Orkideoja Madeiralla

Sunnuntai 27.1.2008
Se ei ollut todellakaan rakkautta ensisilmäyksellä. Olin kuullut ja lukenut niin paljon ylistystä Madeirasta, että kuvittelin saapuvani maanpäälliseen paratiisiin, runsaudensarveen, jossa melkein jo lentokoneen ikkunasta voi poimia makoisia hedelmiä syödäkseen. Matka hotellille meni moottoritietä merenrantaa pitkin, osittain tunnelissa. Ihan nättiä, joo, mutta onhan näitä nähty, ajattelin. Onneksi en sentään ollut uhrannut tähän matkaan paljoa rahaa, 300 ekua ja 65 päälle yhden hengen huoneesta. Hotellikin, tai pensionaattihan se oli, vaikutti nuhruiselta. Kolme erillistä sänkyä ja iso parveke kylläkin.

Vastaanottotilaisuus oli aika pian saavuttua ja kun odottelin lähtöä hotellin edessä yksin, hyväntuulisten pariskuntien joukossa, tunsin itseni niin yksinäiseksi ja onnettomaksi, nyyh:(( Mutta sitten eteeni asteli nainen, joka esitteli itsensä Ellaksi ja kertoi olevansa yksin liikkeellä myös. Voi kun tuntui mukavalta ja aurinkokin taisi tulla hetkeksi usvan takaa esille.

Ella oli jo kentällä tutustunut toiseen yksinmatkustavaan, Tuijaan, ja kolmistaan kävimme sitten illalla syömässä rantaravintolassa äyriäskeittoa, espada-kalaa banaanin kera ja kahvia jälkkäriksi.Ja sovimme treffit aamuksi köysiradalle. Tuija lähti taksilla omaan hotelliinsa, me Ellan kanssa asuimme viereisissä hotelleissa ja vaikka kumpikin tunnustimme olevamme lahjakkaita eksymään, kävelimme ihan suorinta tietä kotiin. Enpä ole niin helppoa kaupunkia ja saarta ennen tavannut, jossa osaa joka paikkaan ilman karttaa. Meri on alhaalla, vuoret ylhäällä, ei voi lähteä väärään suuntaan...

Maanantai
Kaapelihissi tai köysirata, miten vaan, oli ihan miellyttävä kokemus. Ei yhtään pelottava. Meno ylös Monteen maksoi kympin, menopaluu 14.50. Lähdin yksin Kasvitieteeliseen puutarhaan, Tuija oli käynyt siellä kaksi kertaa ja Ellaa ei kiinnostanut. Yksin onkin mukavinta, saa mennä minne tahtoo, pysähtyä missä tahtoo. Talvihan siellä oli eikä kukkaloisto kovin häikäisevä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, asteita 22. Orkideaosastonkin löysin, Cymbidit kukkivat, ja niitä kasteltiin vaikka olen lukenut ohjeista, että kukkimisaikaan ne pidetään ihan kuivina(!)

Olin puutarhakierroksella seurannut kuinka turisteja vietiin korikelkoilla huimaa kyytiä mäkeä alas. Kaksi valkoisiin puettua, aurinkohattuista miestä oli kelkan ohjaksissa. Siitä tiesin, mitä tietä pääsisin takaisin keskustaan. Olin myös nähnyt hautausmaan, ja sinne piti tietysti mennä tustustumaan. Puutarhuri siellä kasteli istutuksia. Kaksi hautaa oli avattuna, eli varmaankin osa ihmisistä haudataan ja osa tuhkataan. Marmorikivisissä haudoissa oli vainajan valokuva. Ja kukkia! Kalloja, orkideoja ja muita joita en tuntenutkaan. Kyllä pidetään hyvä huoli vainajista. Kelpaa siellä makoilla, korkealla vuorella, alhaalla näkyy meri.

Kävin myös pienessä kappelissa. Sen viereltä lähti levadapolku. Kaksi naista laskeutui juuri polulle ja melkein olin lähteä heidän peräänsä. Menin kuitenkin sitten tielle, joka oli todella jyrkkä ja kapea. Kelkkojen ja autojen ohittaessa litistäydyin muuria vasten. Matka otti reisilihasten päälle mutta niin monenlaista näin matkan varrella, että kyllä kannatti. Eihän siitä tietysti mitään tulisi jos kaikki turistit vaeltaisivat sillä tiellä, mutta...

Tiistai
Suunnitelmana oli mennä aamulla bussilla nunnien laaksoon. Hotellissa oli muuten esitteen mukaan aamukahvi, mutta käytännössä tarjolla oli kahvin lisäksi sämpylöitä 3 lajia, samoin mehuja, juustoa ja leikkelettä, voita ja marmeladeja kertapakkauksissa. Ihan riittävä aamiainen. Ja ne sämpylät! Ihanan kuohkeita ja tuoreita, jopa sunnuntaiaamuna.

Niin, siis hain rantakadulta oikean bussipysäkin , enpä nyt muista numeroa, taisi olla 81, lähti Tuomiokirkon kohdalta kaupungin puolelta. Sanoin kuskille Curral das Freiras, maksoi 2.65. Uskomattomia maisemia, välillä oli pakko laittaa silmät kiinni. Sattui niin hyvin,että se bussi ajoi Eira do Serradon kautta. Yli 1000 metrin korkeudella olevalta näköalapaikalta oli uskomattomat näkymät. Sieltä olisi voinut kävellä entistä postinkantajan polkua alas laaksoon eli 500 metriä alaspäin. Mutta jatkoin bussin kyydissä. Olin ajatellut mennä ihan alas, mutta kun kaikki jäivät pois ennen sitä kylän keskustassa, jäin myös. Siinä oli ravintoloita ym. mutta halusin mennä ihan pohjalle.

Vuoren rinteet kohosivat joka puolella lähes pystysuoraan ylöspäin. Aurinko paistoi, mutta vasta puolenpäivän aikaan se ylitti vuoren reunan ja paistoi laaksoon. Tie seurasi kastelukanavia, ja kiersi serpeniininä vuoren rinnettä. Autoja kulki harvakseen. Metsässä näkyi valkoisia Kalloja kasvamassa, myös jokin valkoinen, orkidean näköinen, mutta myöhemmin näin niitä tien varrella ja totesin ne kurjenmiekoiksi. Orkideahan ei kuulu alkuperäiskasvistoon, joten sitä ei luonnossa voi nähdä. Kaikki näkemäni orkideat olivat ruukuissa. Talojen kattoterasseilla näitä ruukkuja oli kuin kukkakaupoissa, Cymbidit ja Venuksenkengät kukkivat. Pieniä puroja solisi kohti laaksoa ja alempana ne yhtyivät joeksi, jonka yli johti silta. Olin ihan laakson pohjalla, tie alkoi jo nousta ylöspäin. Tien laidassa oli kahvila, Bar, sen pihassa seisoi mummo ja nuori nainen pienen lapsensa kanssa. Nuori nainen osasi englantia ja tuli myymään minulle oluen, maksoi alle euron. Istuskelin muovituolilla ulkona ja vain katselin. Ketään muita turisteja ei ollut. Jatkoin sitten vielä tietä hieman ylöspäin, kohdalle osui Snack bar. Oli jo hieman nälkä, mutta mitään ruokaa ei ollut tarjolla. Siis toinen olut. Englantilainen pariskunta istui viereisessä pöydässä kahvilla. Mies kävi kysymässä tiedänkö, mistä levadapolku alkaa,en tiennyt. Oli hiljaista, kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten meninkin odottamaan bussipysäkille paikallisten kanssa. Paluumatkalla käytiin myös Eira do Serradolla, mutta ilmeisesti olin jo oppinut luottamaan bussikuskien ammattitaitoon,eikä paluumatkalla tarvinnut enää sulkea silmiä.

Keskiviikko
Ella oli lähetellyt tekstiviestejä tiistaina ja halusi lähteä kanssani Machicoon. Tapasimme aamulla rantakadulla, lähellä regattaa, meren puolella. Bussi nro 156, Sam, vihreä alaosa, oli opas neuvonut. Eli lähdimme kohti itää. Maksoi taas 2.65. Nunnalaakson retken jälkeen ei pelottanut ollenkaan, siihen verrattuna tämä oli ihan lällyä, vaikka tie meni välillä vuoren reunaa pitkin niin että toisella puolella oli suora pudotus mereen. Upeata!

Kaupungilta se Machico lähinnä näytti. Kävimme upeassa kirkossa, ja rannalla, joka oli suuri, upea terassi ja josta olisi päässyt uimaan. Ella halusi lounaaksi grillattuja sardiineja ja kun sellainen löytyi listalta, niin menimme sisälle paikkaan, jossa oli sinivalkoruutuiset pöytäliinat ja paikallisia asiakkaita. Kaksi kertaa grillatut sardiinit, valkosipulileipä ja neljä olutta maksoivat yhteensä 16.70, juomarahat tietysti päälle, sillä ruoka ja palvelu oli erinomaista.

Tuijaltakin tuli paluumatkalla tekstiviesti, olisi halunnut ruokaseuraa mutta emme jaksaneet lähteä. Seuraavana aamuna pitäisi olla jo 8.15 retkipysäkillä, sillä olimme ilmoittautuneet saarikierrokselle.

Torstai
Matkatoimiston bussi lähti kohti länttä. Yleensä olen uudessa paikassa mennyt mukaan yhdelle järjestetylle retkelle, sillä niissä saa tietoa paikallista oloista ja pääsee paikkoihin, joihin ei osaisi muuten mennä. Miinuksena on tietysti se, että koko ajan mennään kellon kanssa, ei voi viipyä missään pidempään. Poikkesimme paikoissa, joiden nimet eivät jääneet mieleen. Pohjoisrannikko oli karu, aallot löivät rantaan vaahtopäinä ja niiden seassa näkyi lainelautailijoita. Oli aika viileää, vaikka aurinko paistoi. Ylätasanko oli oikein melenkiintoinen, siellä ei kasvanut puita, vain jotakin kanervaa. Liikennemerkeissä varoitettiin lehmistä, ja niitä näkyikin muutama matkan varrella. Sitten taas tulimme rannikolle ja kävimme lounaalla, eturuokana oikein hyvää kasviskeittoa ja ihanaa sämpylää, pääruoka- vaihtoehtona espadaa banaania tai vasikkaa.

Ja taas matka jatkui, välillä matkasimme pilven keskellä ja katselimme kun pilvet valuivat rinnettä alas. Kävimme tutustumassa purotaimenkasvattamoon ja vanhoihin olkikattoisiin perinteisiin mökkeihin. Hieman tihkutti vettä. Sitten vielä käytiin kahvilla ja kakulla, ja sitten kohti kotia. 10 tuntia bussissa, ei kaivannut muuta kuin lepoa enää sinä iltana.

Perjantai
Oli jo ihan huono omatunto kun Tuija oli jäänyt ihan paitsioon kun en jaksanut iltaisin lähteä minnekään. Nyt ei enää mitään retkiä! Ja karnevaalitkin alkoivat, joten kannatti pysyä kaupungissa. Aamulla heti menin kauppahalliin käymään, ihmisiä oli runsaasti, tekivät viikonloppuostoksia. Halli on kaksikerroksinen, ja sitten vielä kalaosasto on ihan alakerrassa. Kalamyyjien työtä voi katsella parvelta ja siinä onkin aina yleisöä. Espadat ovat rumia ja mustia kaloja, jotka pyydystetään pitkilläsiimoilla niin syvältä, että ne kuolevat nostettaessa. Ihmeen velttoja ne olivat, pyrstöt taipuivat pöydänreunoilta alas.

Olin jo aikaisemmin ostanut hallista kaksi orkidean tainta, ne olivat ilman ruukkua, toinen Catalaia, valkoinen, hennon violettia ja keltaista huulilla, ja toinen nimetön, ilmeisesti Cymbidium, valkoinen punaisin huulin. Nyt piti vielä löytää pojan toivoma Vanda ja löytyihän se, tumma lila. Täti pakkasi sen aaltopahviseen lentopakettiin.

Kaupungilla oli lasten karnevaalikulkue, se kierteli vanhassa kaupungissakin ja siellä osuin ravintola Arseniuksen kohdalle ja siinä oli kyltti että tänään fadoa. Kun sain "tytöiltä" siunauksen, kävin varaamassa pöydän kolmelle. Perjantai ja karnevaalit, olisi kurjaa, jos ei mahtuisikaan sisälle. Sitten kävelin rantakatua länteen, ylhäällä oikealla oli jokin puutarha jossa oli portti auki.Ilmeisesti se oli kaupunginpuutarha, ei maksanut mitään, mukava ajanviettopaikka. Koululaisilla oli lomapäivä ja he viettivät sitä riehakkaissa karnevaalitunnelmissa. Söin kahvilassa päivän keiton, joka oli kasviskeitto. ja otin aurinkoa puistonpenkillä istuskellen.

Illalla seitsemältä tapasimme fadoravintolassa. Enpä ollut tutkinut ruokalistaa ja hintataso oli aika kova.Mutta lihavarras, espetada, oli erittäin hyvä
ja siihen kuului vastapaistettu maalaisleipä ja kotijuuston näköistä, hyvin levittäytyvää juustoa.

Kahdeksalta alkoi fadoesitys, valot sammutettiin ja kaksi eri naislaulajaa lauloivat muutaman laulun ja sitten vielä ilmeisesti ravintolan omistaja lauloi komeasti. Kadulla oli jo karnevaalimeininkiä, transut olivat niin kauniita kuin eivät naiset koskaan. Erityisen vaikuttava oli kuitenkin eräs naiseksi pukeutunut mies, jonka perässä kuljimme ja joka sitten vilkaisi taakseen ja leuassa oli parin päivän musta sänki...

Lauantai
Aamulla istuskelin rantakadulla ja otin aurinkoa. Ihan piti ottaa pitkähihainen pois että käsivarretkin saivat arskaa. Joku mies tuli kysymään kelloa, näki kyllä ettei minulla ollut sellaista ranteessa. Mies ei ollut paikallisia asukkaita, oli pitkäjäsenisempi ja myös reissussa rähjääntyneempi.Paikalliset asukkaathan ovat kuin samasta muotista tulleita, eikä ihmekään, kun ovat maahan reilut 500 vuotta sitten muuttaneiden portugalilaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Kaikilla on lyhyt nenä, silmät syvällä, silmät ja hiukset ruskeat, ruumiinrakenteeltaan lyhytjalkaisia ja pienikasvuisia. Ja kaikilla hiukset siististi leikattu ja kaikki, myös nuoriso, saman kaavan mukaan pukeutuneet. Niin, siis tämä mies oli varmaan saaren ainoa gigolo, mutta hyvin kohtelias, sanoi sitten kohteliaasti Tsau ja lähti kun oltiin hetki juteltu. Illemmalla tapasin hänet liikennevaloissa, hän morjesti ja kysyi mitä kuului. Hymähtelin itsekseni, että oliskohan mies hymyillyt niin maireasti jos olisi tiennyt, että minulla oli matkakassasta jäljellä enää parikymppiä ja sekin oli budjetoitu illan ruokailuun...

Karnevaalijärjestelyt illan kulkuetta varten olivat jo pitkällä, rantakadulle oli ajettu toinen toistaan upeammin koristeltuja kuorma-autoja, karnevaalimusiikki soi kovaäänisistä ja naamiasasuihin pukeutuneita näkyi kaduilla. lltaan oli kuitenkin vielä aikaa ja lähdin käymään läheisessä orkideapuutarhassa, jonne pääsee paikallisbussilla nro 28. Lyhyt sinne olisiollut kävelläkin,mutta ylämäki on raskas. Enkä ollut vielä kulkenut paikallisilla. Maksoi kertamaksulla 2 ekua, ladattavalla kortilla kuulemma 85 senttiä/matka. Pysäkin nimi piti olla Apel, mutta en sellaista huomannut vaan ajoin aika ylös ja aloin sitten kävellä alaspäin todella jyrkkää mäkeä. Oikeastaan sen orkideapuutarhan löytäminen ei ollutkaan niin tärkeätä, eipä nyt ollut kukkimisaika. Mutta kuinka sitten huomasinkin kadun Caminho dos Saltos, ja siinähän se oli, vihreä rautaportti oli raollaan ja pujahdin sisään. kukaan ei ollut myymässä lippuja, saksalainen turistiryhmä oli maistelemassa madeiraa ja kakkuja. Heti ovensuussa oli kukkiva vanda, juuri sama väri kuin minunkin ostamassani, tumma lila. Kyllä oli kaunis! Muutenhan melkein kaikki muut kuin Cymbidit olivat talvilevolla. Voin vain kuvitella, miltä siellä näyttää kukkimisaikaan! Käytävät olivat ahtaat ja sokkeloiset, oli hämärää ja kosteata. Esitteitä oli jaossa myös suomen kielellä. Kukaan ei rahastanut minua, enkä alkanut rahaani tyrkyttämään. Oli jo niin vähissäkin:((

Kävelin hotellille, kaupungille oli ilmestynyt kojuja joissa oli leivät nousemassa, niissä tehtiin Polo do Cacoja, patonkeja joiden sisään on leivottu salamia tai muuta, ja jotka katkaistaan kahtia, kääritään paperiin ja syödään. Naminami, maksoi 2 ekua.

Illalla menimme Ellan kanssa siihen samaan rantaravintolaan, jossa kävimme jo sunnuntaina. Oli pöytä varattuna ja oli syytäkin, sillä ravintola oli tupaten täynnä. Söin tonnikalaa, se oli kuin mureata vasikkaa. Ella otti taas grillatut sadiinit. Tarjoilijat juoksivat, mutta kun kiire hieman helpotti, niin valot sammuivat, ja he tulivat kitaran kanssa laulamaan onnittelulaulua saksalaiselle turistille. Me otimme jälkiruuaksi suklaamossea ja caputsinoa ja paikallista brändyä. Ja tarjoilija kaatoi vielä ylmääräiset brändyt läksäisiksi, niin ja olihan hän tuonut alkajaisiksikin ylimääräiset madeirat. Karnevaaliasuihin pukeutuneita juhlijoita poikkesi ravintolassa ja pysähtyi avoimen ikkunan luo juttelemaan. Oli hauskaa, iloinen meininki.

Karnevaalikulkue alkoi klo 21. Ihmisiä oli paljon sekä kulkueessa että katujen varsilla. Jouluvalot paloivat. Valtava työ oli tehty sekä pukujen että tanssien kanssa. En mitenkään pysty kuvailemaan kaikkea. Hieman satoi, ja kun istuimme oluella, alkoi sataa ihan kunnolla. Sääli, sillä kulkue oli vielä kierroksellaan. Koko viikon paistoi aurinko ja sitten kun olisi tarvittu poutaa, tulikin vettä. Ihmisten virta alkoi kulkea keskustasta poispäin ohitsemme. Minulla oli koko viikon ollut repussa sateenvarjo ja nyt sitä tarvittiin.

Sunnuntai
Oikeastaan ei harmittanut lähteä kotimatkalle. Tämä oli nyt tässä, ja tänne pääsee uudestaan. Aika mielenkiintoista kyllä, että vain kuuden tunnin lentomatkan päässä on valkoinen maa, jossa asuu outo kansa, jonka kaikki ihmiset ovat ihan erilaisia. On pitkiä ja lyhyitä,lihavia ja laihoja. Hiusten väri voi vaihdella platinanvaaleasta mustaan tai olla punainenkin. Ja silmät voivat olla minkäväriset vaan. Ja kaikki pukeutuvat ihan omaan tyyliinsä ja nuorisolla on vielä ihan eri muodit ja tukkamallit. Ja kun ylittää kadun, pitää katsoa ettei tule autoja ja jos joku auto pysähtyy suojatien eteen, pitää katsoa että sen viereinenkin auto pysähtyy ennenkuin voi mennä.

Sillä Madeiralla jalankulkija on kuningas. Ihan ymmärrettävää kyllä, että liikennekulttuuri on kehittynyt sellaiseksi. Kiemuraisilla vuoristoteillä ei elä kauaa sellainen, joka menee ensin koska hänellä on siihen oikeús. Siellä on pakko nöyrästi pysähtyä ja peruuttaakin, jos auto tulee vastaan mutkassa. Tai muuten toinen autoista tai molemmat syöksyvät alas vuorenrinnettä viimeistä kertaa.

Kiva reissu. Jos elonpäiviä riittää, niin varmaankin lähden syksyllä pariksi viikoksi. Jos saan mukaan kaverin, joka lähtee helpoille levadavaelluksille. Paljon nähtävää ja koettavaa siellä on, tämmöinen viikko oli vasta alkupala.