On aivan ilmeistä, että vaikka maailmassa on miljoonia kristittyjä, niin heidän joukossaan vain muutamat tuntuvat ymmärtävän, mistä kristillisessä sanomassa on kyse. Nuo muutamat armoitetut harvoin viihtyvät pitkään näissä piireissä. On vieläpä yleistä, että nuo oivaltaneet yksilöt heittäytyvät kristinuskon vastustajiksi ja tuomitsevat sen sisällön. Nähdäkseni sellainen ei kuitenkaan olisi tarpeen.
Totuuden oivaltaminen edellyttää aina valheen paljastumista. Jos on oivaltanut Totuuden ja sen jälkeen kokee kristinopin typeryydeksi, niin on huomattava, että se ei ole kristinoppi, joka on typerää, vaan kristinuskonto, joka kristinopista on kokoonkyhätty. Tällainen erotus olisi siis hyvä tehdä: erotus kristinopin ja kristinuskon välillä. (Tämä vaatii uutta syventymistä siihen alkuperäisen opetuksen koko sisältöön; kaikkeen siihen mikä tähän asti on uskollisesti tulkittu perinteisistä ja totunnaisista näkökulmista.)
Kristinoppi on se opetus, se pohjattoman syvä ymmärrys, jota n. 2000 vuotta sitten opettivat tietyt armoitetut henkilöt, joille oli suotu lahja - suurenmoisin lahja, minkä ihminen elämässään voi saada. Tuo lahja soi heille tarpeen ja kyvyn puhua kenties suurenmoisimpia sanoja, mitä tässä maailmassa oli siihen mennessä kuultu. Ja näiden ihmisten sanat eivät muodostuneet heidän omista itsekeskeisistä ajatuksistaan, vaan he opettivat Totuudesta käsin - siitä elävästä elämän Totuudesta käsin, joka oli heille avautunut, joka heissä eli, jossa he elivät ja joka virtasi heissä alati kirkkaana ja raikkaana. He ammensivat opetuksensa sydämensä syvyydestä. Heidän Totuuden Opetuksensa ei ollut sanoja sanojen perään, vaan se oli ensisijaisesti voimana heidän sisimmässään - ja vasta toissijaisesti sanallista puhetta. Totuus ei näet sisälly sanaan; totuus ei ole sana. Sana on vain sormi, joka osoittaa kohteeseen. Hän, joka oivaltaa, mihin sormi osoittaa, kiittää sormea avusta ja lähtee matkaan, löytää oikean tien.
Kristinoppi on tuo "sormi". Entäs sitten kristinuskonto, kristinusko? Kristinusko ei niinkään julista "oikeaa tietä" - ei ainakaan vakavasti painota sitä - vaan se on jäänyt tuijottamaan tuota "osoittavaa sormea" ja rakentanut sen ympärille viihdeorganisaation. Uskonto ja uskonnollisuus yleensä on pinnallistettua Totuutta, jossa on jumituttu palvomaan ja kumartamaan tienviittoja tai pinnallisia mielikuvia sen sijaan, että noudatettaisiin kiitollisuudella viittojen osoittamaa tietä ja edettäisiin yksilöinä. Siitä huolimatta uskontojen pohjalla piilee usein myös aitoa ylevyyttä ja pyhyyttä esimerkiksi pyhien kirjojen sisällön muodossa - toisinaan myös elävien opettajien muodossa. Pyhitetystä kirjasta sen ylevä sisältö ja perusta ei useinkaan pääse täysin katoamaan kun kirja kerran on pyhitetty. Mutta uskonnollisuuden periaate kuitenkin on useimmiten karsia tuosta viisauden syvyydestä joitain mieluisia opinkappaleita, painottaa niitä, korottaa ne korkeimmaksi totuudeksi, hokea niitä - ja sulkea silmät ja ohittaa olankohautuksella se alkuperäisen opetuksen herkkyys, rikkaus, kaikenkattavuus ja yhtäkaikki: se alkuperäinen henki, josta opetus on lähtöisin.
"Opetus" on jotain, mitä otetaan vastaan, kun halutaan todella oppia jotain tärkeää. "Usko" on useimmiten jotain samaa kuin mielipide, jotain, mihin turvaudutaan, kun halutaan korostaa ja tehostaa omaa itseään; kun halutaan osoittaa oman itsensä paremmuus toiseen nähden, voittaa kiista, kilpailu, kamppailu, taistelu tai sota. Uskon pohjavire on useimmiten väkivaltainen; se kasvaa väkivallan maaperällä ja se ravitsee vihamielisyyttä ja erillisyyttä ihmisten kesken. Näin ollen usko - sellaisena kuin olemme sen käsittäneet - on kristinopin kannalta antikristillisyyttä. Se on täysin vastoin universaalin veljeyden ja rakkauden ihannetta, sanomaa ja henkeä; siis jotain päinvastaista, mitä alkuopettajamme Jeesus Kristus ja hänen puhtaimmat seuraajansa opettivat ajanlaskumme alussa. Myöhemminkin sitä ovat opettaneet vilpittömät yksilöt, joista monet nimitettiin historian aikana "kerettiläiseksi" eli harhaoppiseksi ja surmattiin polttamalla tai kiduttamalla tai muulla tavoin, ja joista osa taas lokeroitiin kristillisiksi houkiksi ja pyhimyksiksi. Eräs näistä pyhimyksistä, nimeltään Gregory Nazianzen, kuvaa uskonnollisuuden olemusta tylyin sanoin: "Ei mikään voi vedota ihmisiin paremmin kuin jaarittelu; mitä vähemmän he ymmärtävät, sitä suuremmin he ihastuvat."
Jääkööt kristinopin ylistys nyt tähän, avoimeksi kuin elämä itse.
Totuuden oivaltaminen edellyttää aina valheen paljastumista. Jos on oivaltanut Totuuden ja sen jälkeen kokee kristinopin typeryydeksi, niin on huomattava, että se ei ole kristinoppi, joka on typerää, vaan kristinuskonto, joka kristinopista on kokoonkyhätty. Tällainen erotus olisi siis hyvä tehdä: erotus kristinopin ja kristinuskon välillä. (Tämä vaatii uutta syventymistä siihen alkuperäisen opetuksen koko sisältöön; kaikkeen siihen mikä tähän asti on uskollisesti tulkittu perinteisistä ja totunnaisista näkökulmista.)
Kristinoppi on se opetus, se pohjattoman syvä ymmärrys, jota n. 2000 vuotta sitten opettivat tietyt armoitetut henkilöt, joille oli suotu lahja - suurenmoisin lahja, minkä ihminen elämässään voi saada. Tuo lahja soi heille tarpeen ja kyvyn puhua kenties suurenmoisimpia sanoja, mitä tässä maailmassa oli siihen mennessä kuultu. Ja näiden ihmisten sanat eivät muodostuneet heidän omista itsekeskeisistä ajatuksistaan, vaan he opettivat Totuudesta käsin - siitä elävästä elämän Totuudesta käsin, joka oli heille avautunut, joka heissä eli, jossa he elivät ja joka virtasi heissä alati kirkkaana ja raikkaana. He ammensivat opetuksensa sydämensä syvyydestä. Heidän Totuuden Opetuksensa ei ollut sanoja sanojen perään, vaan se oli ensisijaisesti voimana heidän sisimmässään - ja vasta toissijaisesti sanallista puhetta. Totuus ei näet sisälly sanaan; totuus ei ole sana. Sana on vain sormi, joka osoittaa kohteeseen. Hän, joka oivaltaa, mihin sormi osoittaa, kiittää sormea avusta ja lähtee matkaan, löytää oikean tien.
Kristinoppi on tuo "sormi". Entäs sitten kristinuskonto, kristinusko? Kristinusko ei niinkään julista "oikeaa tietä" - ei ainakaan vakavasti painota sitä - vaan se on jäänyt tuijottamaan tuota "osoittavaa sormea" ja rakentanut sen ympärille viihdeorganisaation. Uskonto ja uskonnollisuus yleensä on pinnallistettua Totuutta, jossa on jumituttu palvomaan ja kumartamaan tienviittoja tai pinnallisia mielikuvia sen sijaan, että noudatettaisiin kiitollisuudella viittojen osoittamaa tietä ja edettäisiin yksilöinä. Siitä huolimatta uskontojen pohjalla piilee usein myös aitoa ylevyyttä ja pyhyyttä esimerkiksi pyhien kirjojen sisällön muodossa - toisinaan myös elävien opettajien muodossa. Pyhitetystä kirjasta sen ylevä sisältö ja perusta ei useinkaan pääse täysin katoamaan kun kirja kerran on pyhitetty. Mutta uskonnollisuuden periaate kuitenkin on useimmiten karsia tuosta viisauden syvyydestä joitain mieluisia opinkappaleita, painottaa niitä, korottaa ne korkeimmaksi totuudeksi, hokea niitä - ja sulkea silmät ja ohittaa olankohautuksella se alkuperäisen opetuksen herkkyys, rikkaus, kaikenkattavuus ja yhtäkaikki: se alkuperäinen henki, josta opetus on lähtöisin.
"Opetus" on jotain, mitä otetaan vastaan, kun halutaan todella oppia jotain tärkeää. "Usko" on useimmiten jotain samaa kuin mielipide, jotain, mihin turvaudutaan, kun halutaan korostaa ja tehostaa omaa itseään; kun halutaan osoittaa oman itsensä paremmuus toiseen nähden, voittaa kiista, kilpailu, kamppailu, taistelu tai sota. Uskon pohjavire on useimmiten väkivaltainen; se kasvaa väkivallan maaperällä ja se ravitsee vihamielisyyttä ja erillisyyttä ihmisten kesken. Näin ollen usko - sellaisena kuin olemme sen käsittäneet - on kristinopin kannalta antikristillisyyttä. Se on täysin vastoin universaalin veljeyden ja rakkauden ihannetta, sanomaa ja henkeä; siis jotain päinvastaista, mitä alkuopettajamme Jeesus Kristus ja hänen puhtaimmat seuraajansa opettivat ajanlaskumme alussa. Myöhemminkin sitä ovat opettaneet vilpittömät yksilöt, joista monet nimitettiin historian aikana "kerettiläiseksi" eli harhaoppiseksi ja surmattiin polttamalla tai kiduttamalla tai muulla tavoin, ja joista osa taas lokeroitiin kristillisiksi houkiksi ja pyhimyksiksi. Eräs näistä pyhimyksistä, nimeltään Gregory Nazianzen, kuvaa uskonnollisuuden olemusta tylyin sanoin: "Ei mikään voi vedota ihmisiin paremmin kuin jaarittelu; mitä vähemmän he ymmärtävät, sitä suuremmin he ihastuvat."
Jääkööt kristinopin ylistys nyt tähän, avoimeksi kuin elämä itse.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.