten, katolisen uskonopin alueella. Olisi, väärinymmärrettyä rakkautta yhteyttä ja eronneita veljiä (protestantteja) kohtaan, jos heidän annettaisiin toivoa, että Rooman kirkko vaatisi heiltä yhdistymisen saavuttamiseksi vain "olennaisten" uskonkappaleitten tunnustamista, ja että se itse mahdollisesti luopuisi Trenton kirkolliskokouksessa hyväksytyistä uskonsäädöksistä tai suostuisi tarkistamaan kantansa kirkkojen johtoasemasta tai paavin erehtymättömyydestä. Minkä kirkko on kerran uskonkappaleeksi julistanut, sen se on tehnyt Pyhän Hengen kautta Jumalan ilmaisemana totuutena.”
Rooma ymmärtää, että ehdottomuus opissa on sen paras mainosvaltti relatiivisuudessaan syvälle vajonneiden protestanttisten kirkkojen keskellä.
Niiden taas, jotka kuvittelevat, että RKK olisi luopunut ansio-opistaan pelastusasiassa, olisi tärkeätä lukea paavi Johannes Paavali II:n auktoritatiivinen lausunto haastattelukirjassa Uskalla toivoa, joka on ilmestynyt myös suomeksi. ”Hyvä elämä on pelastuksen ehto, eikä pelastusta voi saavuttaa ilman armoa. Loppujen lopuksi vain Jumala voi pelastaa ihmisen, mutta Hän vaatii ihmiseltä yhteistyötä. Se että ihminen pystyy tekemään yhteistyötä Jumalan kanssa, osoittaa hänen todellisen suuruutensa. Käsitys, jonka mukaan ihminen on kutsuttu yhteistyöhön Jumalan kanssa kaikessa niin, että hän siten pääsee lähestymään elämän perimmäistä tarkoitusta, pelastumista ja jumalallistumista (sic!), ilmeni idän perinteen synergiaopissa. Jumalan kanssa ihminen "luo" maailman, Jumalan kanssa ihminen "luo" oman henkilökohtaisen pelastuksensa. Ihmisen jumalallistuminen tulee Jumalalta, mutta sitä varten hänen on toimittava yhteistyössä Jumalan kanssa.”
Olisi tärkeämpää lukea paavin yksinkertaisia sanoja kuin teologien monimutkaisia tulkintoja.
Yhteisen julistuksen todellinen tarkoitus
Roomalaiskatolilaiset olivat tarkkailijoina LML:n neljännessä yleiskokouksessa Helsingissä 1963. He katselivat, miten LML antautui historiallis-kriittiselle Raamatun tutkimismetodille ja modernismille. Luterilaiset eivät keskenäänkään voineet sopia vanhurskauttamisopista ja syrjäyttivät tunnustuskirjansa. Kokous totesi: ”Vanhurskauttaminen on vain yksi symboli monien joukossa, Se ei erityisen hyvin kosketa nykypäivän eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka ovat radikaalisti toisia kuin Lutherin tai Trenton isien kysymykset. Vanhurskauttamisoppi on suuressa määrin irrelevantti nykypäivänä ja täten sivuun työnnettävä.”
Kun RKK näki luterilaisten kirkkojen surkean opillisen tilan, se tuli mukaan ekumeeniseen toimintaan. RKK:n käsityksen mukaan nykyajan luterilaiset kirkot eivät enää edusta samaa kantaa vanhurskauttamisopissa kuin uskonpuhdistajat. LML:n vuoden 1963 yleiskokouksen ja Vatikaani II:n (1962-1965) välillä on selvä looginen yhteys. On helppo neuvotella sellaisen kanssa, joka ei edes tunne esillä olevaa asiaa.
RKK on muuttanut taktiikkansa. Nyt se osaa myös hymyillä. Sen tavoite on kuitenkin edelleen sama kuin aina ennenkin: kaikkien "eronneiden veljien" ja kaikkien kristillisten kirkkojen ja muiden uskontojen saattaminen sen herruuden alle. Se uskoo Kristuksen luovuttaneen paaville ja hänen kirkolleen kaikkivallan hallita maailmaa sijaishallitsijana Kristuksen tulemukseen asti.
Kun LML ei ole enää sen opillisena vastuksena, se voi nyt avoimesti paljastaa antikristillisyytensä. Se pitää julkisesti Kristuksen suorittamaan sijaishyvitykseen perustuvaa vanhurskauttamisoppia harhakäsityksenä – sanokoot sen neuvottelijat mitä tahansa - ja antaa pakanoille, jopa ateisteillekin, pelastumisen mahdollisuuden omilla suorituksillaan ilman parannusta. Se kutsuu heitä "anonyymeiksi katililaisiksi”.
Tämä 'on RKK:n mielestä ”armon universaalisuutta”. Selkokielellä se on vallanhimon universaalisuutta, jota paavi toteuttaa kokoamalla kaikkien kirkkojen ja uskontojen edustajia neuvonpitoon.
Paavi on alusta lähtien suunnitellut tarkoin, kuinka hän voisi kalastaa protestantit takaisin valtansa alle. Käännekohtana oli Vatikaani II, jossa RKK määritteli suhteensa ekumeniaan ja antoi julkilausuman De ecumenismo 1964. Siinä lausutaan seuraavaa: ”Iäisyyksien Herra, joka viisaasti ja kärsivällisesti toteuttaa armollista suunnitelmaansa meitä syntisiä kohtaan, on viime aikoina alkanut vuodattaa jakautuneiden kristittyjen keskuuteen katumuksen henkeä ja yhä voimakkaampaa yhteyden kaipuuta. Tämä armo on tehnyt kaikkialla syvän vaikutuksen moniin ihmisiin. Myös erossa olevien veljiemme keskuudessa on Pyhän Hengen armon vaikutuksesta syntynyt yhä laajeneva liike, jonka tarkoituksena on kaikkien kristittyjen ykseyden aikaansaaminen. ... Melkein kaikki kaipaavat, vaikkakin eri tavoin, yhtä ainoata ja näkyvää Jumalan kirkkoa, joka on todella yleismaailmallinen ja joka on lähetetty koko maailmaan, jotta maailma kääntyisi evankeliumiin ja siten pelastuisi Jumalan kunniaksi.”
Katolinen kirkko on tarkistanut, mutta ei muuttanut käsitystään uskonveljeydestä. Kun aikaisemmin puhuttiin vain katoliseen kirkkoon kuuluvista, niin nyt tulevat kysymykseen myös "erossa olevat veljet". Periaatteessa kaikki, mikä on saanut alkunsa tästä kirkosta ja johtaa siihen, on siihen kuuluvaa. Cyprianuksen lausumasta "extra ecclesiam nulla salus est" - kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta - pidetään johdonmukaisesti kiinni.
Kun katolisuuden käsitettä on laajennettu kirkon näkyvien rajojen yli, olisi luterilaisten aika suorittaa uudelleenarviointi. Nyt voimme pitää katolilaisena jokaista, joka tunnustaa paavin kristikunnan johtajaksi, katsomatta siihen, mihin kirkkoon asianomainen muodollisesti kuuluu.
Kun paavi tunnustaa kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella olevat "erossa olevat veljet", sisältyy tähän määritykseen vaatimus yhteyden palauttamisesta. Tämä vaatimus on erikseen määritelty ekumeniaa käsittelevässä dekreetissä: ”Pelastuskeinojen koko runsaus voidaan saavuttaa vain Kristuksen katolisen (= yleismaailmallisen) kirkon kautta, joka on pelastuksen yleinen apuväline. Uskomme, että Herra on yksin Pietarin johdossa olevalle apostolien kollegiolle luovuttanut kaikki uuden liiton rikkaudet rakentaakseen maan päälle yhden ainoan Kristuksen ruumiin, johon jo jollakin tavalla Jumalan kansaan kuuluvien tulee täydellisesti liittyä.” (Samoin RKK:n yleiskatekismus, CCC 816).
Monet protestantit tarkastelevat paavin kannanottoja ikään kuin katolinen kirkko olisi tullut katumukseen ja astuisi ekumeeniseen toimintaan yhtenä vertaisten joukossa. Tämä toiveuni ei saa mitään tukea dekreetistä. Siinähän päinvastoin esitetään ehdoton vaatimus katoliseen kirkkoon liittymisestä.
CCC:ssä, jonka paavi vahvisti 1992 ja joka on julkaistu 1994, todetaan yksiselitteisesti, että RKK on välttämätön pelastukselle. "Ne eivät voi pelastua, jotka, vaikka tietävät, että Jumala perusti Kristuksen kautta katolisen kirkon välttämättömäksi pelastuksen välineeksi, kieltäytyvät joko liittymästä siihen tai jäämästä siihen.” (CCC 849). .
”Täysjäseniä katolisessa kirkossa ovat ne, jotka omistaen Kristuksen Hengen hyväksyvät kirkon pelastuksen välineet ja koko organisaatioon ... ja ovat yhtyneet Kristuksen kirkon näkyvään rakenteeseen, jota johtavat kaikkein korkein paavi ja piispat.” (CCC 837).
RKK:n yhteyteen ei siis pääse, ellei hyväksy paavin ja piispojen ylivaltaa ja alistu siihen.
”Kirkko tietää, että se on yhtynyt monin tavoin kastettuihin, joita kunnioitetaan kristityn nimellä, mutta jotka eivät tunnusta katolista uskoa täydellisesti tahi eivät ole säilyttäneet yhteyttä Pietarin seuraajan alaisuudessa. Ne jotka uskovat Kristukseen ja jotka on oikein kastettu, ovat määrätyssä, vaikka eivät täydellisessä, yhteydessä katoliseen kirkkoon.” (CCC 838).
”Monet pyhityksen ja totuuden elementit löytyvät kirkon ulkopuolelta: kirjoitettu Jumalan sana, armon elämä, usko, toivo ja rakkaus ja muita Pyhän Hengen lahjoja ja näkyviä elementtejä. Kristuksen Henki käyttää pelastuksen välineinä kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä, joiden voima on peräisin siitä armon ja totuuden täyteydestä, jonka Kristus on uskonut katoliselle kirkolle.” (CCC 819).
Siksi RKK "lakkaamatta ja tehokkaasti pyrkii palauttamaan koko ihmiskunnan ja kaiken sen omaisuuden Kristuksen Pään alaisuuteen Hänen Henkensä yhteydessä". (CCC 831). "Missä Kristus Jeesus on, siellä on katolinen kirkko."
Luterilainen kirkko on mennyt ansaan
Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat varoittavat vakavasti yhteyden pitämisestä Rooman kirkon kanssa:
”Ne taas, jotka ovat samaa mieltä kuin paavi ja jotka puolustavat hänen oppiaan ja jumalanpalvelustaan, saastuttavat itsensä epäjumalanpalveluksella ja herjaavilla opinkäsityksillä. He tulevat vikapäiksi paavin vainoamien hurskasten vereen, he loukkaavat Jumalan kunniaa ja ovat kirkon menestyksen esteenä, lujittamalla harhoja ja muita riettauksia kaikkien jälkeentulevaisten vahingoksi.”
”Kaikkien kristittyjen on varottava osallistumista moiseen jumalattomaan oppiin ja järjettömään julmuuteen. Heidän on väistyttävä kauas paavista ja hänen kannattajistaan kuin vastakristuksen valtakunnasta ainakin ja ne kirottava. Kristus on antanut käskyn: "Kavahtakaa vääriä profeettoja!" Toisen korinttolaiskirjeen 6. luvussa (jae 14) Paavali sanoo: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä … mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä ?”
Martti Luther sanoo: ”Se joka täydellä todella pitää oppiaan, uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana, ei voi jäädä yhteen sellaisten kanssa, jotka opettavat väärää oppia tai pitäytyvät siihen. Opettaja, joka harhoja opetettaessa vaikenee, mutta kuitenkin on olevinaan oikea opettaja, on julkista kiihkoilijaa pahempi, ulkokultaisuudellaan hän aiheuttaa suurempaa vahinkoa kuin vääräoppinen.”
Nimenomaan vanhurskauttamisesta Tunnustuskirjat toteavat Yksimielisyyden ohjeessa: ”Mikäli tämä yksi ainoa uskonkohta pysyy taistelussa puhtaana, sikäli kristikuntakin pysyy puhtaana ja täysin yksimielisenä; mikäli se taas ei pysy puhtaana, on mahdotonta torjua vähäisintäkään harhaa tai lahkolaisuutta.”
Arkkipiispa Vikström on Kotimaassa sanonut, että meidän tulee korostaa ja vahvistaa luterilaista identiteettiämme kaikkiin suuntiin. Kun hän samalla kuitenkin toteaa, että luterilaisen kirkon
ensimmäisenä tavoitteena on ykseys Rooman kirkon kanssa, hän ei joko tiedä mistä puhuu, tai sitten hän antaa asioista väärän kuvan. Luterilaiselle arkkipiispalle pitäisi olla selviö, että mikäli yhdymme Roomaan, emme voi säilyttää luterilaista identiteettiämme.
Amerikkalaisella professorilla Robert Preusilla (k. 1995), jota pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista luterilaisista teologeista, on toisenlainen näkemys asiasta. Hänen mielestään luterilaiset ja katolilaiset eivät Yhteisellä julistuksellaan pyrkineetkään yksimielisyyteen itse opissa, vaan asiakirja laadittiin ulkonaisen yhteyden ja rauhan saavuttamiseksi kirkkojen välillä. Julistus oli välikappale korkeampaan tavoitteeseen pääsemiseksi. Se oli diplomaattisesti ja poliittisesti aikaansaatu konsensus. Se ei ratkaissut eikä yrittänytkään ratkaista vanhoja kiistanaiheita, vaan pyrki luomaan sopivan ilmapiirin tulevalle yhteistyölle.
Preus toteaa pahaenteisesti: ”Tällaisen jännitteisen konsensuksen tunnustaminen ja hyväksyminen tuo mukanaan tiettyjä riskejä ja kompromisseja, ainakin luterilaisilIe. Luterilaisen kirkon tulee valmistautua menettämään sisäinen identiteettinsä tulevaisuudessa. Luulenkin, että tähän monet luterilaiset kirkot ovat valmistautuneet tai jo menettäneet omaleimaiset tunnustuksensa. Näin on jo tapahtunut suuressa osassa luterilaisuutta. Tunnustukseen sitoutumisesta on tullut suuressa määrin muodollisuus.”
Preus huomauttaa, että Yhteinen julistus on RKK:n ekumeenisten pyrkimysten tuote. Asiakirjan takana on nimittäin paavillinen kristillisen yhteyden edistämisen neuvosto eikä uskon ja opin pyhä kongregaatio, joka valvoo RKK:n oikeaoppisuutta.
Preus sanoo lopuksi: ”Tunnustuksellinen luterilainen tulee siihen johtopäätökseen, ettei niille luterilaisille, jotka osallistuivat asiakirjan laatimiseen, tunnustuksellinen sitoutuminen merkinnyt juuri mitään … Tässä kohtaa on umpikuja. Luterilaisille kirkoille Yhteisen julistuksen hyväksyminen ei merkitse vain kompromissia vanhurskauttamisesta, vaan kompromissia tunnustuksellisesta periaatteesta kokonaisuudessaan.”
Preusin käsitykselle löytyy tukea myös katolisesta teologiasta. Kommentoidessaan Vatikaani II:n päätöksiä roomalaiskatolilainen J. M. Oesterreicher toteaa: ”Uskonpuhdistuksen päähuolenaihe ei meitä enää kiinnosta. Nykyajan hurskasta kristittyä ei enää vaivaa kysymys: "Miten löytäisin armollisen Jumalan?" Kysymys, joka häntä askarruttaa, kuuluu: "Miten Jumala toteuttaa koko luomakunnan pelastuksen?" (Lue: Miten RKK toteuttaa maailman pelastuksen?).
Seuraava lainaus on ekumeenisen liikkeen malliyhteisöksi korotetun, Ranskassa sijaitsevan Taizen yhteisön lehdestä Verbum Caro. Todettakoon, että Johannes Paavali II kävi vuonna 1986 Taizessa ja hyväksyi siten sen toiminnan. ”On vielä olemassa kristittyjä, jotka radikaalisuutensa ja fanaattisuutensa vuoksi kieltäytyvät liittymästä tähän ekumeeniseen liikkeeseen, joka saa piiriinsä yhä enemmän kirkkoja, sekä katolisia että muita. Se on nykyajan harhaoppia... Jos lahkolaishenki estää meitä päättäväisesti liittymästä ekumeeniseen liikkeeseen, lankeamme silloin harhaopin syntiin ... Uusi ekumeeninen suuntautuminen Roomaa kohtaan velvoittaa jokaista kristittyä tulemaan. mukaan ekumeeniseen liikkeeseen, sillä tästä liikkeestä poisjääminen on nykyajan syntiä.”
Papit marssivat ulos
Kun nyt protestantit jonottavat takaisin Roomaan, niin Raamatusta vanhurskauttamisen oikein käsittäneet roomalaiskatoliset papit ovat sen sijaan kautta aikojen suoriutuneet kirkostaan ulos. Yksi heistä on suomalaisen luterilaisen naisteologin kanssa avioitunut venezuelalainen pastori Orlando Molina.
HS:n Kuukausiliitteessä 6/1997 Molina kertoo: ”Katolinen kirkko opettaa, että ihmisen on tehtävä hyvää pelastuakseen. Mutta Raamattu ei niin opeta. Pelastus ei tule teoista, vaan Jumala antaa kaiken. Vain Jumalan armo tuo pelastuksen. Meitä neuvottiin pyrkimään hengelliseen täydellisyyteen. Nyt nauran koko ajatukselle. Ihminen on syntinen. --- Pappi merkitsee katolilaisille jotakin pyhistä pyhintä, hän on toinen Kristus. --- Luterilainen on vapaa. Katolilaisella on sääntöjä. aamusta iltaan: tee näin ja noin, mikään ei riitä. Nyt pääsen Kristuksen kautta suoraan yhteyteen Jumalaan. En enää tarvitse Mariaa tai pyhimyksiä välittäjiksi.”
Molina erosi RKK:sta 1968. Hän sai 1977 Suomen kansalaisuuden ja kaksi vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin pappisoikeudet Suomen luterilaisessa kirkossa.
Marian uusrenesanssi
Kirkon opinkappaleitten syynääminen on kaukainen asia kirkkorahvaalle, joka tuskin enää tietää, mitä vanhurskauttaminen onkaan. Ekumeenisella liikkeellä on sitä varten kuitenkin toinen hitti, nimittäin Neitsyt Marian palvonta, mariologia. Pioneereina ovat liikkeellä feministiteologit tunnuksin: "Luterilainen kirkko tarvitsee Mariaa." Väitöskirjoja rustataan ja Lutherista yritetään ottaa kaikki irti sen todistamiseksi, että. hän oikeastaan olisi ollut melkoinen Maria-fani.
Äänekkäimmät, jotka tietysti saavat auliisti palstatilaa Kotimaassa ja Kirkko ja kaupunki -lehdessä, vaativat jopa Marian patsaitten ja kuvien palauttamista kirkkoihin. Siinä heitä tukevat ortodoksit, joille Marian ja pyhimysten ikonit ovat suuri bisnes. Roomaan liittyminen ei tuota ortodokseille suurtakaan päänvaivaa. Opit ovat lähes samanlaiset, mutta paavin primaatti hiertää vieläkin Konstantinopolin ja Moskovan patriarkkoja.
Myönteisenä ja arvokkaana eleenä Rooma ilmoitti vuonna 1965, että apostoli Andreaksen pää palautetaan idän kirkolle! Yhteisellä julistuksella, joka luettiin Vatikaanissa ja Fanarissa (Konstantinopolissa) 7.12.1965, kumottiin vuoden 1054 ekskommunikaatio- (kirkosta erottamis-) päätökset ja esitettiin valittelu tuolloisista tapahtumista. Samalla todettiin, ettei tämä vielä poista kirkkojen välisiä eroja.
Vuonna 1980 alkoi ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten teologinen dialogi, joka on vielä kesken. Jo lokakuun 26. päivänä 1967 paavi Paavali VI ja Konstantinopolin patriarkka Athenagoras vaihtoivat kuitenkin poskisuudelmia Roomassa, Pyhän Pietarin basilikassa, jossa patriarkka saarnasi.14.
Luterilaisuutta voi omassakin maassamme uhata katolisoitumisen vaara ortodoksien taholta. Se näkyy jo siinä, että luterilaisella pohjalla toimivat kustantajat ovat alkaneet julkaista mariologiaa käsittelevää kirjallisuutta. Huippuna pidän WSOY:n julkaisemaa Anna-Maija Raittilan suomentamaa pientä kirjasta Äiti Teresan ja Taizen perustajan veli Rogerin ajatuksista. Kirjalla on huonosti harkittu nimi Maria sovituksen äiti. Vastaisuudessa saamme varautua yhä uusiin samanlaisiin ajattelemattomuuksiin. Uskonpuhdistus on nyt loppuunmyynnissä kirjakaupoissa, lehdissä, TV:ssä, radiossa, kaikkialla.
Marian kolmet kasvot
Marian propaganda-arvo on siinä, että mariologia, oppi Neitsyt Mariasta, Jumalan äidistä, liitetään sumeilematta Raamatun Mariaan. Kun luterilaisessa maassa puhutaan Mariasta, uskotaan tietysti puhujan tarkoittavan Nasaretin Mariaa. RKK:ssa sekoittaminen on tahallista, viralliseen oppiin kuuluvaa. Paavit ja teologit eivät paljasta, että he todellisuudessa ovat tehneet kirkolle uuden Maria-kloonin, Maria Kakkosen, jolla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen Marian kanssa. Nämä kaksi olisi visusti pidettävä erillään toisistaan, muuten mekin olemme kohta hukassa.
Mikäli feministiteologit saavat vapaasti huseerata suvaitsevaisten esimiestensä suosiollisella myötävaikutuksella, meillä on pian Maria Taivaan kuningatar, Maria kirkon äiti ja lopulta Maria Välittäjätär riesanamme. .
Kolmannella Marialla tarkoitan henkiolentoa, joka on ilmestynyt Marian imagoa käyttäen eri puolilla maailmaa l500-luvulta lähtien hurskaana katolilaisena, ja jota niin ikään kuvitellaan Nasaretin Mariaksi.
Ihmisten kritiikittömyys avaa ovia vaikka minkälaisille mielettömyyksille. Oikean kristillisen opin ulosheittäminen ekumeenisesta liikkeestä poistaa protestanttisessakin maailmassa esteet demonien ilmestymisen tieltä. Ellei nykyistä vääristynyttä Maria-buumia saada aisoihin saamme ehkäpä hyvinkin pian kuulla luterilaisten "marioiden" puhuvan kirkoissamme ja pyhiinvaelluspaikoissamme meedioitten kautta. Mutta mistäpä sellaisia aisoihin panijoita enää löytyisi aikana, jolloin kirkonjohtajat haaveilevat vain suuria unelmia kanssakäymisestä Isonsiskon kanssa.
Meidän ei tulisi vähätellä sitä valta-asemaa, johon Maria on RKK:ssa nostettu. Kaikkea oppia aletaan arvostella Maria Kakkosen kautta.
Paavi Paavali VI avasi oven tälle turmiolliselle kehitykselle saarnassaan 21.11.1964 sanomalla: "Oikea katolinen oppi Siunatusta Neitsyt Mariasta tulee aina olemaan avain Kristuksen ja kirkon mysteerin täydelliseen käsittämiseen."
Uskon ja opin pyhän kongregaation pää, kardinaali Joseph Ratzinger on lausunut Maria-dogmeista: "Nämä opinkappaleet suojelevat alkuperäistä uskoa Kristukseen totisena Jumalana ja totisena Ihmisenä. "
Ja nykyinen (elossa kirjan kirjoittamisaikaan, kuoli 2.4.2005) kaikkein mariaanisin paavi Johannes Paavali II on sanonut: "Tämä syvä kiintymys Jeesuksen äitiin on luonteenomaista katolilaisuudelle. Se on takuu sen säilymisestä oikeassa uskossa, sen seurakunnallisesta ja hengellisestä yhteydestä."
Mutta protestanttinen teologi Karl Barth kutsuu Rooman mariologiaa "Rooman katolisen kirkon kriittiseksi ja keskeiseksi dogmiksi, jonka mukana muu katolinen teologinen struktuuri seisoo tai kaatuu".
Mariologia ei ole mikään teologinen kasvannainen, joka perustuisi taikauskoiseen kansanhurskauteen, ja jonka Vatikaani mielihyvin leikkaisi pois. Se on kokonaisuuteen kuuluva, olennainen ja dogmaattinen osa katolismia itseään. Se ei ole sekundäärinen, vaan primäärinen, ensisijainen. Entinen roomalaiskatolilainen pappi ja teologi Peter de Rosa sanoo: "Mariologian nousu tapahtui rinnan kristologian (oppi Kristuksesta) laskun kanssa."
Olisi kohtalokas erehdys luterilaisilta kuvitella, että Marialla on vain sivurooli, josta ei tarvitse välittää, tai että Taivaan kuningattaren tittelin antaminen hänelle olisi vain perään antamista kansanhurskaudelle, taikka tilapäinen ylilyönti, jota ei pidä yliarvioida.
Tämä luulottelu näkyy myös Yhteisessä julistuksessa, jossa todetaan: ”Luterilaisilla ja katolilaisilla on yhteinen tavoite tunnustaa kaikessa Kristusta, johon yksin voi yli kaiken luottaa ainoana välittäjänä (2Tim2:5), jonka kautta Jumala Pyhässä Hengessä antaa itsensä ja vuodattaa uudistavat lahjansa.”
Eikö LML tiedä vai eikö se välitä siitä, että RKK:n virallisen opin mukaan Maria Kakkonen on Esirukoilija, Puolustaja, Hyväntekijä ja Välittäjätär? (CCC 969). Kun Kotimaassa tiedustelin, miksi Mariasta vaietaan Julistuksessa, en saanut mitään vastausta.
Mutta paavi ei unohda Mariaa. Hänen paavillinen tunnuslau seensahan on Totus tuus Maria. Alussa mainitsemassani kiertokirjeessä Että he yhtä olisivat vuodelta 1995 hän muistuttaa luterilaisia siitä, että niiden aiheiden joukossa, "joihin on syvennyttävä saavuttaaksemme aidon yksimielisyyden uskossa", kuuluu myös "Neitsyt Maria, Jumalan äiti ja kirkon ikoni, hengellinen äiti, joka rukoilee Kristuksen oppilaiden ja koko ihmiskunnan puolesta". Paavi olisi myös voinut mainita Maria Kakkosen tittelin: Coredemptorix (kanssalunastajatar), josta osa korkeinta papistoa on jo vaatinut paavilta dogmin julistamista.
Tarkoitukseni on kirjassani tutkia, onko Maria-kultti jo RKK:ssa pimentänyt Jeesuksen Kristuksen lunastustyön Golgatalla ja saattanut suurelle vaaralle alttiiksi paitsi miljardin katolilaisen, myös Marialle myötämielisten ei-katolilaisten iankaikkisen pelastuksen. RKK:n katekismus ja paavi kiistävät sen ja väittävät Maria-dogmien päinvastoin tuovan selvemmin esiin Kristuksen työn.
Minä olen toista mieltä.
Valinnalla on kiire! Tammikuussa 1995 LML ja Rooman kristittyjen yhteyden edistämisen neuvosto lähettivät Suomeen kirjelmän, jossa sanottiin: "Mitä enemmän kirkkojen johtajat tulevat tietoisiksi siitä, kuinka pakottavan tärkeää on palauttaa kirkon ykseys meidän aikanamme, sitä rohkeammin he uskaltavat ottaa uskallettujakin askeleita."
Paavilla on kiire saada protestantit mukaan kumartamaan paavia vuosituhannen vaihtumisen suurissa juhlissa Roomassa. Se olisi hänen valtansa suurenmoinen vahvistus.
Mutta mikä sellainen valta on, jota uudelleen ja uudelleen pitää perustella ja korostaa kaikilla mahdollisilla maailman kinkereillä? Kiertokirjeessään paavi on ottanut teemakseen varoittaa kaikkia protestantteja seuraavin ylpein sanoin: "Yhteys Rooman piispaan on - Jumalan suunnitelman mukaisesti - perusehto täydelliselle ja näkyvälle yhteydelle.",
Eiköhän sentään perusehto pääsemiselle Jumalan valtakuntaan - joksi RKK kuvittelee itseään - ole yhteys Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen, eikä Hänen kuvitellun "sijaisensa" kanssa. Rukoilkaamme, että kirkkomme johtajat saisivat Jumalalta unelman sielujen pelastamisesta voimallisen evankeliumin julistuksen kautta suurissa ahdistuksissa elävän kansamme keskuudessa. Se olisi Jumalalle tuhat kertaa tärkeämpää kuin kaikki tämä puuhailu ns. ekumenian kanssa.
Maamme kristityt kaipaavat oikeaa ekumeniaa!
Luku 1
Maria Taivaan kuningatar...
ELOKUUN 15. päivänä 1950 paavi Pius XII vahvisti ex cathedra -dogmin Neitsyt Marian taivaaseenottamisesta ruumiineen ja sieluineen (assumptio). RKK teki tapahtumasta vaikuttavan näytelmän, jota tiedotusvälineiden lisäksi seurasi monituhatlukuinen katsojajoukko.
Silminnäkijä kertoo: ”Dogmin julistaminen tapahtui valtavalla komeudella. Pietarinkirkon sisäänkäynnin eteen baldakiinin alle oli asetettu paavin valtaistuin. Kardinaalikollegion dekaani astui valtaistuimella istuvan Pius XII:n eteen ja pyysi paavia katolisen yhteisön nimissä julistamaan uskonopin Marian ottamisesta ruumiillisesti taivaaseen. Paavi rukoili Pyhää Henkeä avukseen ja alkoi laulaa Veni creator
spiritus.
Sen jälkeen hän luki dogmin tekstin taiteellisesti koristellusta bullasta kahden kultaisen mikrofonin edessä, jotka oli tehty erityisesti tätä tilaisuutta varten. Pietarinkirkon kellot, aikoivat soida ja niihin yhtyivät kaupungin kaikkien kirkkojen kellot. Janiculumin kukkulalta kanuunat ampuivat 26 laukausta, ja 2000 kirjekyyhkystä laskettiin ilmaan viemään viestiä kaikkeen maailmaan. Valtaisa kansanjoukko taputti käsiään ja huusi: "Evviva la Madonna, evviva il Papa!"
… …
(Kirja julkaistu 1997, Kuva ja Sana)
Lainaus.
http://www.kristitynfoorumi.fi/mariankasvot.htm
Niin, oliko se kuitenkin Rooma hapate?
Paavo Hiltunen
Johdanto
"TIEDÄTTEKÖ, ETTÄ Suomen evankelisluterilainen kirkko saattaa saada piankin uuden Tunnustuskirjan?
Kahdenkymmenenviiden vuoden pähkäilyjen jälkeen Luterilainen maailmanliitto (LML) ja roomalaiskatolinen kirkko (RKK) ovat laatineet paperin, jolla on ällistyttävä nimi: Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Suomen kirkolliskokous alkaa tutkiskella paperia marraskuussa 1997 ja lopullinen päätös sen suhteen tehdään toukokuussa 1998.
Ellei ihmettä tapahdu, näyttää valitettavasti siltä, että kirkolliskokous tulee ykseydelle vihkiytyneitten piispojen johdolla hyväksymään julistuksen. Ovathan Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot jo lokakuussa 1992 sopineet yhteistyöstä Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen kanssa ns. Porvoon yhteisellä julkilausumalla. Miksei sitten Roomankin kanssa?
Kertoohan paavi Johannes Paavali II kiertokirjeessä Ut unum sint (Että he yhtä olisivat) 25.5.1995, että kun hän valtiovierailunsa aikana kesäkuussa 1989 johti eukaristian viettoa Helsingin jäähallissa, ”luterilaiset piispat astuivat selebrantin (juhlijan, so. paavin) eteen. He halusivat sovintoa ilmaisevalla eleellä tuoda julki voimakkaan kaipauksensa sen ajan koittamisesta, jolloin me; katolilaiset ja luterilaiset, voisimme osallistua samaan eukaristiaan. Nyt he halusivat saada selebrantilta siunauksen. Annoin heille siunauksen koko rakkaudestani. Sama hyvin merkittävä ele nähtiin uudelleen Roomassa, messussa, jota vietettiin 6.10.1991 pyhän Birgitan pyhäksi julistamisen 600-vuotisjuhlassa.”
Fides 17/91 kirjoitti samasta tapahtumasta: ”Hetki oli täynnä tihentynyttä tietoisuutta siitä, että tuona hetkenä astuttiin peruuttamaton uusi askel kirkkojen täyttä sakramentti- ja elämänyhteyttä kohti.”
Fides on Suomen roomalaiskatolisen kirkon lehti.
Kun Helsingin Sanomat tiedusteli arkkipiispa John Vikströmiltä, mikä on hänen suurin unelmansa, arkkipiispa vastasi: ”Odotan Kristuksen kirkon yhteyden ja ykseyden palauttamista. Muistutan, että kyseessä on unelma eikä utopia, sillä uskon sen toteutuvan.”
Julistuksessa todetaan: ”Me kiitämme Herraa tästä ratkaisevasta askeleesta kirkollisen jakaantumisen korjaamisessa. Rukoilemme Pyhää Henkeä johtamaan meitä eteenpäin kohti näkyvää ykseyttä, joka on Kristuksen tahto.”
Tämän jälkeen LML:n on neuvoteltava RKK:n kanssa vielä sellaisista kysymyksistä kuin Jumalan sanan ja kirkon opin (tradition) välinen suhde, oppi kirkosta, kirkollinen vallankäyttö, kirkon ykseys, virat ja sakramentit. ”Olemme vakuuttuneita siitä, että saavutettu yhteisymmärrys antaa sellaiselle selvitykselle kestävän perustan.”
Totta kai sellaiset pikkuasiat kuin paavin valta, Marian tehtävä "armojen jakajattarena", transsubstantiaatio-oppi ja kiirastuli, vain muutamia mainitakseni, voidaan hoitaa kädenkäänteessä, kun hissiin on kerran astuttu!
Luterilaiset myyvät nahkansa halvalla. Rooma ei muuta mitään, mutta kirkolliskokouksen hyväksyvä päätös merkitsisi luterilaisuuden hautajaisia.
Julistuksessa vakuutetaan edelleen: ”Luterilaiset kirkot ja roomalaiskatolinen kirkko jatkavat ponnisteluaan yhteisymmärryksen syventämiseksi niin, että se kantaa hedelmää kirkollisessa opissa ja kirkollisessa elämässä.
Suomalainen sananlasku sanoo: "Kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden." .
Kiertokirjeessään paavi puhuu jo luterilaisista kirkoista "RKK:n osakirkkoina".
Toukokuun 1998 jälkeen eroaminen RKK:sta on yhtä mahdotonta kuin eroaminen EU:sta, johon meneminen, hoidettiin yhtä salakavalasti kuin nyt Roomaan meno. Viedäänkö meitä väkisin Brysseliin, kysyttiin silloin. Nyt voidaan kysyä: "Viedäänkö meitä väkisin Roomaan?" Kirkkorahvaalle ei kerrota menon syytä ja kysymyksiin vastataan: "Luottakaa meihin, me tiedämme mikä on kirkolle parasta".
Jos Martti Luther lukisi Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista, hän pitäisi sitä käsittämättömänä hölynpölynä, repisi sen pieniksi palasiksi ja purskahtaisi itkuun. "Kehtaattekin, ryökäleet, käyttää nimeäni kirkkonne nimessä. Evankelisluterilainen muka!!! Ettepä te paljon ymmärtäneet opistani. Hävetkää, lurjukset! Te myitte kalliin uskonpuhdistuksen hernekeitosta minun pahimmille vastustajilleni."
Taivaan torilla tätä Yhteistä julistusta kutsuttaneen nimellä HÄPEÄ.
Heränneet papit ovat jo kokouksissaan väläytelleet mahdollisuutta viedä lampaansa pois ryvettyneestä kirkosta ja perustaa tunnustuksellinen luterilainen kirkko. Uuden piispankin valitsemisesta on ollut puhetta Norjan tapaan. Siellähän äskettäin näin tehtiin.
Elämme siis maailmanhistoriallista käännettä kirkkojen elämässä, mikä kertoo Antikristuksen noususta, maailmankirkon perustamisesta ja lopulta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulosta.
Omituista on, että mullistava hanke ei näy lehtien otsikoissa. Kalliot halkeilevat, mutta media on vaiti. RKK on kuin tabu. Sitä ei saa loukata eikä sen aikeita epäillä. Se on "turvallinen isosisko' jonka syliin meneminen on "luonnollinen ajan vaatima askel".
Visusti hiljaa on myös kirkollinen ruohonjuuritaso, seurakunnat. Onko nekin hyssytelty vaikenemaan?
On häpeä, ettei Suomessa ole julkisuudessa puitu tätä kirkollista suomettumista ja rähmälläänoloa Rooman suuntaan, joka tunnustuksellisesta luterilaisesta tuntuu vielä pahemmalta kuin Euroopan Unioniin meno. Tässähän on kysymys paljon enemmästä: sielujen pelastuksesta. Tässä ollaan myymässä luterilaisille kovin kallista uskonpuhdistuksen aarretta!
Profetia toteutuu täsmällisesti
Elämme nyt ajassa, josta on kirjoitettu: Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. (2 Tess. 2:3, 4).
Uusi Tunnustuskirja?
Elämme laittomuuden aikaa. Muuten ei LML:n neuvotteluja Rooman kanssa voi ymmärtää. Ne ovat luterilaisten Tunnustuskirjojen vastaiset. Neuvottelijat rikkovat kirkkolakia ja virkavalansa, jossa
he ovat sitoutuneet puolustamaan Raamattua ja tunnustusta. Kristuskeskeinen tunnustuksestaan kiinni pitävä kirkko ei koskaan olisi ryhtynyt moisiin neuvotteluihin.
"Eikö kirkko jo kaatunut, kun se lähti neuvottelemaan yhteyden palauttamisesta Rooman kanssa", kysyttiin aiheellisesti eräässä seminaarissa. "Ovatko ne piispat oikeita piispoja, jotka hyväksyvät Yhteisen julistuksen, jossa tunnustus vesitetään?”
Kummallista on, että Julistus voidaan hyväksyä, vaikka molempien kirkkojen Tunnustuskirjat ovat yhä sellaisinaan voimassa. Miten Julistuksessa ilmaistu oppi suhtautuu voimassa oleviin tunnustuksiin? Kun asiakirjassa puhutaan "tässä julistuksessa esitetystä opista", se asetetaan kirkkojen tunnustusten rinnalle. ”Ellei julistuksen ja tunnustuskirjojen suhdetta määritellä tarkemmin, asiakirjasta on ekumeenisen julistuksen sijasta vaarassa tulla vanhojen tunnustusten yläpuolelle asettuva uusi tunnustuskirja.”
Näin toteavat 12 ”vanhauskoisen” ryhmän edustajat 6.5.1997 laaditussa kannanotossa.
Julistuksessa on ainoastaan kartoitettu ja kirjattu osapuolten näkemykset vanhurskauttamisesta. Siitä huolimatta väitetään, että "luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista" ja että "tämän konsensuksen valossa voidaan sallia... jäljelle jäävät erot" - joiden väitetään koskevan vain kieltä, teologisia muotoiluja ja korostuksia siitä, miten vanhurskauttaminen ymmärretään.
Johtopäätös on ovela: ”Siten luterilainen ja katolinen vanhurskauttamisuskon muotoilu ovat eroistaan huolimatta avoimia toinen toiselleen, eivätkä ne kumoa perusasioissa vallitsevaa yksimielisyyttä.” Mahdoitteko pysyä mukana tässä pyörityksessä?
Kaiken kukkuraksi nämä jesuiitat vaativat "että konsensuksemme vanhurskauttamisopin perustotuuksista tulee ilmetä ja osoittaa merkityksensä kirkkojen opissa ja käytännössä." Kunhan ensin tietäisimme, mitä nämä "perustotuudet" oikein ovat! Onko asiakirja näin kiemurainen siksi, että sen perusteella voidaan väittää mitä tahansa? Totuushan on, ettei luterilaista ja katolista vanhurskauttamisoppia voi millään sovittaa yhteen. Ne ovat yhtä kaukana toisistaan kuin taivas on maasta.
Kenties meidän ei pidäkään syyttää. yksinomaan RKK:a siitä onnettomasta, tilanteesta, johon nyt pelastusopin suhteen ollaan menossa. Tutkittuaan LML:n asiakirjat eräs tutkija totesi concordia-seminaarissa, että LML on itsenäisesti ja innokkaasti ajanut oppineuvotteluja Rooman kanssa. Vuonna 1977 se päätti, mikä on konsensus: se kanta, mihin enemmistö päätyy ja josta suurimmaksi osaksi ollaan yhtä mieltä! Tämä selittää Yhteisen julistuksen kummallisen sisällön.
Tällaista "konsensusta" LML kutsuu nimillä sovellettu erilaisuus ja yhteys erilaisuudessa.
Erilaisuudet rikastuttavat ykseyttä! Mikään ei enää ole ehdotonta, tunnustakaamme siis suhteellisuus! Mutta eikö tällainen yksimielisyys ole silmänkääntötemppu, jota katoamistemppujen mestari, taikuri David Copperfieldkin kadehtisi?
Vanhaa harhaoppia
Se vanhurskauttamisoppi, johon luterilainen kirkko teologiensa vaikutuksesta nyt yhä enemmän taipuu täyttääkseen sisäänpääsyehdot Rooman kirkkoon, on itse asiassa vanhaa, Tunnustuskirjoissa kerrottua harhaoppia, osianderilaisuutta. Jumaluusopin professori Andreas Osiander (k.1552) oli ensimmäinen, joka määrätietoisesti luopui Lutherin vanhurskauttamisopista. Hän oli vuonna 1537 yksi Schmalkaldenin uskonkohtien allekirjoittajista luvaten pysyä vanhurskauttamisopissa "luhistukoot sitten taivas ja
maa". Lutherin kuoltua 1546 hän kuitenkin kirjoitti aivan toista: ”Vanhurskauttaminen ei ole sitä, että Jumala julistaa ihmisen vanhurskaaksi Kristuksen ristintyön tähden, vaan että hän todella tekee hänet sisällisesti siksi. Se ei ole ihmisen ulkopuolella olevan vanhurskauden hyväksemme lukemista, vaan todellisen vanhurskauden ihmiseen vuodattamista. Se ei ole tuomioistuintointa ihmisen tilasta Jumalan edessä, vaan eräänlaista ihmisen lääkitystä. Se ei ole "vierasta vanhurskautta" - Lutherin käyttämä sanonta vaan uskovassa syntynyt uusi tila, joka ei ole täydellinen vaan asteettain kehittyvä.
Sen mukaan vanhurskauttaminen ei ole milloinkaan valmis. Se vastaa suunnilleen esivanhempiemme alkuvanhurskautta. Kristus on tosin hankkinut hyvityksen synneistämme, mutta siten hän ei ole saanut aikaan meidän vanhurskautustamme. Se vain auttaa sen palauttamista. Usko ei vanhurskauta sentähden, että se omistaa Kristuksen ansion - se on liian helppo asia, historiallisen tosiasian uskomista - vaan sentähden, että se yhdistää meidät jumalalliseen luontoon, määrättömään ja rajattomaan Jumalan vanhurskauteen.”
Tunnustuskirjat totesivat, että Osianderin oppi teki mitättömäksi uskonpuhdistuksen pääsaavutuksen ja avasi oven katoliselle ajattelulle. Aivan samoin kuin Osiander syrjäytti Kristuksen ansion hyväksemme lukemisen korostamalla Hänen sisäistä vaikutustaan meissä, syrjäytyy hyväksemme lukeminen katolisessa opissa vuodatetun armon tieltä. Mutta silloin objektiivinen, meistä riippumaton pelastuksemme perusta särkyy kokonaan ja sen sijaan tulee salaperäinen meissä oleva subjektiivisuus omantunnon rauhan perustaksi.
Osianderin oppi riisti kristityiltä pelastusvarmuuden ja rauhan. Se näyttääkin olleen Jumalan vastustajan päämäärä hänen sepittäessään tällaisen opin. Hukassa me poloiset olisimme, jos meidän pitäisi itsestämme tonkia pelastuksemme perustus.
Tästä on nykyisessä oppitaistelussa jälleen kysymys. Katolismi yrittää luikertaa kirkkoomme ja ryöstää meiltä sen Lutherin löytämän ihanan totuuden, että meidät on taivaan torilla, taivaan tuomioistuimessa, Korkeimman päätöksellä ikiajoiksi syyttömiksi julistettu ja vapautettu kaikista syytteistä yksinomaan sentähden, että Jumalan Poika otti päällensä kaikki meidän syntimme ja kärsi ristinpuussa lain niistä määräämän rangaistuksen - kuoleman.
Koska Kristus kuolemallaan ja kärsimisellään täytti lain ja sovitti meidät Jumalan kanssa, meillä on rauha Hänen kanssaan ja sisäinen varmuus iankaikkisesta elämästä. Tuo yksi ainoa sovitusuhri riittää. Sitä ei saa uusia, kuten roomalaiset tekevät eukaristiassaan. Tällaisen Sijaisen me tarvitsemme, ei paavi-sijaista. Tämä armollinen sovitus, eli syntien anteeksiantamus lahjoitetaan meille sulasta armosta ainoan välimiehen Kristuksen ainoan ansion tähden, ja Se vastaanotetaan ainoastaan uskon kautta evankeliumin sanaan luottaen.
Mutta RKK ei vieläkään usko tähän, vaan tarvitsee lisäksi Marian ja kaikkien pyhimysten ansiot, messu-uhrit ja hyvät teot. Eivätkä nekään vielä riitä, vaan ihmisraukan on kuoltuaan mentävä vielä kiirastuleen määräämättömäksi ajaksi. Aikaa voi tosin hieman lyhentää kuolleiden puolesta pidettävillä messuilla - jos kykenee ne maksamaan. Katolilaisilla ei ole koskaan rauhaa, ei toivoa, ei iloa! Eikö näille raukoille pitäisi julistaa evankeliumia? Tietysti pitäisi, mutta senkin paholainen heiltä kieltää: yksi näiden neuvotte1ujen tavoitteista on, että vastapuoli hyväksyisi RKK:n kristilliseksi kirkoksi ja kaikki sen kastetut jäsenet kristityiksi.
Yhdysvalloissa eräät evankeliset ja helluntailaiset ryhmät ovat 1994 tehneet RKK:n kanssa sopimuksen, jolla kielletään vastapuolen jäsenten käännyttäminen. Kunhan kaikki sopimukset on tehty, katolilaiset eivät enää saa kirkkonsa ulkopuolelta, oikeata evankeliumia, vaan ovat suljetut vankilaansa, kiitos tyhmien protestanttisten kirkonjohtajien.
Syntikysymys erottaa edelleen
Kirkkojen näkemyserot tulevat esille erityisesti siinä, miten osapuolet ymmärtävät ihmisen syntisyyden. Luterilaisina me pidämme luovuttamattomana oppia jumalattoman vanhurskauttamisesta. Se on Raamatun opetus (Room. 3:23,24; 4:5) ja uskonpuhdistuksen kallein helmi. Kristuksen armahtama ihminen on "samalla kertaa syntinen ja vanhurskas". Ihminen pysyy kasteen ja uudestisyntymisen jälkeenkin kokonaan syntisenä.
Tätä näkemystä katolilaiset eivät hyväksy. He katsovat perinteisen oppinsa mukaisesti, että sydämiin vuodatettu armo eli ns. pyhittävä armo poistaa kaiken, mikä on "todella" syntiä. Siksi he eivät pidä syntiin viettelevää taipumusta (konkupissenssi) varsinaisesti syntinä. Näin suuri ristiriita vanhurskauttamisopin perusteissa ei anna riittävää pohjaa yksimielisyydelle.
Monta totuutta
Yhteinen julistus paljastaa kauhistuttavan asian, joka tähän saakka on pysynyt teologien sisäpiirissä: niillä, jotka yrittävät sovittaa yhteen luterilaista ja katolista uskoa, ei ole (enää) yhtä totuutta. Totuuksia on monta. Yksi niistä on luterilainen vanhurskauttamisoppi ja toinen katolinen. Kukin saa valita itselleen totuuden, joka puhuttelee ja tuntuu sopivalta. Jos saat enemmän katolilaisten opettamasta pelastumisesta, mitäpä siitä, kunhan sinulla vain on hyvä mieli! Oleellista on vain se, mikä liikkuu ihmisen sisällä ja miten ihminen asiat kokee.
Ekumeeniseen liikkeeseen, josta on tullut uusi vapahtaja, kuuluu halukkuus tunnustaa arvojen ja näkemysten moninaisuus. Mutta sehän johtaa hengelliseen itsemurhaan. Se joka luopuu omasta vakaumuksestaan, ei voi pysyä pystyssä yksin eikä ryhmässä. Luterilaiset kirkot ovat tunnustuksistaan luopuessaan vaarassa ajautua kirkkojen kuolemaan, jonka ensimmäinen merkki on evankelioimisinnon hiipuminen. Väärin käsitetty suvaitsevaisuus ja pehmeys on todellisuudessa hengellistä sairautta.
Nyt ollaan menossa massaliikkeeseen, jonka pyrkimyksenä on hylätä voimakkaat uskonnolliset vakaumukset ja välttää väittelyä ja kiistoja opista. Kaikki uskonnot ovat Jumalan ilmoitusta, sanotaan. Kirkot alkavat olla niin ekumenisoituja, ettei niillä ole enää mitään yksiselitteistä kantaa mistään oppikysymyksestä. Kaikki on suhteellista.
Aito totuudenrakkaus vaatii kuitenkin ehdottomasti, että erot eri uskontojen välillä pysyvät siloittamattomina ja sovittamattomina. Piittaamattomuus totuudesta ja väärä rauhanrakkaus yrittävät siltojen rakentamista yli kuilujen, jotka erottavat Jumalan sanan ainutlaatuisen ilmoituksen kaikista muista uskonnoista.
Yhteistä julistusta on pidettävä yhtenä tällaisena sillan rakentamisena. Tuntuu irvokkaalta, että tällaista ihmistekoista rakennelmaa aiotaan - kaiketi varsin tyytyväisenä - esitellä kirkolliskokouksen jäsenille.
Vakavien kirkollisten erojen peittely johtaa yleiseen välinpitämättömyyteen pelastusasiassa. Se asettaa kirkot ja niiden opit liukkaalle pinnalle lähelle synkretismin kuilua. Jotta kirkot voitaisiin saattaa yhteen, on välttämätöntä vähentää opillisia eroja ja lisätä seremonioita ja rituaaleja. Juuri näin nyt tapahtuu.
Kun toimitaan ikään kuin luterilaisuus ja roomalaiskatolisuus olisivat yksinkertaisesti vain saman kristillisen teeman eri muunnelmia, joudutaan pois Raamatun totuudesta. Kun "harhaoppi" ei enää merkitse mitään ja "pakanuus" siirretään kuuluvaksi jo ohitettuun opilliseen aikakauteen, kohtaamme hyvin todellisen vaaran sekoittaa kristikunnan hengellisessä keskuksessa elävä Jumala ja epäjumalat. Tällöin ei tehtävänä enää nähdä Kristuksen evankeliumin voimallista julistamista jokaiselle ihmiselle, vaan tavoitteena on kristillisten jälkien etsiminen muista uskonnoista. Dialogi ja maailmanyhteisö ovat tämän johdosta vaarassa muuttua uudeksi jumalaksi, toiseksi vapahtajaksi, ja ekumeniasta voi tulla yleisen teologisen sekoittumisprosessin synkretistinen syöveri.
Rooma ei muutu ikinä
Luterilaiset ekumeenikot väittävät, että Rooma on muuttunut. Heidän pitäisi lukea, mitä katolilaiset itse sanovat.
Tässä arvovaltaisin todistus. RKK:n kristillisen yhteyden edistämisen neuvoston johtaja, kardinaali Augustin Bea sanoo: ”Niin pian kuin he (protestantit) ovat oppineet tuntemaan jälleen totuuden, sen totuuden, josta kirkko (= RKK) ei voi poiketa, tulevat kaikki takaisin palaavat lapset löytämään kirkossa äidin... Ei voi tulla kysymykseenkään, että konsiili voisi tehdä myönnytyksiä uskonkappaleitten, katolisen uskonopin alueella. Olisi, väärinymmärrettyä rakkautta yhteyttä ja eronneita veljiä (protestantteja) kohtaan, jos heidän annettaisiin toivoa, että Rooman kirkko vaatisi heiltä yhdistymisen saavuttamiseksi vain "olennaisten" uskonkappaleitten tunnustamista, ja että se itse mahdollisesti luopuisi Trenton kirkolliskokouksessa hyväksytyistä uskonsäädöksistä tai suostuisi tarkistamaan kantansa kirkkojen johtoasemasta tai paavin erehtymättömyydestä. Minkä kirkko on kerran uskonkappaleeksi julistanut, sen se on tehnyt Pyhän Hengen kautta Jumalan ilmaisemana totuutena.”
Rooma ymmärtää, että ehdottomuus opissa on sen paras mainosvaltti relatiivisuudessaan syvälle vajonneiden protestanttisten kirkkojen keskellä.
Niiden taas, jotka kuvittelevat, että RKK olisi luopunut ansio-opistaan pelastusasiassa, olisi tärkeätä lukea paavi Johannes Paavali II:n auktoritatiivinen lausunto haastattelukirjassa Uskalla toivoa, joka on ilmestynyt myös suomeksi. ”Hyvä elämä on pelastuksen ehto, eikä pelastusta voi saavuttaa ilman armoa. Loppujen lopuksi vain Jumala voi pelastaa ihmisen, mutta Hän vaatii ihmiseltä yhteistyötä. Se että ihminen pystyy tekemään yhteistyötä Jumalan kanssa, osoittaa hänen todellisen suuruutensa. Käsitys, jonka mukaan ihminen on kutsuttu yhteistyöhön Jumalan kanssa kaikessa niin, että hän siten pääsee lähestymään elämän perimmäistä tarkoitusta, pelastumista ja jumalallistumista (sic!), ilmeni idän perinteen synergiaopissa. Jumalan kanssa ihminen "luo" maailman, Jumalan kanssa ihminen "luo" oman henkilökohtaisen pelastuksensa. Ihmisen jumalallistuminen tulee Jumalalta, mutta sitä varten hänen on toimittava yhteistyössä Jumalan kanssa.”
Olisi tärkeämpää lukea paavin yksinkertaisia sanoja kuin teologien monimutkaisia tulkintoja.
Yhteisen julistuksen todellinen tarkoitus
Roomalaiskatolilaiset olivat tarkkailijoina LML:n neljännessä yleiskokouksessa Helsingissä 1963. He katselivat, miten LML antautui historiallis-kriittiselle Raamatun tutkimismetodille ja modernismille. Luterilaiset eivät keskenäänkään voineet sopia vanhurskauttamisopista ja syrjäyttivät tunnustuskirjansa. Kokous totesi: ”Vanhurskauttaminen on vain yksi symboli monien joukossa, Se ei erityisen hyvin kosketa nykypäivän eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka ovat radikaalisti toisia kuin Lutherin tai Trenton isien kysymykset. Vanhurskauttamisoppi on suuressa määrin irrelevantti nykypäivänä ja täten sivuun työnnettävä.”
Kun RKK näki luterilaisten kirkkojen surkean opillisen tilan, se tuli mukaan ekumeeniseen toimintaan. RKK:n käsityksen mukaan nykyajan luterilaiset kirkot eivät enää edusta samaa kantaa vanhurskauttamisopissa kuin uskonpuhdistajat. LML:n vuoden 1963 yleiskokouksen ja Vatikaani II:n (1962-1965) välillä on selvä looginen yhteys. On helppo neuvotella sellaisen kanssa, joka ei edes tunne esillä olevaa asiaa.
RKK on muuttanut taktiikkansa. Nyt se osaa myös hymyillä. Sen tavoite on kuitenkin edelleen sama kuin aina ennenkin: kaikkien "eronneiden veljien" ja kaikkien kristillisten kirkkojen ja muiden uskontojen saattaminen sen herruuden alle. Se uskoo Kristuksen luovuttaneen paaville ja hänen kirkolleen kaikkivallan hallita maailmaa sijaishallitsijana Kristuksen tulemukseen asti.
Kun LML ei ole enää sen opillisena vastuksena, se voi nyt avoimesti paljastaa antikristillisyytensä. Se pitää julkisesti Kristuksen suorittamaan sijaishyvitykseen perustuvaa vanhurskauttamisoppia harhakäsityksenä – sanokoot sen neuvottelijat mitä tahansa - ja antaa pakanoille, jopa ateisteillekin, pelastumisen mahdollisuuden omilla suorituksillaan ilman parannusta. Se kutsuu heitä "anonyymeiksi katililaisiksi”.
Tämä 'on RKK:n mielestä ”armon universaalisuutta”. Selkokielellä se on vallanhimon universaalisuutta, jota paavi toteuttaa kokoamalla kaikkien kirkkojen ja uskontojen edustajia neuvonpitoon.
Paavi on alusta lähtien suunnitellut tarkoin, kuinka hän voisi kalastaa protestantit takaisin valtansa alle. Käännekohtana oli Vatikaani II, jossa RKK määritteli suhteensa ekumeniaan ja antoi julkilausuman De ecumenismo 1964. Siinä lausutaan seuraavaa: ”Iäisyyksien Herra, joka viisaasti ja kärsivällisesti toteuttaa armollista suunnitelmaansa meitä syntisiä kohtaan, on viime aikoina alkanut vuodattaa jakautuneiden kristittyjen keskuuteen katumuksen henkeä ja yhä voimakkaampaa yhteyden kaipuuta. Tämä armo on tehnyt kaikkialla syvän vaikutuksen moniin ihmisiin. Myös erossa olevien veljiemme keskuudessa on Pyhän Hengen armon vaikutuksesta syntynyt yhä laajeneva liike, jonka tarkoituksena on kaikkien kristittyjen ykseyden aikaansaaminen. ... Melkein kaikki kaipaavat, vaikkakin eri tavoin, yhtä ainoata ja näkyvää Jumalan kirkkoa, joka on todella yleismaailmallinen ja joka on lähetetty koko maailmaan, jotta maailma kääntyisi evankeliumiin ja siten pelastuisi Jumalan kunniaksi.”
Katolinen kirkko on tarkistanut, mutta ei muuttanut käsitystään uskonveljeydestä. Kun aikaisemmin puhuttiin vain katoliseen kirkkoon kuuluvista, niin nyt tulevat kysymykseen myös "erossa olevat veljet". Periaatteessa kaikki, mikä on saanut alkunsa tästä kirkosta ja johtaa siihen, on siihen kuuluvaa. Cyprianuksen lausumasta "extra ecclesiam nulla salus est" - kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta - pidetään johdonmukaisesti kiinni.
Kun katolisuuden käsitettä on laajennettu kirkon näkyvien rajojen yli, olisi luterilaisten aika suorittaa uudelleenarviointi. Nyt voimme pitää katolilaisena jokaista, joka tunnustaa paavin kristikunnan johtajaksi, katsomatta siihen, mihin kirkkoon asianomainen muodollisesti kuuluu.
Kun paavi tunnustaa kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella olevat "erossa olevat veljet", sisältyy tähän määritykseen vaatimus yhteyden palauttamisesta. Tämä vaatimus on erikseen määritelty ekumeniaa käsittelevässä dekreetissä: ”Pelastuskeinojen koko runsaus voidaan saavuttaa vain Kristuksen katolisen (= yleismaailmallisen) kirkon kautta, joka on pelastuksen yleinen apuväline. Uskomme, että Herra on yksin Pietarin johdossa olevalle apostolien kollegiolle luovuttanut kaikki uuden liiton rikkaudet rakentaakseen maan päälle yhden ainoan Kristuksen ruumiin, johon jo jollakin tavalla Jumalan kansaan kuuluvien tulee täydellisesti liittyä.” (Samoin RKK:n yleiskatekismus, CCC 816).
Monet protestantit tarkastelevat paavin kannanottoja ikään kuin katolinen kirkko olisi tullut katumukseen ja astuisi ekumeeniseen toimintaan yhtenä vertaisten joukossa. Tämä toiveuni ei saa mitään tukea dekreetistä. Siinähän päinvastoin esitetään ehdoton vaatimus katoliseen kirkkoon liittymisestä.
CCC:ssä, jonka paavi vahvisti 1992 ja joka on julkaistu 1994, todetaan yksiselitteisesti, että RKK on välttämätön pelastukselle. "Ne eivät voi pelastua, jotka, vaikka tietävät, että Jumala perusti Kristuksen kautta katolisen kirkon välttämättömäksi pelastuksen välineeksi, kieltäytyvät joko liittymästä siihen tai jäämästä siihen.” (CCC 849). .
”Täysjäseniä katolisessa kirkossa ovat ne, jotka omistaen Kristuksen Hengen hyväksyvät kirkon pelastuksen välineet ja koko organisaatioon ... ja ovat yhtyneet Kristuksen kirkon näkyvään rakenteeseen, jota johtavat kaikkein korkein paavi ja piispat.” (CCC 837).
RKK:n yhteyteen ei siis pääse, ellei hyväksy paavin ja piispojen ylivaltaa ja alistu siihen.
”Kirkko tietää, että se on yhtynyt monin tavoin kastettuihin, joita kunnioitetaan kristityn nimellä, mutta jotka eivät tunnusta katolista uskoa täydellisesti tahi eivät ole säilyttäneet yhteyttä Pietarin seuraajan alaisuudessa. Ne jotka uskovat Kristukseen ja jotka on oikein kastettu, ovat määrätyssä, vaikka eivät täydellisessä, yhteydessä katoliseen kirkkoon.” (CCC 838).
”Monet pyhityksen ja totuuden elementit löytyvät kirkon ulkopuolelta: kirjoitettu Jumalan sana, armon elämä, usko, toivo ja rakkaus ja muita Pyhän Hengen lahjoja ja näkyviä elementtejä. Kristuksen Henki käyttää pelastuksen välineinä kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä, joiden voima on peräisin siitä armon ja totuuden täyteydestä, jonka Kristus on uskonut katoliselle kirkolle.” (CCC 819).
Siksi RKK "lakkaamatta ja tehokkaasti pyrkii palauttamaan koko ihmiskunnan ja kaiken sen omaisuuden Kristuksen Pään alaisuuteen Hänen Henkensä yhteydessä". (CCC 831). "Missä Kristus Jeesus on, siellä on katolinen kirkko."
Luterilainen kirkko on mennyt ansaan
Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat varoittavat vakavasti yhteyden pitämisestä Rooman kirkon kanssa:
”Ne taas, jotka ovat samaa mieltä kuin paavi ja jotka puolustavat hänen oppiaan ja jumalanpalvelustaan, saastuttavat itsensä epäjumalanpalveluksella ja herjaavilla opinkäsityksillä. He tulevat vikapäiksi paavin vainoamien hurskasten vereen, he loukkaavat Jumalan kunniaa ja ovat kirkon menestyksen esteenä, lujittamalla harhoja ja muita riettauksia kaikkien jälkeentulevaisten vahingoksi.”
”Kaikkien kristittyjen on varottava osallistumista moiseen jumalattomaan oppiin ja järjettömään julmuuteen. Heidän on väistyttävä kauas paavista ja hänen kannattajistaan kuin vastakristuksen valtakunnasta ainakin ja ne kirottava. Kristus on antanut käskyn: "Kavahtakaa vääriä profeettoja!" Toisen korinttolaiskirjeen 6. luvussa (jae 14) Paavali sanoo: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä … mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä ?”
Martti Luther sanoo: ”Se joka täydellä todella pitää oppiaan, uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana, ei voi jäädä yhteen sellaisten kanssa, jotka opettavat väärää oppia tai pitäytyvät siihen. Opettaja, joka harhoja opetettaessa vaikenee, mutta kuitenkin on olevinaan oikea opettaja, on julkista kiihkoilijaa pahempi, ulkokultaisuudellaan hän aiheuttaa suurempaa vahinkoa kuin vääräoppinen.”
Nimenomaan vanhurskauttamisesta Tunnustuskirjat toteavat Yksimielisyyden ohjeessa: ”Mikäli tämä yksi ainoa uskonkohta pysyy taistelussa puhtaana, sikäli kristikuntakin pysyy puhtaana ja täysin yksimielisenä; mikäli se taas ei pysy puhtaana, on mahdotonta torjua vähäisintäkään harhaa tai lahkolaisuutta.”
Arkkipiispa Vikström on Kotimaassa sanonut, että meidän tulee korostaa ja vahvistaa luterilaista identiteettiämme kaikkiin suuntiin. Kun hän samalla kuitenkin toteaa, että luterilaisen kirkon
ensimmäisenä tavoitteena on ykseys Rooman kirkon kanssa, hän ei joko tiedä mistä puhuu, tai sitten hän antaa asioista väärän kuvan. Luterilaiselle arkkipiispalle pitäisi olla selviö, että mikäli yhdymme Roomaan, emme voi säilyttää luterilaista identiteettiämme.
Amerikkalaisella professorilla Robert Preusilla (k. 1995), jota pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista luterilaisista teologeista, on toisenlainen näkemys asiasta. Hänen mielestään luterilaiset ja katolilaiset eivät Yhteisellä julistuksellaan pyrkineetkään yksimielisyyteen itse opissa, vaan asiakirja laadittiin ulkonaisen yhteyden ja rauhan saavuttamiseksi kirkkojen välillä. Julistus oli välikappale korkeampaan tavoitteeseen pääsemiseksi. Se oli diplomaattisesti ja poliittisesti aikaansaatu konsensus. Se ei ratkaissut eikä yrittänytkään ratkaista vanhoja kiistanaiheita, vaan pyrki luomaan sopivan ilmapiirin tulevalle yhteistyölle.
Preus toteaa pahaenteisesti: ”Tällaisen jännitteisen konsensuksen tunnustaminen ja hyväksyminen tuo mukanaan tiettyjä riskejä ja kompromisseja, ainakin luterilaisilIe. Luterilaisen kirkon tulee valmistautua menettämään sisäinen identiteettinsä tulevaisuudessa. Luulenkin, että tähän monet luterilaiset kirkot ovat valmistautuneet tai jo menettäneet omaleimaiset tunnustuksensa. Näin on jo tapahtunut suuressa osassa luterilaisuutta. Tunnustukseen sitoutumisesta on tullut suuressa määrin muodollisuus.”
Preus huomauttaa, että Yhteinen julistus on RKK:n ekumeenisten pyrkimysten tuote. Asiakirjan takana on nimittäin paavillinen kristillisen yhteyden edistämisen neuvosto eikä uskon ja opin pyhä kongregaatio, joka valvoo RKK:n oikeaoppisuutta.
Preus sanoo lopuksi: ”Tunnustuksellinen luterilainen tulee siihen johtopäätökseen, ettei niille luterilaisille, jotka osallistuivat asiakirjan laatimiseen, tunnustuksellinen sitoutuminen merkinnyt juuri mitään … Tässä kohtaa on umpikuja. Luterilaisille kirkoille Yhteisen julistuksen hyväksyminen ei merkitse vain kompromissia vanhurskauttamisesta, vaan kompromissia tunnustuksellisesta periaatteesta kokonaisuudessaan.”
Preusin käsitykselle löytyy tukea myös katolisesta teologiasta. Kommentoidessaan Vatikaani II:n päätöksiä roomalaiskatolilainen J. M. Oesterreicher toteaa: ”Uskonpuhdistuksen päähuolenaihe ei meitä enää kiinnosta. Nykyajan hurskasta kristittyä ei enää vaivaa kysymys: "Miten löytäisin armollisen Jumalan?" Kysymys, joka häntä askarruttaa, kuuluu: "Miten Jumala toteuttaa koko luomakunnan pelastuksen?" (Lue: Miten RKK toteuttaa maailman pelastuksen?).
Seuraava lainaus on ekumeenisen liikkeen malliyhteisöksi korotetun, Ranskassa sijaitsevan Taizen yhteisön lehdestä Verbum Caro. Todettakoon, että Johannes Paavali II kävi vuonna 1986 Taizessa ja hyväksyi siten sen toiminnan. ”On vielä olemassa kristittyjä, jotka radikaalisuutensa ja fanaattisuutensa vuoksi kieltäytyvät liittymästä tähän ekumeeniseen liikkeeseen, joka saa piiriinsä yhä enemmän kirkkoja, sekä katolisia että muita. Se on nykyajan harhaoppia... Jos lahkolaishenki estää meitä päättäväisesti liittymästä ekumeeniseen liikkeeseen, lankeamme silloin harhaopin syntiin ... Uusi ekumeeninen suuntautuminen Roomaa kohtaan velvoittaa jokaista kristittyä tulemaan. mukaan ekumeeniseen liikkeeseen, sillä tästä liikkeestä poisjääminen on nykyajan syntiä.”
Papit marssivat ulos
Kun nyt protestantit jonottavat takaisin Roomaan, niin Raamatusta vanhurskauttamisen oikein käsittäneet roomalaiskatoliset papit ovat sen sijaan kautta aikojen suoriutuneet kirkostaan ulos. Yksi heistä on suomalaisen luterilaisen naisteologin kanssa avioitunut venezuelalainen pastori Orlando Molina.
HS:n Kuukausiliitteessä 6/1997 Molina kertoo: ”Katolinen kirkko opettaa, että ihmisen on tehtävä hyvää pelastuakseen. Mutta Raamattu ei niin opeta. Pelastus ei tule teoista, vaan Jumala antaa kaiken. Vain Jumalan armo tuo pelastuksen. Meitä neuvottiin pyrkimään hengelliseen täydellisyyteen. Nyt nauran koko ajatukselle. Ihminen on syntinen. --- Pappi merkitsee katolilaisille jotakin pyhistä pyhintä, hän on toinen Kristus. --- Luterilainen on vapaa. Katolilaisella on sääntöjä. aamusta iltaan: tee näin ja noin, mikään ei riitä. Nyt pääsen Kristuksen kautta suoraan yhteyteen Jumalaan. En enää tarvitse Mariaa tai pyhimyksiä välittäjiksi.”
Molina erosi RKK:sta 1968. Hän sai 1977 Suomen kansalaisuuden ja kaksi vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin pappisoikeudet Suomen luterilaisessa kirkossa.
Marian uusrenesanssi
Kirkon opinkappaleitten syynääminen on kaukainen asia kirkkorahvaalle, joka tuskin enää tietää, mitä vanhurskauttaminen onkaan. Ekumeenisella liikkeellä on sitä varten kuitenkin toinen hitti, nimittäin Neitsyt Marian palvonta, mariologia. Pioneereina ovat liikkeellä feministiteologit tunnuksin: "Luterilainen kirkko tarvitsee Mariaa." Väitöskirjoja rustataan ja Lutherista yritetään ottaa kaikki irti sen todistamiseksi, että. hän oikeastaan olisi ollut melkoinen Maria-fani.
Äänekkäimmät, jotka tietysti saavat auliisti palstatilaa Kotimaassa ja Kirkko ja kaupunki -lehdessä, vaativat jopa Marian patsaitten ja kuvien palauttamista kirkkoihin. Siinä heitä tukevat ortodoksit, joille Marian ja pyhimysten ikonit ovat suuri bisnes. Roomaan liittyminen ei tuota ortodokseille suurtakaan päänvaivaa. Opit ovat lähes samanlaiset, mutta paavin primaatti hiertää vieläkin Konstantinopolin ja Moskovan patriarkkoja.
Myönteisenä ja arvokkaana eleenä Rooma ilmoitti vuonna 1965, että apostoli Andreaksen pää palautetaan idän kirkolle! Yhteisellä julistuksella, joka luettiin Vatikaanissa ja Fanarissa (Konstantinopolissa) 7.12.1965, kumottiin vuoden 1054 ekskommunikaatio- (kirkosta erottamis-) päätökset ja esitettiin valittelu tuolloisista tapahtumista. Samalla todettiin, ettei tämä vielä poista kirkkojen välisiä eroja.
Vuonna 1980 alkoi ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten teologinen dialogi, joka on vielä kesken. Jo lokakuun 26. päivänä 1967 paavi Paavali VI ja Konstantinopolin patriarkka Athenagoras vaihtoivat kuitenkin poskisuudelmia Roomassa, Pyhän Pietarin basilikassa, jossa patriarkka saarnasi.14.
Luterilaisuutta voi omassakin maassamme uhata katolisoitumisen vaara ortodoksien taholta. Se näkyy jo siinä, että luterilaisella pohjalla toimivat kustantajat ovat alkaneet julkaista mariologiaa käsittelevää kirjallisuutta. Huippuna pidän WSOY:n julkaisemaa Anna-Maija Raittilan suomentamaa pientä kirjasta Äiti Teresan ja Taizen perustajan veli Rogerin ajatuksista. Kirjalla on huonosti harkittu nimi Maria sovituksen äiti. Vastaisuudessa saamme varautua yhä uusiin samanlaisiin ajattelemattomuuksiin. Uskonpuhdistus on nyt loppuunmyynnissä kirjakaupoissa, lehdissä, TV:ssä, radiossa, kaikkialla.
Marian kolmet kasvot
Marian propaganda-arvo on siinä, että mariologia, oppi Neitsyt Mariasta, Jumalan äidistä, liitetään sumeilematta Raamatun Mariaan. Kun luterilaisessa maassa puhutaan Mariasta, uskotaan tietysti puhujan tarkoittavan Nasaretin Mariaa. RKK:ssa sekoittaminen on tahallista, viralliseen oppiin kuuluvaa. Paavit ja teologit eivät paljasta, että he todellisuudessa ovat tehneet kirkolle uuden Maria-kloonin, Maria Kakkosen, jolla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen Marian kanssa. Nämä kaksi olisi visusti pidettävä erillään toisistaan, muuten mekin olemme kohta hukassa.
Mikäli feministiteologit saavat vapaasti huseerata suvaitsevaisten esimiestensä suosiollisella myötävaikutuksella, meillä on pian Maria Taivaan kuningatar, Maria kirkon äiti ja lopulta Maria Välittäjätär riesanamme. .
Kolmannella Marialla tarkoitan henkiolentoa, joka on ilmestynyt Marian imagoa käyttäen eri puolilla maailmaa l500-luvulta lähtien hurskaana katolilaisena, ja jota niin ikään kuvitellaan Nasaretin Mariaksi.
Ihmisten kritiikittömyys avaa ovia vaikka minkälaisille mielettömyyksille. Oikean kristillisen opin ulosheittäminen ekumeenisesta liikkeestä poistaa protestanttisessakin maailmassa esteet demonien ilmestymisen tieltä. Ellei nykyistä vääristynyttä Maria-buumia saada aisoihin saamme ehkäpä hyvinkin pian kuulla luterilaisten "marioiden" puhuvan kirkoissamme ja pyhiinvaelluspaikoissamme meedioitten kautta. Mutta mistäpä sellaisia aisoihin panijoita enää löytyisi aikana, jolloin kirkonjohtajat haaveilevat vain suuria unelmia kanssakäymisestä Isonsiskon kanssa.
Meidän ei tulisi vähätellä sitä valta-asemaa, johon Maria on RKK:ssa nostettu. Kaikkea oppia aletaan arvostella Maria Kakkosen kautta.
Paavi Paavali VI avasi oven tälle turmiolliselle kehitykselle saarnassaan 21.11.1964 sanomalla: "Oikea katolinen oppi Siunatusta Neitsyt Mariasta tulee aina olemaan avain Kristuksen ja kirkon mysteerin täydelliseen käsittämiseen."
Uskon ja opin pyhän kongregaation pää, kardinaali Joseph Ratzinger on lausunut Maria-dogmeista: "Nämä opinkappaleet suojelevat alkuperäistä uskoa Kristukseen totisena Jumalana ja totisena Ihmisenä. "
Ja nykyinen (elossa kirjan kirjoittamisaikaan, kuoli 2.4.2005) kaikkein mariaanisin paavi Johannes Paavali II on sanonut: "Tämä syvä kiintymys Jeesuksen äitiin on luonteenomaista katolilaisuudelle. Se on takuu sen säilymisestä oikeassa uskossa, sen seurakunnallisesta ja hengellisestä yhteydestä."
Mutta protestanttinen teologi Karl Barth kutsuu Rooman mariologiaa "Rooman katolisen kirkon kriittiseksi ja keskeiseksi dogmiksi, jonka mukana muu katolinen teologinen struktuuri seisoo tai kaatuu".
Mariologia ei ole mikään teologinen kasvannainen, joka perustuisi taikauskoiseen kansanhurskauteen, ja jonka Vatikaani mielihyvin leikkaisi pois. Se on kokonaisuuteen kuuluva, olennainen ja dogmaattinen osa katolismia itseään. Se ei ole sekundäärinen, vaan primäärinen, ensisijainen. Entinen roomalaiskatolilainen pappi ja teologi Peter de Rosa sanoo: "Mariologian nousu tapahtui rinnan kristologian (oppi Kristuksesta) laskun kanssa."
Olisi kohtalokas erehdys luterilaisilta kuvitella, että Marialla on vain sivurooli, josta ei tarvitse välittää, tai että Taivaan kuningattaren tittelin antaminen hänelle olisi vain perään antamista kansanhurskaudelle, taikka tilapäinen ylilyönti, jota ei pidä yliarvioida.
Tämä luulottelu näkyy myös Yhteisessä julistuksessa, jossa todetaan: ”Luterilaisilla ja katolilaisilla on yhteinen tavoite tunnustaa kaikessa Kristusta, johon yksin voi yli kaiken luottaa ainoana välittäjänä (2Tim2:5), jonka kautta Jumala Pyhässä Hengessä antaa itsensä ja vuodattaa uudistavat lahjansa.”
Eikö LML tiedä vai eikö se välitä siitä, että RKK:n virallisen opin mukaan Maria Kakkonen on Esirukoilija, Puolustaja, Hyväntekijä ja Välittäjätär? (CCC 969). Kun Kotimaassa tiedustelin, miksi Mariasta vaietaan Julistuksessa, en saanut mitään vastausta.
Mutta paavi ei unohda Mariaa. Hänen paavillinen tunnuslau seensahan on Totus tuus Maria. Alussa mainitsemassani kiertokirjeessä Että he yhtä olisivat vuodelta 1995 hän muistuttaa luterilaisia siitä, että niiden aiheiden joukossa, "joihin on syvennyttävä saavuttaaksemme aidon yksimielisyyden uskossa", kuuluu myös "Neitsyt Maria, Jumalan äiti ja kirkon ikoni, hengellinen äiti, joka rukoilee Kristuksen oppilaiden ja koko ihmiskunnan puolesta". Paavi olisi myös voinut mainita Maria Kakkosen tittelin: Coredemptorix (kanssalunastajatar), josta osa korkeinta papistoa on jo vaatinut paavilta dogmin julistamista.
Tarkoitukseni on kirjassani tutkia, onko Maria-kultti jo RKK:ssa pimentänyt Jeesuksen Kristuksen lunastustyön Golgatalla ja saattanut suurelle vaaralle alttiiksi paitsi miljardin katolilaisen, myös Marialle myötämielisten ei-katolilaisten iankaikkisen pelastuksen. RKK:n katekismus ja paavi kiistävät sen ja väittävät Maria-dogmien päinvastoin tuovan selvemmin esiin Kristuksen työn.
Minä olen toista mieltä.
Valinnalla on kiire! Tammikuussa 1995 LML ja Rooman kristittyjen yhteyden edistämisen neuvosto lähettivät Suomeen kirjelmän, jossa sanottiin: "Mitä enemmän kirkkojen johtajat tulevat tietoisiksi siitä, kuinka pakottavan tärkeää on palauttaa kirkon ykseys meidän aikanamme, sitä rohkeammin he uskaltavat ottaa uskallettujakin askeleita."
Paavilla on kiire saada protestantit mukaan kumartamaan paavia vuosituhannen vaihtumisen suurissa juhlissa Roomassa. Se olisi hänen valtansa suurenmoinen vahvistus.
Mutta mikä sellainen valta on, jota uudelleen ja uudelleen pitää perustella ja korostaa kaikilla mahdollisilla maailman kinkereillä? Kiertokirjeessään paavi on ottanut teemakseen varoittaa kaikkia protestantteja seuraavin ylpein sanoin: "Yhteys Rooman piispaan on - Jumalan suunnitelman mukaisesti - perusehto täydelliselle ja näkyvälle yhteydelle.",
Eiköhän sentään perusehto pääsemiselle Jumalan valtakuntaan - joksi RKK kuvittelee itseään - ole yhteys Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen, eikä Hänen kuvitellun "sijaisensa" kanssa. Rukoilkaamme, että kirkkomme johtajat saisivat Jumalalta unelman sielujen pelastamisesta voimallisen evankeliumin julistuksen kautta suurissa ahdistuksissa elävän kansamme keskuudessa. Se olisi Jumalalle tuhat kertaa tärkeämpää kuin kaikki tämä puuhailu ns. ekumenian kanssa.
Maamme kristityt kaipaavat oikeaa ekumeniaa!
Luku 1
Maria Taivaan kuningatar...
ELOKUUN 15. päivänä 1950 paavi Pius XII vahvisti ex cathedra -dogmin Neitsyt Marian taivaaseenottamisesta ruumiineen ja sieluineen (assumptio). RKK teki tapahtumasta vaikuttavan näytelmän, jota tiedotusvälineiden lisäksi seurasi monituhatlukuinen katsojajoukko.
Silminnäkijä kertoo: ”Dogmin julistaminen tapahtui valtavalla komeudella. Pietarinkirkon sisäänkäynnin eteen baldakiinin alle oli asetettu paavin valtaistuin. Kardinaalikollegion dekaani astui valtaistuimella istuvan Pius XII:n eteen ja pyysi paavia katolisen yhteisön nimissä julistamaan uskonopin Marian ottamisesta ruumiillisesti taivaaseen. Paavi rukoili Pyhää Henkeä avukseen ja alkoi laulaa Veni creator
spiritus.
Sen jälkeen hän luki dogmin tekstin taiteellisesti koristellusta bullasta kahden kultaisen mikrofonin edessä, jotka oli tehty erityisesti tätä tilaisuutta varten. Pietarinkirkon kellot, aikoivat soida ja niihin yhtyivät kaupungin kaikkien kirkkojen kellot. Janiculumin kukkulalta kanuunat ampuivat 26 laukausta, ja 2000 kirjekyyhkystä laskettiin ilmaan viemään viestiä kaikkeen maailmaan. Valtaisa kansanjoukko taputti käsiään ja huusi: "Evviva la Madonna, evviva il Papa!"
… …
(Kirja julkaistu 1997, Kuva ja Sana)
Lainaus.
http://www.kristitynfoorumi.fi/mariankasvot.htm
Niin, oliko se kuitenkin Rooma hapate?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedossa adventisteilla jo yli 100v.sitten.
Totean vain tämän ja Amen.
Ovat opettajina valloittaneet Suomen kristillisillä opetuksillaan langenneissa seurakunnissa, jotka ovat luopumuksen tilassa.
Eräs Katolinen opettaja otti minuun yhteyttä ja sanoi, minä en tahdo, että minua sanotaan katoliseksi, vaan, että minua kutsutaan kristityksi.
Vastasin hänelle: Oikein sinä sanoit, sillä ei Jeesus tullut rakentelemaan kirkkoja, vaan seurakunnan sanoessaan: Hajoittakaa maahan tämä temppeli, niin Minä sen kolmessa päivässä pystytän .
Katsoin opettajaa ja sanoin: Sinä olet yksi sen temppelin kivistä, jotka ovat levinneet ympäri maailman.
Meidän ei tule katsoa kirkkoihin tai seurakuntiin pelastuksemme perustana, vaan Kristukseen, joka on jokaisen seurakunnan pää, ja me Hänen pieniä kiviään eri seurakuntiin siroteltuina.
Ainoastaan yksi kivi on säilynyt paikallaan temppelin kivistä, ja se on se kulmakivi, jonka rakentajat ovat hyljänneet, siihen kiveen pakanat panevat toivonsa, se on Jeesus Kristus.
Katolinen kirkko haluaa kurinpalautusta Luterilaisessa ja langenneissa seurakunnissa, jotka ovat valinneet naisia papeiksi, ja hyväksyneet homo ja lesboliitot, sekä abortit.
Ekumeenisessa ykseydessä katolinen kirkko vaatii langenneita kirkkoja helmaansa ja vastustamaan Luterilaisia opinkäsityksiä, jotka poikkeavat katolisista opinkäsityksistä.
Luterilainen kirkko on palaamassa portto kirkon helmaan, näkemättä niitä erheitä joista Luther varoittaa, ja jatkaa luopumuksen tiellä.
vanhurskauttamisoppia. Luterilaiset eivät enää pitkään aikaan ole olleet luterilaisia.
Sellaisia joskus tarvitaan ettei kaikki jumalanpavelukset olisi kuin peräkylän maalaiskansakoulun kevätjuhla,jollaisia varsinkin jotkut kalvisistisia vaikutteita saaneet amerikan lahkot pyrkivät pitämään.