vuosia hukkaan

mutta olisin mieluummin vaikka elänyt "tasapaksua" elämää kun kokenut tätä hirveää tuskaa jonka pidän mukanani kun menetin 20v poikani viime keväänä
En osaa sanoa onko elämä "pilalla" koska ei sillä ole väliä ei kai minulla enää aidosti hauskaa voi koskaan olla ainakaan samalla tavalla kun ennen
En kieriskele itsesäälissä enkä leiki marttyyriakaan mutta olen nyt realistinen ajatuksilleni ja ololleni
Ei vaan jaksa iloita vaikka ihmiset ehkä ajattelee ja sanookin että "onhan siitä jo aikaa ja elämä normalisoituu" Entäs jos ei normalisoidu ja voiko se ylipäätänsä normalisoitua tämmöisen iskun jälkeen

eva.stina kirjoitti:

mutta olisin mieluummin vaikka elänyt "tasapaksua" elämää kun kokenut tätä hirveää tuskaa jonka pidän mukanani kun menetin 20v poikani viime keväänä
En osaa sanoa onko elämä "pilalla" koska ei sillä ole väliä ei kai minulla enää aidosti hauskaa voi koskaan olla ainakaan samalla tavalla kun ennen
En kieriskele itsesäälissä enkä leiki marttyyriakaan mutta olen nyt realistinen ajatuksilleni ja ololleni
Ei vaan jaksa iloita vaikka ihmiset ehkä ajattelee ja sanookin että "onhan siitä jo aikaa ja elämä normalisoituu" Entäs jos ei normalisoidu ja voiko se ylipäätänsä normalisoitua tämmöisen iskun jälkeen

ei voi tulla samanlaiseksi kuin se on ennen ollut. Kun rakas läheinen kuolee, se ei voi olla koskettamatta sielua ja koko elämää. Arpi jää sydämeen. Se saattaa aueta, jos ja kun, elämässä tulee vastaavanlaisia asioita eteen, sulkeutuakseen jälleen.
Elämä vain jatkuu, kuitenkin. Vaikka se ei tunnu siltä, että se jatkuisi. Ajan myötä suru hellittää otettaan. Luulen sen muuttavan muotoaan positiivisempaan suuntaan. Sitä en tietenkään voi tietää, koska menetin rakkaan veljeni vajaa kaksi kuukautta sitten.

elämämme kirjoitti:

ei voi tulla samanlaiseksi kuin se on ennen ollut. Kun rakas läheinen kuolee, se ei voi olla koskettamatta sielua ja koko elämää. Arpi jää sydämeen. Se saattaa aueta, jos ja kun, elämässä tulee vastaavanlaisia asioita eteen, sulkeutuakseen jälleen.
Elämä vain jatkuu, kuitenkin. Vaikka se ei tunnu siltä, että se jatkuisi. Ajan myötä suru hellittää otettaan. Luulen sen muuttavan muotoaan positiivisempaan suuntaan. Sitä en tietenkään voi tietää, koska menetin rakkaan veljeni vajaa kaksi kuukautta sitten.

Me varmaan opimme elämään surun kanssa.Se on jonkinasteisena aina mutta opimme sietämään sitä.Lapsen kuolemasta tuskin selviää kunnolla koskaan.Ystäväni lapsi kuoli vauvana 14v sitten, hän on oppinut elämään ja iloitsemaan muidenkin lastensa kanssa mutta lapsen synnyin-, ja kuolinpäivänä hän lamaantuu täysin surun vuoksi, ja pysyy päivät lukkojen takana käpertyneenä kotona.Lapsi on aina olemassa ja kasvaa taivaassa samaan tahtiin kuin muutkin lapset, siitä olemme saaneet monella tapaa jo varmuuden.Täällä katetaan vahingossa toisinaan aina yksi lautanen lisää ja joulukorttiin jää tyhjä tila huomaamatta nimen kohdalle, joten muistoissakin pysyy iäti.

eva.stina kirjoitti:

mutta olisin mieluummin vaikka elänyt "tasapaksua" elämää kun kokenut tätä hirveää tuskaa jonka pidän mukanani kun menetin 20v poikani viime keväänä
En osaa sanoa onko elämä "pilalla" koska ei sillä ole väliä ei kai minulla enää aidosti hauskaa voi koskaan olla ainakaan samalla tavalla kun ennen
En kieriskele itsesäälissä enkä leiki marttyyriakaan mutta olen nyt realistinen ajatuksilleni ja ololleni
Ei vaan jaksa iloita vaikka ihmiset ehkä ajattelee ja sanookin että "onhan siitä jo aikaa ja elämä normalisoituu" Entäs jos ei normalisoidu ja voiko se ylipäätänsä normalisoitua tämmöisen iskun jälkeen

kirjaimet sormistani.
Periaatteessa ei tosiaankaan ole mitään väliä mitä tapahtuu. Olo vaan on että päivä kerrallaan.

En minä oikein odota mitään ihmeempää enää.
Olenhan minä jo nauranut . Olen hetken osannut iloita jostain tuiki tavallisesta asiasta.
Mutta ne suurimmat ilot, ne suurimmat haaveet , kaikki ne romuttui koska niihin liittyy aina kaksi lasta .Kuten joulunvietto, perhejuhlat yleensäkin, isommat haaveet kuten matkat .

Minäkään ei kieri marttyyrina tai hae itsesääliä keneltäkään. Miksi? Ei kukaan kuitenkaan voi ymmärtää miltä tuntuu. Ei se tunne aina ole pelkkää tuskaa vaan jotain tasapaksua mömmöä josta ei pääse irti.

Kun lapsi kuolee ne aidot tunteet mitkä koen hyviksi liittyy hyvin suppeaan porukkaan . Ne ilot on läheisten ilo, menestys jossain, yhdessäolo , siinä' ne oikeasti onkin.

Olo on jotenkin lyöty, tavallaan kun olisi luovuttanut . En minä jaksa edes selittää kenellékään mitään enää. Kannat jotain näkymätöntä mukanasi lopunelämän.

Silti voi olla hyvä päivä tavallaan.
Tai onko se parempi päivä, muiden rinnalla.

Ongelmat mitkä nyt tulee eteen harmittaa hetken.
Sitä ajattelee. Mitä vielä? Kuinka paljon paskaa sitä pitääkään jaksaa? Sitten vaan taas luovuttaa ja ajattelee, no ihan sama kai se menee kaiken muun lisäksi.

Yksi asia on joka tavallaan herätti minut. Oli kun läheiselle tapahtui jotain uhkaavaa. Se herätti sen taistelijan hetkeksi.Oli pakko käöyttää ne voimat mitä on jäljellä korjataakseen asia . Jouduin tavallaan työntämään lapsen kuoleman syrjään hetkeksi. Muistan ajatelkleeni kuin ajoin hautausmaan ohi, että nyt saat odottaa on juuri jotain tärkeämpää, ja todeta itselleen ettei se suru mihinkään katoa. Se kyllä odottaa . Muistan ajatelleeni että lapseni haluaisikin että hoidan asian. Ehkä jopa herätti minut .
En oikein tiedä mitä edes pitäisi odottaa elämältä enää.

Näinkö paljon piti tapahtua jotta kovin pyörivä oravanpyöräni pysähtyisi? Minä haaveineeni, minä joka tein kovin töitä saavutaakseni jotain lapsilleni, Minulla jolla oli unelmia siinä missä muillakin.

Miten ihmeessä tästä voi jotain oppia? Miten ihmeessä mikään voi enää tuntua samalata vaikka olisin oppinut mitään. Synnyinkö vaan synnyttääkseni lapsen joka kuolisi? Osaan toki lohduttaa ja ymmärtää saman kokeneita nyt paremmin kuin ennen lapseni kuolemaa. Oliko se elämäni tarkoitus. Menettää oman elämäni auttaakseni muita?

hyvin veit kirjoitti:

kirjaimet sormistani.
Periaatteessa ei tosiaankaan ole mitään väliä mitä tapahtuu. Olo vaan on että päivä kerrallaan.

En minä oikein odota mitään ihmeempää enää.
Olenhan minä jo nauranut . Olen hetken osannut iloita jostain tuiki tavallisesta asiasta.
Mutta ne suurimmat ilot, ne suurimmat haaveet , kaikki ne romuttui koska niihin liittyy aina kaksi lasta .Kuten joulunvietto, perhejuhlat yleensäkin, isommat haaveet kuten matkat .

Minäkään ei kieri marttyyrina tai hae itsesääliä keneltäkään. Miksi? Ei kukaan kuitenkaan voi ymmärtää miltä tuntuu. Ei se tunne aina ole pelkkää tuskaa vaan jotain tasapaksua mömmöä josta ei pääse irti.

Kun lapsi kuolee ne aidot tunteet mitkä koen hyviksi liittyy hyvin suppeaan porukkaan . Ne ilot on läheisten ilo, menestys jossain, yhdessäolo , siinä' ne oikeasti onkin.

Olo on jotenkin lyöty, tavallaan kun olisi luovuttanut . En minä jaksa edes selittää kenellékään mitään enää. Kannat jotain näkymätöntä mukanasi lopunelämän.

Silti voi olla hyvä päivä tavallaan.
Tai onko se parempi päivä, muiden rinnalla.

Ongelmat mitkä nyt tulee eteen harmittaa hetken.
Sitä ajattelee. Mitä vielä? Kuinka paljon paskaa sitä pitääkään jaksaa? Sitten vaan taas luovuttaa ja ajattelee, no ihan sama kai se menee kaiken muun lisäksi.

Yksi asia on joka tavallaan herätti minut. Oli kun läheiselle tapahtui jotain uhkaavaa. Se herätti sen taistelijan hetkeksi.Oli pakko käöyttää ne voimat mitä on jäljellä korjataakseen asia . Jouduin tavallaan työntämään lapsen kuoleman syrjään hetkeksi. Muistan ajatelkleeni kuin ajoin hautausmaan ohi, että nyt saat odottaa on juuri jotain tärkeämpää, ja todeta itselleen ettei se suru mihinkään katoa. Se kyllä odottaa . Muistan ajatelleeni että lapseni haluaisikin että hoidan asian. Ehkä jopa herätti minut .
En oikein tiedä mitä edes pitäisi odottaa elämältä enää.

Näinkö paljon piti tapahtua jotta kovin pyörivä oravanpyöräni pysähtyisi? Minä haaveineeni, minä joka tein kovin töitä saavutaakseni jotain lapsilleni, Minulla jolla oli unelmia siinä missä muillakin.

Miten ihmeessä tästä voi jotain oppia? Miten ihmeessä mikään voi enää tuntua samalata vaikka olisin oppinut mitään. Synnyinkö vaan synnyttääkseni lapsen joka kuolisi? Osaan toki lohduttaa ja ymmärtää saman kokeneita nyt paremmin kuin ennen lapseni kuolemaa. Oliko se elämäni tarkoitus. Menettää oman elämäni auttaakseni muita?

Kirjoitit niin täysin minun ajatukseni. Menetin 19v. poikani kesäkuussa 2006. Elämä romahti totaalisesti. Nyt yritän elää huomioiden tytärtäni, ettei hän luulisi, että oli elämää vain veljensä kautta. Päivä kerrallaan jaksan mennä eteenpäin. En yhtään enempää. Eikä varmaan tarvitsekaan. Tämä saa riittää nyt niin kauan kuin on tarkoitettu näin mennä. En vaadi, en halua, enkä jaksa mitään enempää. Mutta pikkuinen toivon häivähdys käy joskus sydämen pohjalla, että ehkä joskus, ehkä jonain päivänä, voi olla helpompaa...tai sitten ei. Jonain päivänä voi tulla jotain vielä pahempaakin, lisäksi. Mutta en kanna siitä huolta. Elän vain päivän kerrallaan. Sen taidon olen todellakin oppinut tämän kaiken seurauksena.
Ja jos kerron nämä asiat jollekin, niin eivät he ymmärrä. Eivät kerta kaikkiaan. Miten voisivatkaan? Kun ei ole kokemusta tästä mistä minulla on. On siis monesti paljon helpompi kun on vain hiljaa, ei tarvitse selitellä, eikä pahoittaa mieltään siitä, kuinka turhaan avasinkaan suuni; minua ei ymmärretä.