Uskontopalstoilla on nyt viime aikoina ollut oikein urakalla kirjoituksia siitä, miten uskonnollinen kasvatus on niin haitallista lapsille ja heidän kehitykseensä. On puhuttu siitä että pitäisi ensisijaisesti ajatella nimenomaan lapsen oikeuksia ja etuja, pitää hänet ensin ns. "puolueettomassa tilassa" jolloin lasta ei liitettäisi mihinkään uskontokuntaan, eikä myöskään opetettaisi mitään uskontoa (tai katsomusta voisi olla looginen jatko lauseelle), vaan ajatuksena on että lapsi voisi vanhempana sitten itse "valita" oman katsomuksensa, tai jos haluaa niin voi vaikka erilaisista uskonnoista valita itselleen mieluisat ainekset ja luoda siitä oman katsomuksensa.
No, ongelmana onkin toimiiko se käytännössä. Mitä ns. elämänkatsomuksellisesti puolueeton kasvatus sitten käytännössä tarkoittaa?
Toisella palstalla esitettiin että lapselle pitäisi kertoa, "ettei tiedä" vastauksia elämän perusolemusta koskeviin kysymyksiin ja sitten kertoa oma näkemyksensä. Miten tämä sitten eroaa sekulaarista (ateistisesta) tai uskonnollisesta kasvatuksesta? Vanhemmat ovat lapsilleen esikuvia, joiden käytöstä, mielipiteitä ja asenteita he pyrkivät omaksumaan ja matkimaan. Onkin luonnollista että jos lapsen vanhempi kertoo uskovansa Taivaan Isään, niin silloin myös lapsi todennäköisesti omaksuu tämän uskon vaikka uskontoa ei lapselle tietoisesti "tuputettaisikaan". Tämä tietysti toimii myös toisin päin. Ilmiselvää on myös että vanhemmat opettavat niin tietoisesti kuin tiedostamattaankin lapselle käyttäytymismalleja, asenteita ja myös (yllätys yllätys) elämänkatsomuksellisia asioita ja uskomuksia. Tätä taustaa ajatellen elämänkatsomuksellisesti puolueeton kasvatus on viime kädessä illuusio ja kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Jos edellä esittämääni ajatusta viedään eteenpäin, niin missä tilanteessa aikuiseksi kasvanut ihminen pystyy valitsemaan oman katsomuksensa ns. "vapaalta kentältä" ilman että aikaisempi vanhempien kasvatus, niin tietoinen kuin tiedostamatonkin, vaikuttaisi lapsen valintaan?
Ei missään tilanteessa.
Vai onko sittenkin niin että ainoastaan ateistinen kasvatus, jossa lapselle kerrotaan ettei mitään Jumalaa tai jumalia ole olemassakaan, olisi ainoa katsomuksellisesti puolueeton tapa kertoa lapselle uskonnosta tai uskonnoista? Tässä tilanteessa tietysti tehdään myös valinta siitä, minkälaista katsomuksellista kasvatusta ja opetusta lapsi saa, mutta se ei taida haitatakaan?
Minun mielestäni olisikin mielenkiintoista tietää, mitä haittaa (puhun nyt normaalista terveestä uskonnonkasvatuksesta, en epäterveestä, ahdasmielisestä uskonnonkasvatuksesta) uskonnollisella kasvatuksella lapsiin voisi olla? Miten se että kerrotaan rakastavasta Taivaan Isästä voisi vaikuttaa haitallisesti lapsen kehitykseen?
Asiallista keskustelua kiitos.
No, ongelmana onkin toimiiko se käytännössä. Mitä ns. elämänkatsomuksellisesti puolueeton kasvatus sitten käytännössä tarkoittaa?
Toisella palstalla esitettiin että lapselle pitäisi kertoa, "ettei tiedä" vastauksia elämän perusolemusta koskeviin kysymyksiin ja sitten kertoa oma näkemyksensä. Miten tämä sitten eroaa sekulaarista (ateistisesta) tai uskonnollisesta kasvatuksesta? Vanhemmat ovat lapsilleen esikuvia, joiden käytöstä, mielipiteitä ja asenteita he pyrkivät omaksumaan ja matkimaan. Onkin luonnollista että jos lapsen vanhempi kertoo uskovansa Taivaan Isään, niin silloin myös lapsi todennäköisesti omaksuu tämän uskon vaikka uskontoa ei lapselle tietoisesti "tuputettaisikaan". Tämä tietysti toimii myös toisin päin. Ilmiselvää on myös että vanhemmat opettavat niin tietoisesti kuin tiedostamattaankin lapselle käyttäytymismalleja, asenteita ja myös (yllätys yllätys) elämänkatsomuksellisia asioita ja uskomuksia. Tätä taustaa ajatellen elämänkatsomuksellisesti puolueeton kasvatus on viime kädessä illuusio ja kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
Jos edellä esittämääni ajatusta viedään eteenpäin, niin missä tilanteessa aikuiseksi kasvanut ihminen pystyy valitsemaan oman katsomuksensa ns. "vapaalta kentältä" ilman että aikaisempi vanhempien kasvatus, niin tietoinen kuin tiedostamatonkin, vaikuttaisi lapsen valintaan?
Ei missään tilanteessa.
Vai onko sittenkin niin että ainoastaan ateistinen kasvatus, jossa lapselle kerrotaan ettei mitään Jumalaa tai jumalia ole olemassakaan, olisi ainoa katsomuksellisesti puolueeton tapa kertoa lapselle uskonnosta tai uskonnoista? Tässä tilanteessa tietysti tehdään myös valinta siitä, minkälaista katsomuksellista kasvatusta ja opetusta lapsi saa, mutta se ei taida haitatakaan?
Minun mielestäni olisikin mielenkiintoista tietää, mitä haittaa (puhun nyt normaalista terveestä uskonnonkasvatuksesta, en epäterveestä, ahdasmielisestä uskonnonkasvatuksesta) uskonnollisella kasvatuksella lapsiin voisi olla? Miten se että kerrotaan rakastavasta Taivaan Isästä voisi vaikuttaa haitallisesti lapsen kehitykseen?
Asiallista keskustelua kiitos.
Vastaukset 30
Vanhimmat
evlutkuilu johti. Sain evlutkuisen kasvatuksen, 30 vuotiaana ryhdyin ateistiksi ja erosin kirkosta, koska niin paljon pahaa evlutkuismi oli mulle ja suomelle tehnyt. Lista ongelmista:
- Jumalan pelko aiheutti pelkäämään muitakin
- tuli burnout, koska töissä ei ollut tekemistä ja jumalan pelosta jouduin psykoosin, missä kuvittelin että joku haluaa tappaa mut.
- surullista oli seurata 1990 ja 2000 vuosikymmeniä miten evlut kirkko tuhlaa rahaa 50-jalkaisiin purjeveneisiin ja massiiviseen byrokratiaan, samalla kun suuri joukko suomalaisia kärsii maailman 3. kovimmasta verotuksesta, joka on kaiken pahan alku ja juuri suomessa. Jos ei ole rahaa, on hankala elää ihmisarvoista elämää kylmässä ja pimeässä suomessa.
Sittemmin evlutkut ovat ovat kiusanneet minua mm. rakennusvalvonnan ja oikeuslaitoksen taholta. Evlutkut ovat heikkoja, siksi he kiusaavat muita ja aiheuttavat mm. Auvisen kaltaisia tapauksia.
Kannattaakin olla ateisti ja perustaa elämänsä faktapohjalle eikä satuihin.
valitettavasti langennut tienoheen piikkipensaaseen, ja (elämän) piikit ovat sen tukahduttaneet.
Jos olet onnellinen nykyolossasi ateistina, niin ok. Älä silti pyri riistämmän toisilta kylvettyä uskoa. Jotkut voivat todella elää siitä uskosta ja se voi olla toisille tukeva kalliopohja. Sinun omakokemuspohjaisesta mielipiteestäsi huolimatta.
mitä enemmän palveluksia yhteiskunnalta vaaditaan, sitä enemmän on veroja kansalaisilta kerättävä. Jokaista veroeuroa vastaa vastaava summa rahaa. Ei raha ole sellasita, että sitä painataan aina,kun kassa on tyhjä. Vain tehdyllä työllä valtakunta kehityy (infrastruktuuri).
lapsellesi satuja tosiasioina?
"Miten se että kerrotaan rakastavasta Taivaan Isästä voisi vaikuttaa haitallisesti lapsen kehitykseen?"
Jos maailma on niin paha paikka, ettei siitä ilman satuja selviä, niin parempi on, kun et hommaa lapsia ollenkaan.
on oikeastaan aivan sama jos joku hullu(hihhuli) haluaa lapsensa aivopestä palvomaan vaikka saunatonttuja. sääliksi käy mutta senkun vaan, mutta kouluista se saatananpalvonta pitäisi poistaa. se rajoittaa jo jokaisen vapautta uskoa johonkin. mikään eetee opetus ei korvikkeena kelpaa.
jos joku on kouluopetuksen poistoa vastaan, niin sellaisella ei voi olla mitään sanottavaa siihenkään vastaan jos koulussa aletaan opettaa ulkoavaruuden alieneiden invaasiosta maapallolle muutaman vuoden kuluttua. sehän on ihan yhtä totta.
fysiikan tunnilla voitas opettaa että jos uskot tarpeeksi jumalaan niin kun pudotat raamatun niin se putoaakin ylöspäin eikä alas.
kylläpä olis lapset fiksuja tulevaisuudessa :D:D:D
olen kyllä monesti miettinyt. Elämänkatsomustieto lienee antaisi pinta raapaisun uskonnoista lapselle,joten miksi olisi tärkeetä puhua luterilaisesta tms. uskosta lainkaan,kuten tähän asti kouluissa?
Tai sanotaan,ettei uskonnoista puhuminen tarvisi olla kiellettyä,ehkäpä säädeltyä..mutta lapselle voisi puhua asioista,sitten kun hänellä on tarpeeksi älliä tajuilla asioista jotain.
Ihan jo päiväkoti-ikäisille on syötetty niin sankkaa uskonnollista huttua,että ne huutavat sitä jo silloin kaikille muille ja tuomitsevat uskonnon varjolla muita mm.ikätovereitaan.Oikeesti nähty tilanteita,jossa lapsi nostaa Jumalan aseeksi toista kohtaan ja toinen hämmentyy tyystin.
Minusta pitäisi siis ottaa lapsen ikäkin huomioon.Uskontoihin k-15 ;o)
Kait sekin jotain auttasi,että kukin uskontokunta järjestäisi omat opetuksensa jossain muualla kuin kouluissa ja päikkäreissä.Ja jollain muulla ajalla,kuin koulu-tai hoitoajalla. Ja tietysti kannatan ideaa,että jo päiväkotiin tuotavien lasten vanhemmilta selviteltäsiin tarkemmin perheen vakaumuksista ja mahdollisista toiveista asian tiimoilta.Ja noudatettasiin kanssa...
Vaikka eipä sen puoleen,olen kyllä ollut päiväkodeissa töissä,joissa tälläinen asiakin on huomioitu hyvin.Uskonnollisuus ei ole enään pop joka perheessä,eikä päiväkodissakaan. :D
Saas nähdä,vaikka siitä lopulta päästäsi eroon kokonaan....
Erityisesti alaluokilla kouluopetuksen kaksi tärkeää asiaa ovat rehellisyys ja tasapuolisuus. Uskonto on kutakuinkin ainoa aine, jossa molemmissa on vaihtelevissa määrin ongelmia.
Opetus ei ole tasapuolista niin kauan kuin oppilaat jaetaan eri ryhmiin vanhempien maailmankatsomuksen mukaan. Uskonnoista voi ja pitääkin puhua koulussa, mutta opetuksen täytyy olla enemmän ET-opetuksen kaltaista. Tärkeää olisi se, että tunnustuksellisuus olisi ehdottomasti kiellettyä. Opetuksen sisältö täytyisi olla tasapuolinen kaikkien katsomusten suhteen siten, että ei olisi tarvetta jakaa oppilaita eri ryhmiin.
Opetus ei myöskään ole rehellistä, jos kerrotaan vain "rakastavasta taivaan isästä" ilman, että selvitetään selkeästi tämän taivaan isän olevan vain kristillisen uskontoon liittyvä käsite. Kaikki tietävät, että tänäkin päivänä on kouluja joissa uskonnon oppeja opetellaan samalla tavalla faktoina kuin esimerkiksi maantietoa.
Joku viisas sanoi joskus, että ei pidä opettaa mitä asioita täytyy käsitellä vaan miten asioita täytyy käsitellä.
uskonnon ja elämänkatsomuksen opetukset hoidettaskin jossain muualla,kun koulussa ja muulla ajalla?
Näin ei olis koulussa eriarvosuudesta pelkoa,ei edes numeroita jaettaessa....
Uskonnoilla on kuitenkin tämän päivän maailmanmenossa kiistatta erittäin suuri merkitys. Kyllä minusta kouluissa täytyy uskonnoista puhua, jotta lapset oppisivat ymmärtämään mistä on kysymys. Eri asia sitten millä nimellä oppiainetta nimitetään. Minusta elämäkatsomustieto olisi paljon neutraalimpi ja parempi nimitys kuin uskonto.
Itse uskonnon tunnustuksellista opetusta ei yleisissä kouluissa tarvita. Sen puolen voi lasten vanhemmat hoitaa muilla keinoin, jos katsovat tarpeelliseksi.
oli kyllä vinhasti asiaa :) Mutta nyt lähdettävä,mua vakoillaan...ei jaksa..
lähinnä kirjoitin vanhempien oikeudesta antaa lapsille uskonnollista kasvatusta, sinä otit kantaa koululaitoksen uskonnonopetukseen. Ollaan siis vähän aiheen ulkopuolella.
Mutta myönnän että koululaitoksen uskonnonopetuksessa on korjaamisen varaa, minun mielestäni kuitenkin oikeampi ratkaisu olisi siirtyä kaikille yhteiseen ns. yleisen uskonnon opetukseen, joka lienee myös tietääkseni todennäköisin vaihtoehto mihin tulevaisuudessa siirrytään.
Lapsista ja opetuksesta puhuttaessa tulee herkästi kouluopetus mieleen. Kotona tapahtuva opetus on tietenkin paljon herkempi asia. Samat periaatteet pätevät minusta kuitenkin kotiopetuksessakin. Rehellisyys on kotonakin tärkeää. Ongelmana vain on se, että äärifundamentalistikin voi levittää oppejaan omasta mielestään täysin rehellisin mielin.
Lapset voivat kotonaan periä vanhimmiltaan käytännössä minkälaisen maailmankuvan tahansa. Tähän on vaikea kenenkään vaikuttaa. Juuri tämän takia on tärkeää, että kouluopetus olisi rehellistä ja tasapuolista eikä enää jaottele lapsia katsomuksen mukaan.
Tuohon alkuperäiseen kysymykseesi onko taivaan isästä kertominen pahasta. Ei se minusta kovin pahasta ole, jos sen tekee maltillisesti. Toisaalta voisi myös kysyä onko pahasta kyseenalaistaa taivaan isän olemassaolo? Tai onko pahasta kertoa rehellisesti mihin tarinaan tuo taivaan isä liittyy?
>>Toisaalta voisi myös kysyä onko pahasta kyseenalaistaa taivaan isän olemassaolo?>Tai onko pahasta kertoa rehellisesti mihin tarinaan tuo taivaan isä liittyy?
"kirjoitin vanhempien oikeudesta antaa lapsille uskonnollista kasvatusta"
Niin, mitenpä sitä täysin voisi estää.
Silti voi mielestäni erottaa kaksi asiaa:
1. Uskonnosta ja uskonnoista kertomisen lapselle
2. lapsen liittäminen uskonnolliseen yhdyskuntaan
Täydellisiä emme ole kukaan. Meidän perheessä esimerkiksi tuo jälkimmäinen virhe on tullut tehdyksi.
opettaa lapselle, ettei mitään jumalaa ole olemassakaan.
Kodin ulkopuolella lapselleni kerrottiin jo varhain jumalasatuja. Kun lapsi kysyi niistä, sanoin, että monet ihmiset uskovat jumalaan ja että kuoltua päästään taivaaseen, ja että on jokaisen oma asia, rupeaako uskomaan sellaiseen vai ei. Kysyttäessä kerroin myös, että itse en usko, mutta mummo uskoo.
Lapsi on kohta täysikäinen ja selvä ateisti.
mitä voi tarkoittaa "normaali terve uskontokasvatus" jossa puhutaan rakastavasta "taivaan isästä". Täyttä soopaa. Sinulla ei ole jumalväitteesi tueksi yhtään mitään. Miksi sellaista soopaa lapsellesi kertoisit?
Miksi muka pitäisi valita joku uskonto? Siihen ei kertakaikkiaan ole mitään järjellistä syytä.
typerän ateistin typerän kommentin. :((
tietää, missä vaiheessa lapsi on mielestäsi kypsä kuulemaan vihaavasta Jumalasta, joka tuhoaa ihmisiä vedenpaisumuksella, tulella ja tulikivellä, ja on valmistanut kadotuksen joillekin henkiolennoille sekä epäuskoisille ihmisille.
lapsi yllätetään käsi piparipurkissa.
Lapsen kasvatushan on periaatteessa kokonaan aivopasua. Lapsi ei itse voi ilman apua rakentaa minkäänlaista kuvaa maailmasta. Tällöin vanhempien kaikki muutkin asenteet kuin uskonto "periytyvät", kuten vaikkapa hyvät käytöstavat tai rasismi. Vasta lapsen oman tajunnan kasvaessa hän voi alkaa päättää, mitä oppimistaan käytösmalleista aikoo itsekin jatkaa.
Tätä eroa katsomusten välillä voitaisiin nimenomaan koulussa (ja kenties jo päiväkodeissakin) paikata yhteisellä uskonnon opetuksella, jossa kerrottaisiin yleisesti kaikista uskontotyypeistä, niin teistisistä kuin ateistisistakin.
Tällöin lapset viimeistään koulussa joutuisivat tekemisiin sen faktan kanssa, että kaikki eivät ajattele samalla tavoin, mutta heidän kanssaan voi kuitenkin tulla toimeen ja heidän näkemykseensä täytyy osata suhtautua asiallisesti.
Lapsen mieltä ei pidä myrkyttää liikaa tyyliin "Jeesus on vastaus kaikkeen."
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Jeesus. Jeesus. Jeesus.
Ainakin jos vanhemmat tai toinen heistä on ateisti, ei mielestäni tätä seikkaa saisi lapselta salatakaan ja ruveta "hyvän kristillisen asian vuoksi" esiintymään kristillisempänä kuin onkaan.
Pitäisikö ateistisen isän valehdella lapselle tämän kysyessä uskooko isä jumalaan?
"Vanhemmat ovat lapsilleen esikuvia, joiden käytöstä, mielipiteitä ja asenteita he pyrkivät omaksumaan ja matkimaan. Onkin luonnollista että jos lapsen vanhempi kertoo uskovansa Taivaan Isään, niin silloin myös lapsi todennäköisesti omaksuu tämän uskon vaikka uskontoa ei lapselle tietoisesti "tuputettaisikaan". "
Saattaahan tuo olla joissakin tapauksissa tottakin.
Omat vanhempani olivat ahdasmielisiä uskovaisia, itse olen ateisti, enkä ole koskaan ymmärtänyt /hyväksynyt uskovaisten vanhempieni maailmankuvaa, siis en lapsenakaan.
Kannatan lämpimästi ajatusta, että alaikäisiä lapsia ei saisi vanhempien toimesta pakottamalla aivopestä mihinkään uskontokuntaan. Pakottamisen seurauksena voi olla lapselle elinikäiset traumat, mielenterveysongelmia yms. Kannatan jopa yhteiskunnan puuttumista tähän asiaan, jos vanhemmat eivät asiaa itse ymmärrä.
ihmisille kehittyy kielteinen kanta uskontoihin jos heillä on huono suhde omiin vanhempiinsa, varsinkin jos vanhemmat ovat olleet vahvasti uskonnollisia. Tähän voi johtaa se että vanhemmat ovat hyvin ahdasmielisesti uskonnollisia, tai se jos lapsi kasvatetaan hyvin kontrolloidusti tiukan kurin alla.
Mielenkiintoista on että myös suhde omiin vanhempiinsa vaikuttaa usein jumalakuvaan. Esimerkiksi jos vanhemmat ovat kasvattaneet lapsensa hyvin tiukassa kurissa, eikä rakkautta ole osoitettu lainkaan tai hyvin vähän, niin silloin Jumalakin yleensä on käsitetty hyvin vihamieliseksi kostajaksi ja rankaisijaksi.
En tietenkään ota kantaa sinun tapaukseesi kun en tunne enempää taustoja.
Tämä kuitenkin osoittaakin että uskonnollista kasvatusta voi antaa hyvin erilaisilla tavoilla. Ahdasmielinen kasvatus tuskin on koskaan hyvä, oli kyseessä mikä katsomus tahansa.
vanhemmilla tahtoo taustalla väijyä se kadotus, mikä odottaa, jos ei uskonto ota kelvatakseen.
"Mielenkiintoista on että myös suhde omiin vanhempiinsa vaikuttaa usein jumalakuvaan. Esimerkiksi jos vanhemmat ovat kasvattaneet lapsensa hyvin tiukassa kurissa, eikä rakkautta ole osoitettu lainkaan tai hyvin vähän, niin silloin Jumalakin yleensä on käsitetty hyvin vihamieliseksi kostajaksi ja rankaisijaksi."
Nyt satuilet jo omiasi. Eiköhän tälläisistä lapsista tule herraa pelkääviä uskovaisia tai sitten terveen ateisteja.
"En tietenkään ota kantaa sinun tapaukseesi kun en tunne enempää taustoja."
No niimpä et otakkaan kantaa sen enempää kuin että ateisteilla on huono lapsuus ja siitä johtuva jumalkammo.
"ihmisille kehittyy kielteinen kanta uskontoihin jos heillä on huono suhde omiin vanhempiinsa, varsinkin jos vanhemmat ovat olleet vahvasti uskonnollisia."
En sanoisi ihan noinkaan, ainakaan omalta kohdaltani. Minulta on yksinkertaisesti puuttunut uskonnollinen usko lapsuudestani asti: en ole koskaan käsittänyt mitä tekemistä jollain pari tuhatta vuotta sitten eläneellä kaavuissa liikuskelevalla partajeesuksella on oman elämäni kanssa. Olisin todennäköisesti ateisti vaikka perheemme olisi ollut vain laimean luterilainen. Ateismini ei siis ole suoranaista seurausta vanhempieni uskon ahdasmielisyydestä, vaikkakin se on lisännyt vastenmielisyyttäni uskontoja kohtaan.
montako kertaa kävit äänestämässä demokraattisissa kirkollisvaaleissa. Kirkon hankinnoista päättävät demokraattisesti valitut jäsenet, kuten kaikessa demokratiassa. Tiesithän toki sen?
Minusta näyttää ihan jo tämän aiheesta syntyneen keskustelun pohjalta että aikuisten on melkein mahdotonta olla toisiaan kohtaan suvaitsevaisia ja asiallisia ja hyväksyviä olivat he sitten ateisteja tai johonkin jumalaan/Jumalaan uskovia. Ei siis näytä kovin lupaavalta valitaan mikä tahansa tapa koulun (ja etenkin kodin) uskontokasvatukseen, jos niiden tavoitteena on se mikä tulisi olla: ymmärtää paremmin itseään ja muita ihmisiä. Ei uskonnoista puhumista voi mitenkään täysin välttää, ne kun ovat olemassa haluttiin sitä tai ei. Jotenkin lapsiakin siis pitäisi ohjata ymmärtämään mistä niissä on kyse, koska kyllä he näihin kysymyksiin törmäävät lstentarhasta alkaen ja koulussa nyt viimeistään. Jos jätetään kaikki vastuu lapselle itselleen ja poistetaan uskontokasvatus kouluista kokonaan, niin epäilen että siitä huolimatta osa valitsee joko jo lapsena tai aikuisena jonkin uskonnon ja on siinä maltillinen, osasta tulee fundamentalisteja ja osa päätyy ateismiin tai etsiskelee ikuisesti omaa uskontapaansa.
Itse olen monesti miettinyt, että jos koululaitosta perustettaisiin täysin uudestaan, mitä oppiaineita ylipäätänsä valittaisiin opetettavaksi? Kuka päättää, mitä asioita lapsille opetetaan ja mitä ei? Onhan sekin eräänlaista "aivopesua" ja sillä tavalla ohjaillaan lasten maailmankuvan syntymistä ja itsetunnon rakentumista. Kyllä ne aikuisten elämänarvot sielläkin pohjalla vaikuttavat millaisiin asioihin painotetaan (matematiikkaan, kieliin, taideaineisiin)- ja mistä ne arvot sitten on peräisin? Pitäisikö nykylapsille opettaa vaikka mielenterveyteen liittyviä asioita kun niin monissa perheissä on erilaista ongelmaa - miten niiden kanssa pärjätään ja miksi joku on siinä mielessä erilainen ja ajattelee eri tavalla jne. Kun kerran opetetaan uskontojakin. Vaikeita kysymyksiä.