Kuten tuossa alempana jo kirjoitinkin, menetin veljeni viime viikonloppuna aivan yllättäen.
Nämä 4 päivää ovat olleet elämäni pisimmät, tuntuu kuin tapahtumasta olisi jo viikkoja, eikä voi käsittää että neljään päivään on mahtunut niin monta pitkää tuntia täynnä surua ja ahdistusta ja turtuneisuutta.
Itku tuli nopeasti takaisin, tosin tunteet menevät edelleen ihan vuoristorataa. Välillä olen aivan musertunut ja välillä turta. Välillä olen kova kuin kivi ja hoen vaan että kyllä tästä selvitään.
Nukkumaanmeno on vaikeinta. Heti kun valot sammuu tulee itku, ahdistus, suru ja ikävä. Valvon tunteja ennenkuin uni tulee, ja ne tunnit taas menevät naurettavan nopeaan toisin kuin päivällä. Heti kun valot sammuvat, kun kaadun kuolemanväsyneenä sänkyyn klo 21, alkaa tunnit juosta. Kun olen omasta mielestäni itkenyt vasta 10 minuuttia kello onkin jo 2215. Silmänräpäyksessä se on puoli yksi.
Tiedän että selviän tästä ajan kanssa, ja että tämä suru ei jatku ikuisesti, vaikka nyt siltä tuntuukin.
Haluaisin kuulla tarinoita teiltä, jotka olette menettäneet läheisenne. Kuinka kauan akuutti suru kesti? Kuinka monta viikkoa tai kuukautta itkitte itsenne uneen? Missä vaiheessa aloitte ensimmäistä kertaa tuntea iloa, aloitte tuntea että ehkä tästä selvitään?
Tiedän että jonkinlainen suru seuraa mukana koko loppuelämäni, mutta haluaisin jotain esimerkkiä siitä miten kauan voin odottaa tämän kauheimman vaiheen jatkuvan. Jotenkin helpottaisi ajatus, että ehkä esim. 3 kuukauden päästä ei välttämättä tunnu enää näin kauhealta.
Nämä 4 päivää ovat olleet elämäni pisimmät, tuntuu kuin tapahtumasta olisi jo viikkoja, eikä voi käsittää että neljään päivään on mahtunut niin monta pitkää tuntia täynnä surua ja ahdistusta ja turtuneisuutta.
Itku tuli nopeasti takaisin, tosin tunteet menevät edelleen ihan vuoristorataa. Välillä olen aivan musertunut ja välillä turta. Välillä olen kova kuin kivi ja hoen vaan että kyllä tästä selvitään.
Nukkumaanmeno on vaikeinta. Heti kun valot sammuu tulee itku, ahdistus, suru ja ikävä. Valvon tunteja ennenkuin uni tulee, ja ne tunnit taas menevät naurettavan nopeaan toisin kuin päivällä. Heti kun valot sammuvat, kun kaadun kuolemanväsyneenä sänkyyn klo 21, alkaa tunnit juosta. Kun olen omasta mielestäni itkenyt vasta 10 minuuttia kello onkin jo 2215. Silmänräpäyksessä se on puoli yksi.
Tiedän että selviän tästä ajan kanssa, ja että tämä suru ei jatku ikuisesti, vaikka nyt siltä tuntuukin.
Haluaisin kuulla tarinoita teiltä, jotka olette menettäneet läheisenne. Kuinka kauan akuutti suru kesti? Kuinka monta viikkoa tai kuukautta itkitte itsenne uneen? Missä vaiheessa aloitte ensimmäistä kertaa tuntea iloa, aloitte tuntea että ehkä tästä selvitään?
Tiedän että jonkinlainen suru seuraa mukana koko loppuelämäni, mutta haluaisin jotain esimerkkiä siitä miten kauan voin odottaa tämän kauheimman vaiheen jatkuvan. Jotenkin helpottaisi ajatus, että ehkä esim. 3 kuukauden päästä ei välttämättä tunnu enää näin kauhealta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Otan osaa suureen suruusi.Ainoa, mikä helpottaa on vain aika.Kolme ensimmäistä kuukautta olivat minulla pahimmat,seuraavat kolme aavistuksen verran jo helpommat, sitten suru meni eteenpäin ja taaksepäin, mutta lieveni koko ajan.Nyt siitä on 1v2kk ja aikana surussa se ei ole vielä mitään, mutta surun terävin kärki on jo poissa.Voin nauraa, iloita ja elää jälleen elämääni, vaikka surun varjo onkin yhä taustalla.Elämänhallinta on jälleen kunnossa ja minusta tuntuu, että olen saavuttanut entisestä itsestäni osan takaisin.Ikäänkuin entinen minä olisi kulman takana ja minä siellä kulmassa.Asia tulee varmasti olemaankin niin, en tule enää olemaan entiseni, mutta en sitä odotakaan.Surulle on vain annettava aikaa, niin paljon, kuin se ikinä tarvitsee.Tiedän kyllä, missä painajaisessa elät tällä hetkellä.Mutta se painajainen lievenee kuukausi kuukaudelta.Minua on auttanut ihan hirveästi tämä palsta, sen avulla olen pysynyt pystyssä ja järjissäni, olen kirjoittanut tänne tunteeni ja ollut mukana muiden suruissa ihan yhtä lailla.En usko, että täällä missään on aidompaa palstaa.Vain me saman kokeneet voimme ymmärtää täällä toisiamme.Jaksamista kaikille! Ja sinä, pysy palstalla!
Kiitos kauniista sanoistasi. Tästä palstasta on tullut minulle nopeasti tärkeä, helpottaa kun voi purkaa omia tuntojaan. Ja helpottaa lukea muiden selviytymisestä samasta surusta. Vaikken tietenkään toivo kenellekään tällaista murhetta, niin kyllä se luo jonkinlaista tukea ja toivoa kun tietää että muutkin ovat tällaisesta selvinneet.
Voimia ja jaksamista kaikille!
Oma mieheni kuoli reilu kuukausi sitten, juuri ennen joulua. En muista viime joulusta oikeastaan mitään, sen verran taisin olla shokissa. Itkeskelen ja saan ahdistus kohtauksia vieläkin päivittäin. Tosin nyt saan jo nukuttua ja syötyä, sen verran on tuska helpottanut. Pelottavaa on miten elämä jatkaa kulkuaan, vaikka minä menetin tärkeimmän ihmiseni. Joku sanoo pahimman surun menevän ohi vuodessa, toinen sanoo ajan olevan kaksi vuotta. Suru ei varmaan kohdallani mene koskaa kokonaan ohi, pakko vain elää sen kanssa.
Minäkin menetin veljeni kuukausi sitten.
En oikein ymmärrä, että häntä ei enään ole.
Välillä itkettää ja tulee ahdistuskohtauksia, mutta välillä on kuin ennen.
Kaikista kauheinta on hyväksyä tämä. Ehkä koskaan en tule hyväksymään tätä.
Vaikka olemme aikuisia, veljeni merkitsi minulle paljon, myös minun tyttärelleni.
Siitä olen hyvilläni, että sain jutella veljeni kanssa näistä kuolemankin asioista. Tiedän ettei hän pelännyt.
Elämä on niin epäreilua!!!!
kuoli 7,5 vuotta sitten. Puoli vuotta meni ennen kuin saatoin syoda kunnolla,nauttien ruuasta ja nukkua lahes normaalisti, sitten alkoi helpottaa. Pahin tuska alkoi kylla lieveta jo parissa kuukaudessa.
Suru laimenee ja muuttaa muotoaan aikaa myoten.
Joku viisas on sanonut, etta suru on surtava pois, ja nain minakin uskon. Toisella tama prosessi kestaa vahemman, toisella kauemman aikaa.
Elama jatkuu, 1,5 vuoden kuluttua mieheni kuolemasta tapasin uuden kiinnostavan miehen. Joku ehka sanoisi, etta liian pian. Minusta ei, olemme olleet siita lahtien yhdessa ja meilla on toukokuussa jo neljas haapaiva.
Elama on vaikeata puolison kuoltua, silloin tuntuu, etta ei ole enaa mitaan syyta jatkaa tata elamaa. Me emme kuitenkaan tieda mita elamalla on meille viela tarjota. Minulle kavi hyvin, olen nyt todella onnellinen ja elan taysilla uutta elamaa.
Toivon sinulle voimaa kestaa tama pahin surun aika. Muista, etta jokainen paiva voi olla aina ihan pikkuisen helpompi kuin edellinen. Huomaa miten ihan pikkuhiljaa ajatukset alkavat muuttua, se raskas ahdistus heikkenee ja alat muistella miestasi kevyemmmin ja opit taas nauramaan muistellessasi hassuja asioita joita hanen kanssaan teit ja joille hanen kanssaan nauroit.
Muistan miten katsoin tv:sta elokuvaa muutaman kuukauden kuluttua mieheni kuolemasta ja yhtakkia tajusin nauraneeni aaneen, ensimmaista kertaa pitkaan aikaan. Se oli hyva tunne. Toivon, etta sinakin voit pian kokea jotain vastaavaa.
mun nuoren veljen yhtäkkisestä kuolemasta sairauskohtaukseen tulee kohta vuosi täyteen..tuntuu ettei tästä ikinä ennalleen selviä...käyn psykoterapiassa ja on lääkitys.että pystyy jollain lailla päivästä toiseen viemään perhettä eteen päin..mutta helppoa ei ole..nukkumaan en pysty ilman mitään rohtoja..töihin en ole pystynyt..aina ollut kuvitelma että olemme kuolemattomia...ja ajatus ettei se omalle hohdalle satu..mutta asiahan ei ole niin kenenkään kohdalla..meilläkään ei ollut minkään laista ennakkovaroitusta.maailma romahti yhtäkkiä ja kerralla muutamassa sekunnissa....yritetään jaksaa jotenkin..ja otan osaa veljesi poismenoon...
Kuinka kauan suru kestää?
Pikkuveljeni kuoli myöskin hyvin yllättäen kaksi kuukautta sitten.
en ole asiaa itkenyt kuin muutaman päivän mutta kaikki on alkanut menettää tehoaan.
Mielenkiinto kadonnut kaikesta. Kevään valmistuminen tuottaa tuskaa, koska meidän piti pitää yhteiset valmistujaisjuhlat.
Parisuhde rakoilee osaltani. en halua läheisyyttä halausta enempää eikä mieheni ymmärrä sitä.
Olenkin nyt saanut jonkin sortin ahdistus kohtauksia. Kädet tärisevät, hengitys tahtoo salpautua, ahdistus painaa rintaa, äärimmäisiä pelkotiloja. Kestävät hyvinkin kauan.
Teidän tarinanne kuullostaa niin tutuilta Minä menetin poikani reilu 9kk sitten äkillisesti autoonettomuudessa ja tyttäreni veljensä Poikani piti viettää tyttökaverinsa kanssa kihlajaisia samana päivänä kun poikani sisko eli tyttäreni viettäisi ylioppilasjuhliaan
Ylioppilasjuhlat tai siis niitä ei oikeastaan tyttäreni toiveita kuullen ollut juuri ollenkaan ja poikani tyttökaveri meni nyt uutenavuotena kihloihin uuden poikaystävänsä kanssa Ehkä nuoret unohtaa nopeammin Hän on vasta 16v Poikani oli 20 tai olisi täyttänyt 15.1 21vuotta
Ensimmäinen puolivuotinen oli kaikista vaikeinta
suru on vieläkin ja tulee olemaan aina mutta alussa en uskaltanut edes yksin jäädä enkä yleisille paikoille mennä Minulla on vielä lääkitys nytkin ja käyn terapiassa En tule todellakaan entiselleni kai koskaan mutta terävin tuska helpottaa jos sitä voi sanoa helpottumiseksi
noin 3-6kk kuluessa
Sen neuvon annan älkää tukahduttako suruanne Itkekää kun itkettää ja jos on kovin paljon ahdistavia tilanteita ja paniikkikohtauksen tyyppistä hankkikaa lääkitys ja käykää ammattiauttajalla puhumassa Minä en olisi selvinnyt itse ainakaan ilman ulkopuolisten apua
Ystävät ovat myös tärkeä voimanlähde kun osaa valita niitä oikeasti olevia ystäviä kun niitä teeskentelijöitäkin on joukossa mukana yllättäen
Voin silmissäni nytkin nähdä vielä poikani iloisena ja huumorintajuisena nuorena miehenä ja seuraavassa hetkessä jo itkettää kun muistaa hänet semmoisena kun hän oli kun kävin pukemassa hänet viimeiselle matkalle Yritin epätoivoisesti silloin lämmittää hänen poskiaan käsilläni mutta hän oli ja pysyi kylmänä
Anteeksi toivottavasti rehellisyyteni ei tuo lisää paineita teille sureville
Mikään ei voi viedä meiltä surevilta kauniita muistoja pois Vaalitaan niitä kun muutakaan ei jäänyt
suuressa surussasi. Oman veljeni kuolemasta on kulunut noin kaksi kuukautta.
Ensimmäinen kuukausi vain meni. Joulu ei kiinnostanut. Ei uusi vuosi. Veli oli poissa ja se oli niin iso murhe, että se oli koko ajan mielessä.
Sanoisin, että minulla raskain vaihe kesti sen puolitoista kuukautta. Aivan kuin tunnelin päässä näkyisi nyt hiukan valon kajastusta...
Pitemmän ajanjakson selviytymisestä en vielä tiedä.
Luulen, että ensi joulu ei ole helppo sekään. Hän lähti täältä joulun alla.
Siunaustilaisuuden (hautajaisten) jälkeen alkaa toisenlainen vaihe. Surra voi mielestäni kuitenkin, vaikkei hautajaisiin pääsisikään.
Kun sisareni kuoli 12 vuotta sitten, asuin toisessa maassa, enkä yksinkertaisesti jaksanut matkustaa Suomeen. Kun kello oli niin paljon, että tiesin sisartani haudattavan Suomessa, sytytin kynttilän ja minusta tuntui kuin olisin ollut mukana.
Omaiseni lähettivät myös valokuvia hautajaisista, jotka vähän helpottivat oloani. Pitkä poissaoloni Suomesta ja ikäeromme teki surustani ehkä vähän "lievemmän", mutta hänen poismenonsa vahvisti tunnetta, että rakastan häntä ja olimme samaa lihaa ja verta, samasta äidistä.
Poikani (melkein 34 v) kuoli ennen joulua. Joulu meni ohi, enkä muista siitä muuta kuin että pelasin lapsenlapsen kanssa jouluaattona lautapelia olohuoneen lattialla.
Aluksi oli shokkivaihe, joka suojasi varmaan jonkin verran. Nyt on alkanut se harmaa suruvaihe. Nuorin lapseni reagoi hyvin voimakkaasti veljensä kuolemaan (hänellä on neurologisia erityisvaikeuksia). Hän on erittäin keskittymiskyvytön tällä hetkellä. Sain hänelle onneksi huomiseksi psykologille ajan.
Olen aina hoitanut nuorimmaiseni asioita, mutta nyt tuntuu, että ei kestäisi mitään uusia takapakkeja elämässä.
Olin jo viime viikon työssä, tällä viikolla olen talvilomalla. Töissä olin kuin toisella planeetalla, ihan zombi. En käsitä kuinka sitä enää jaksaa kiinnostua kaikista työhön liittyvistä vaatimuksista ja tavoitteista. Yritän kuitenkin ajatella, että nyt ei tarvitsekkaan tehdä mitään suuria asioita, pääasia, että mennään päivästä toiseen.
Monet ennen niin tärkeät asiat ovat menettäneet merkityksensä. Toivon, että nuorimmaiseni löytäisi paikkansa elämässään, muuta en enää elämältä toivo. Kolmas lapsemme tuntuu selviävän perheensä voimin eteenpäin, vaikka sielläkin tietysti veljen kuolemaa surraan.